Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Turun kirjamessut 2022

 

Maltillinen kirjasaalis: kaksi ostettua, kaksi saatua.

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut täytti tänä vuonna 32 vuotta. Ovet sulkeutuivat tänään sunnuntaina kello 17. Vielä en tiedä, kuinka paljon messuilla oli tänä vuonna vierailijoita, mutta näppituntuma kahden messuilupäivän eli perjantain ja sunnuntain perusteella on, että koronaa edeltäviin huippulukemiin on vielä matkaa. *Kävijöitä oli yli 13 000 (eli n. 40 % vähemmän kuin v. 2019).

Käytäväkeskusteluissa väki oli tästä kahta mieltä. On harmi, että ihmiset eivät vielä ole lähteneet liikkeelle entiseen malliin. Toisaalta on mukavaa, kun kirjatiskeille ja lavakatsomoihin pääsee ilman kyynärpäätaktiikkaa.

Messulavat ovat yleensä kuvien ottamisen
kannalta lähinnä kaameita.
Turun uusi Puisto-lava ei ole kaamea vaan ihana! 
Perjantaina esikoiskirjoistaan puhuivat 
Laura Andersson ja Lauri Lattu. 
Haastattelijana Mia Halonen.

Kirjabloggaajana olen etuoikeutettu, sillä sain messuille pyytämäni mediapassin. Se tarkoittaa siis sitä, että en maksa omasta sisäänpääsystäni tai pysäköinnistä. Pyysin myös muutamia vapaalippuja arvottaviksi ja yhteistyökumppaneilleni, ja pyyntööni vastattiin avokätisesti. Näistä isot kiitokset Turun kirjamessujen järjestäjille!

Messuorganisaatio tarjosi meille kirjabloggaajille ja -grammaajille perjantai-iltapäivänä pientä välipalaa sekä erityisohjelmaa. Kirjailija Paula Havaste kertoi kirjoistaan ja kirjoittamisesta, ja kokki Petteri Luoto omasta työstään ja hauskoista someprojekteistaan. Mukaan saimme lahjakassin, joka sisälsi kaksi uutuusromaania. Lämmin kiitos myös tästä mukavasta tilaisuudesta!

Yritän messuilla kuunnella sellaisten kirjailijoiden 
haastatteluja, joiden kirjoja en ole vielä lukenut.
Silti on kirjailijoita, joiden haastatteluja haluan
käydä kuuntelemassa aina, kun tilaisuus on.
Arttu Tuominen on jälkimmäisen ryhmän kirjailija.
Taija Tuominen haastattelee.

Tämänvuotiset Turun messut olivat ensimmäiset, joiden ohjelmajohtajana toimi Vilja-Tuulia Huotarinen. Jenni Haukio toimi tehtävässä pitkään, ja presidentti Niinistö adjutantteineen oli tuttu näky messuyleisössä. Kieltämättä tämä toi oman pikantin mausteensa Turun messuille.

Messukonsepti on pääpiirteissään pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä, eivätkä Turun ja Helsingin messut juuri eroa muuten kuin mittakaavan suhteen. Pientä viilausta toki tehdään jatkuvasti. Eniten Turussa tuntui tänä vuonna puhuttavan uudistus, jossa miltei kaikkia esiintymisaikoja oli lyhennetty rutkasti. Virallisten messulavojen kirjailijahaastattelut olivat pääsääntöisesti vain 15 minuutin mittaisia. Useamman esiintyjän keskustelut olivat yleisimmin kestoltaan 20–25 minuuttia.

Kirjailija Aki Ollikainen ja
ihan uunituore romaani
Kristuksen toinen tuleminen.

Bloggaajakollegani kysyi Vilja-Tuulia Huotariselta tähän syytä. Selitys oli, että ohjelmanumeroiden väliin piti saada 5 minuutin tauot, joten koska ei haluttu vähentää esiintymisten lukumäärää, lyhennettiin kestoa. Tajuan kyllä tämän logiikan, vaikka en hyväksykään lopputulosta. Vartissa on mahdotonta käydä oikeaa keskustelua. On vaikea kuvitella, että kirjailijat ja haastattelijat tunsivat saavansa arvoistaan kohtelua, eikä kyllä yleisönkään näkökulmasta pikadeittitunnelma ollut kovin antoisa. Jos siis jotain toivon ensi vuodelta, niin mieluummin vähemmän esiintyjiä kuin näitä varttisessioita. Halleissa oli kuitenkin väljää, joten kenties lavoja olisi sittenkin voinut olla enemmän?

Taija Tuominen haastatteli
kirjailija Merja Mäkeä ja
kirjailija Kira Poutasta.

Tämän vuoden teemana messuilla oli kuvataide. Omiin silmiini ei sattunut ainuttakaan kuvataideaiheista ohjelmaa, mutta en rehellisyyden nimissä niitä muistanut etsiäkään. Ainakin perjantaiselle koululaisyleisölle olisi voinut olla teemaan liittyvää toiminnallista ohjelmaa, graffititaidetta vaikka?

Näin hieman 'messukrapulaisena' päällimmäinen fiilis viikonlopusta on vähän kädenlämpöinen. Ketään varsinaista megavetonaulaa ei messuilla tällä kertaa ollut, jollei Tommi Kinnusta lasketa. Hänen varttinsa keräsi A-hallin päälavan eteen kohtalaisen yleisösisämeren ja signeerausjonokin oli ihan kelpomittainen.

Kymmenen hyvää syytä perustaa lukupiiri.
Keskustelemassa Kirsi Ranin, Satu Rämö ja minä. 
Aikaa saimme 20 minuuttia, jotka käytimme tarkoin.

Mukavaa oli tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja nauttia samanmielisten kirjaihmisten seurasta. Kuten aloituskuvakin kertoo, muutamia kirjojakin tuli hankittua. Ensi vuonna taas Turkuun, tietysti!