Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Juho on perinyt pienen ojitetun suon jostain päin autioituvaa Pohjois-Pohjanmaata tai ainakin niiltä main. Ojitus ei ole muuttanut suota kunnon metsäksi, mutta on muuttanut sen tasapainoa ratkaisevasti. Juho on päättänyt ennallistaa omistukseensa tulleen suon ja sen lähisuot takaisin alkuperäiseen kuntoonsa. Se on oleva alkusysäys jollekin suurelle ja ratkaisevan tärkeälle muutokselle!

Juho on ostanut vanhan kansakoulun suonsa lähituntumasta. Sinne hän on kutsunut joukon samanhenkisiä ystäviään asumaan ja tekemään työtä. Yhdessä heidän on tarkoitus aloittaa konkreettinen soiden ennallistamisprojekti, kerätä varoja ja uusia yhteisön jäseniä projektin tueksi sekä aloittaa luomuviljelyyn perustuva omavaraistalous. Työtä on siis enemmän kuin kylliksi, mutta Juho on päättäväinen ja innostunut. Pitää ostaa hevonen! On raivattava pusikoituneet peltotilkut tuottaviksi!

Valokuvaaja Hellä on reissannut maailmalla vuosia ja palanut loppuun. Nyt hän tyhjentää sukunsa taloa isoisän jäljiltä myyntiin. Urakka on valtava, eikä tilannetta helpota, että Hellä tuntee olevansa hukassa. Kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa? Palautuvatko voimat vielä? Pystyykö hän tekemään työtään? Hakkuiden muuttama lapsuudenmaisema masentaa mieltä. Ihmisistä tyhjenevä pohjoinen tuntuu olevan vain materiaalivarasto, jota voidaan surutta verottaa.

Hellän ja Juhon yhteisön tiet risteävät, tietysti, sillä harvaanasutulla seudulla niin käy vääjäämättä.

Toimittaja Jenni Räinä on julkaissut ennen esikoisromaaniaan Suo muistaa kolme tietokirjaa. Yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa julkaistu pohjoisen maaseudun autioitumista käsittelevä Reunalla (Like, 2017) nappasi Botnia-palkinnon. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tuli teoksesta Metsä meidän jälkeemme (Like, 2019). Sillä teoksella on Räinän lisäksi kolme muuta tekijää. Viime vuonna ilmestyi Kulkijat (Like), jossa Räinä käsittelee vaeltamista ja vaeltajanaisia.

Kun huomasin, että Räinältä oli tulossa romaani, tiesin heti haluavani lukea sen. Hieman tosin aavistelin, että se voisi olla makuuni hieman turhan osoitteleva tai jotenkin liian luonnonsuojeluhurmoksellinen, mutta kaikkea vielä. Räinä on loistavasti sulauttanut aiempien teostensa aineksia ja teemoja hienoon, aavistuksen ironiseen tarinaan. Kuvaus luonnon ylikäytöstä ja pohjoisten alueiden häikäilemättömästä ryöstöstä on toteavuudessaan karmaiseva. Räinä ei saarnaa vaan näyttää, pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan itse.

Monimutkaista ongelmaa ratkaistaan harvoin yksinkertaisella keinolla. Sen saa Juho yhteisöineen vähitellen katkerasti huomata. Suon ennallistaminen ei lopulta ole yksioikoista eikä helppoa, vaikka se siltä on ajatuksen tasolla tuntunut. Kun rahat uppoavat ensimmäisen suon ojien tukkimiseen, Juho päättää, että seuraavan kimppuun käydään perinteisesti lihasvoimin. Onhan heitä kaksi miestä, useampi nainen ja yksi hevonen. Innostus, idealismi ja optimismi alkavat kuitenkin syksyn pimetessä karista. Räinä paljastaa raa’an rehellisesti, millaisia motiiveja itse kullakin on yhteisöön liittyessään ollut.  

Hellän siivousprojekti jatkuu sekin odotettua kauemmin. Mitä vähemmäksi hän saa tavararöykkiöitä karsittua, sitä selvemmin hän alkaa nähdä itsensä ja muut. Mutta mikä on hänen paikkansa maailmassa? Auttaisiko rantasaunan maalaus sen selvittämisessä? Sekä Juho että Hellä päätyvät lopulta tahoillaan tekemään ratkaisuja.

Nautin Suo muistaa -romaanin lukemisesta kovasti! Sen kuvaama maailma on samaan aikaan itselleni turvallisen tuttu ja kiehtovan vieras. Maalla ikäni asuneena suhtauduin aluksi huvittuneesti Juhon ja kumppaneiden ajatuksiin ja unelmiin omavaraistalousonnelasta. Räinä avaa heidän silmiään lempeästi mutta samalla armottomasti, ja lopulta aloin jo sääliä hänen maallemuuttajiaan.

Jenni Räinä: Suo muistaa
Gummerus 2022. 261 s.
Kansi Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 

”Nain häntä vihdoin viime yönä.
---
Rakastan häntä, vihaan itseäni;
rakastan itseäni, vihaan häntä.
Tarina on pitkä ja tämä on sen loppu.”

