Tove Alsterdal: Juurakko

 

Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.

Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013 (Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa, mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.

Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen. Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin kiinnostavan sarjan aloitusosa.

Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’ dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta sillä kai on mentävä.

Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja. Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan alla olemassa, vaikka se ei näy.

Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia 1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa, joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista kuullutkaan.

Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.

Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen. Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.

Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen. Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa. Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran suihkusta kuolleena.

Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.

Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia. Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?

Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti lukaista.

Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.

Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.