Täällä Lounais-Suomessa mustikkasato on ollut paikoin ällistyttävän runsas. Tunnetusti minulla lähtee mustikkametsässä käyminen helposti lapasesta, ja on myönnettävä, että niin kävi tänäkin kesänä. Nyt on oma ja vähän äidinkin pakastin piukassa ja aika monta äänikirjaa mustikkamättäiden keskellä kuunneltuna.

Yksi minua metsäreissuilla viihdyttäneistä kirjoista oli kesän mittaan kirjasomea puhuttanut yhdysvaltalainen myyntimenestysromaani Paperipalatsi. Se on menestyneitä tv-tuotantoja vetäneen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaani, jota on verrattu Delia Owensin hurjan menestyneeseen Suon villiin lauluun. Facebookin kirjallisuusryhmissä mielipiteet ovat menneet tavan mukaan iloisesti ristiin, on tykätty ja jätetty kesken ja osa on pitänyt Suon villistä laulusta enemmän ja osa taas Paperipalatsista.

En ole pitänyt itseäni amerikkalaisten menestyslukuromaanien ystävänä ja lukijana (kyllä, pidän sekä Suon villiä laulua että Paperipalatsia viihdyttämään pyrkivinä ja voimakkaasti tunteisiin vetoavina lukuromaaneina, vaikka en termistä tykkääkään). Silti huomasin viihtyväni erinomaisesti Paperipalatsin parissa, kunhan alkuun pääsin.

Tarina vei mennessään, rakenne koukutti seuraamaan kokonaisuuden rakentumista, juoni yllätti pariin kertaan mukavasti ja toisaalta taas joitakin käänteitä pedattiin niin, että sain tuntea tyytyväisyyttä osuttuani päättelyissäni oikeaan. Mukana on suurta rakkautta, hekumallisia tuokioita, kauniita maisemia, traagisia ja inhottavia vaiheita ja rikoksiakin. Perheiden vaietut salaisuudet pulpahtelevat pintaan aiheuttaen uusia vaiettavia kauheuksia. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viisikymppisen Ellen perhe ja ystävät ovat kokoontuneet suvun Paperipalatsiksi kutsumalle kesäasunnolle Perämetsään eli Cape Codiin viettämään Ellen kuolleen siskon Annan vuosittaista muistopäivää. Ellen osalta juhlaillallinen päättyy siihen, että hän nousee pöydästä, riisuu alushousunsa ja kätkee ne leipälaatikon taakse ruokakomerossa. Sen jälkeen hän rakastelee ensimmäisen kerran suuren rakkautensa ja lapsuudenystävänsä Jonasin kanssa pimeässä puutarhassa.

Aamulla Elle herää ristiriitaisiin tunteisiin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen ja Jonasin pitäisi tehdä? He ovat kumpikin tahoillaan naimisissa. Elle rakastaa syvästi miestään Peteriä, joka vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä ja isältä. Heillä on kolme lasta, joiden vakaan lapsuuden ja nuoruuden eteen Elle on valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän rakastaa Jonasta. Vai rakastaako? Ellellä on vuorokausi aikaa tehdä elämänsä tärkein päätös.

Krapulaisen ja helteisen sunnuntain kulkua seurataan läpi romaanin, ja lopulta ollaan seuraavan aamun sarastuksen ensi hetkillä, kun Elle tekee ratkaisunsa. Jostain syystä lopusta on käyty kiivaitakin keskusteluja, koska osalle lukijoista on ilmeisesti epäselvää, mitä Elle päätti. Minusta siinä ei ollut mitään kryptistä, mutta luonnollisesti jokainen lukija tekee omat tulkintansa.

Mutta ennen kuin on päästy loppuratkaisuun, Elle kertoo kaiken, mikä on nykyhetken takana. Miksi hän ja Jonas ovat aikanaan joutuneet toisistaan erilleen? Mikä on muuttunut juuri nyt niin, että he ovat päätyneet rakastelemaan pimeään? Tarina on monipolvinen ja alkaa jo Ellen isoäidistä ja tämän karuista kokemuksista. Suvun naiset ovat kokeneet rankkoja asioita sukupolvesta toiseen. Vaikeuksiin ja traumoihin on suhtauduttu vaihtelevasti, mutta kuten sanottu, puhuttu niistä ei ole. Haavat on nuoltu salaa ja arvet kannettu ylpeästi, mutta perheet ja läheiset ovat maksaneet myös kovaa hintaa.

Rakkausteemaa on helppo pitää banaalina. Cowley Heller ei kuitenkaan kirjoita imelästi tai hempeästi, vaikka Elle sydäntään ja sen oikkuja joutuu ruotimaankin. Ellen ja Jonasin menneisyydestä löytyvät tapahtumat karistavat romaanista ruusunpunan ja paljastavat katkeran verenkarvaisuuden. Suuren rakkauden ja intohimon lisäksi teemoina ovat ainakin ystävyys ja syyllisyys. Minua koskettivat erityisesti uusperheiden teinit, joita kukaan ei halunnut. Millaisen jäljen hylkääminen jättääkään lapseen?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2022. 403 s.
Äänikirjan lukija Krista Kosonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.