Tove Alsterdal: Vajoama

 

Kun oma juttu kirjasarjan aloitusosasta päättyy lausahdukseen ”olen myyty”, ovat odotukset seuraavaa osaa kohtaan melkoiset, ehkä jopa epäreilun kovat. Ihastuin kesällä Tove Alsterdalin uuden Ådaleniin sijoittuvan rikosromaanisarjan aloitusosaan Juurakko:

”Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti.”

Sarjan kakkososa Vajoama ilmestyi kuin tilauksesta melko pian sen jälkeen, kun olin Juurakon lukenut. Ihan yhtä mykistynyt en Vajoaman edessä ollut, mutta oikein hyvä on sekin.

Vajoama on lähes itsenäistä jatkoa Juurakolle, eli sen voi mainiosti lukea, vaikka Juurakko olisikin lukematta. Mutta Juurakon lukeminen Vajoaman jälkeen ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäisen osan juonesta paljastuu väkisinkin liikaa ratkaisevia yksityiskohtia Vajoamassa.

Rikosjuoni lähtee tällä kertaa liikkeelle miehistä, jotka on houkuteltu Ådaleninssa autiotalon ja pohjoisempana Jällivaarassa siirron takia tyhjänä olleen talon kellareihin ja jätetty nääntymään. Uhrit löytyvät sattumalta, ja poliisilla on kädet täynnä työtä ensin heidän henkilöytensä selvittämisessä ja sitten mahdollisten yhteyksien ja johtolankojen löytämisessä.

Ådalen ruotsalaisena syrjäseutuna, anti-tukholmalaisena alueena on kiinnostava miljöö rikosromaanille. Kuvio on vähän sama kuin Suomen Lappiin tai vaikkapa Islannin Länsivuonolle sijoittuvissa jännitysromaaneissa. Etäisyydet, historian painolasti, erämaa, harva asutus ja viranomaisten vaikutusvallan ohuus tuovat omat mausteensa myös rikostutkintaan. Alsterdal hyödyntää tätä hienosti. Paikassa on jotain eksoottisen kiehtovaa, erilaista ja outoa.

Pidän edelleen Eira Sjödinistä, joka ei ole ihan kaikkein suoraviivaisin tyyppi, mutta ei mitenkään liian traumatisoitunut tai mistään addiktiosta pahasti kärsivä eksentrikkokaan. Eiralla riittää elämässään mietittävää, eivätkä vähäisimpiä ongelmia ole sotkuiset perhekuviot tai sumeat urakehitysnäköalat. Nämä eivät ole ainakaan hellittämässä, kuten kirjan lopun paljastus vihjaa.

Kuuntelin hiljattain Kerstin Ekmanin romaanin Tapahtui veden äärellä. Sitä kuunnellessani ajattelin, että Ekmanista pitävät lukijat voisivat hyvinkin pitää myös Alsterdalista.

Tove Alsterdal: Vajoama (Slukhål)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co, 2022. 354 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

 


Olen osallistunut misinformaation levittämiseen!!

Olen nimittäin vuosia kertonut oppilailleni, että Turun palo (4.9.1827) sai alkunsa, kun piika käsitteli tulta huolimattomasti. Tämä on kuitenkin perätön huhu, jota on toisteltu niin lehtiuutisissa kuin kirjallisuudessakin laajalti. Se on mukana myös Sakari Topeliuksen Maamme kirja -teoksessa, jota käytettiin Suomen kouluissa lukukirjana sekä historian ja maantiedon oppikirjana pitkään, vuosikymmeniä 1870-luvulta eteenpäin. Muistelen, että sitä olisi käytetty oheislukemisena omassa koulussanikin, ja kävin sentään peruskoulun alaluokat 1970-luvulla!

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmen tietokirja Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827 on yksi tämän vuoden Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. Satuin Turun kirjamessuilla myös puolivahingossa kuuntelemaan Salmen ja Roope Lipastin haastattelua, jossa keskusteltiin miesten Turun paloa käsittelevistä uutuuskirjoista. Lipastilta on nimittäin tänä vuonna ilmestynyt lapsille suunnattu jännittävä kirja Palavan kaupungin lapset (WSOY, 2022, jatko-osa Rauniokaupungin lapset v. 2023).

Jo tuon haastattelun perusteella kiinnostuin Salmen kirjasta. Sitten se tosiaan oli mukana kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa, joten kiinnostus vain kasvoi. Ja tovin kuluttua se nökötti lähikirjastomme jokerihyllyssä, joten lukupäätös syntyi sitten siinä seistessäni. Jokeri-lainoilla on kahden viikon laina-aika. Oli siis pistettävä töpinäksi, vaikka muutakin tähdellistä luettavaa tässä olisi ollut.

Tunteiden palo on oivallisen mukaansa tempaava tietokirja yhdestä maatamme ja kansaamme tuhoisimmin kohdelleesta katastrofista. Ihmishenkiä menetettiin välittömästi 17, yli 200 loukkaantui vakavasti. Yli 2500 rakennusta tuhoutui, ja 11 000 asukasta menetti kotinsa. Merkittäviä rakennuksia, kuten tuomiokirkko ja Turun akatemian kiinteistöjä, tuhoutui kokonaan tai osittain. Kirjastoja, arkistoja ja tieteellisiä kokoelmia katosi savuna ilmaan muusta irtaimistosta puhumattakaan. Salmi toteaa, että Suomen historian kulku tuli käännekohtaan. Moni asia muuttui tai katosi peruuttamattomasti.

Salmi on pureutunut aiheeseensa perusteellisesti ja tuo käsittelyyn inhimillisen näkökulman käyttäessään aikalaisten muistiinpanoja, kirjeitä ja julkaistuja tekstejä muiden lähteiden rinnalla. Kaupungissa asuivat onnettomuuden aikaan muun muassa nuori neiti Fredrika Tengström, lääketieteen opiskelija Immanuel Ilmoni, teini Adolf Moberg, professori Carl Reinhold Sahlberg, patruuna Nils Henrik Pinello, liikemies Johan Jacob Julin ja tähtitieteilijä F. W. A. Argelander, joiden kokemuksia Salmi jakaa lukijalle. Aikalaiskuvaukset painajaisesta ovat mielenkiintoisia ja koskettavia.

Nykylukijaa kiinnostaa, miten katastrofiuutinen levisi niin koti- kuin ulkomaillakin. Tasmanian Hobartissa luettiin parin rivin uutinen tapahtumasta puoli vuotta myöhemmin. Turku oli päässyt surullisella tavalla maailmankartalle. Jopa Lontoossa järjestettiin hyväntekeväisyystempauksia tuhosta kärsineiden auttamiseksi.

Mielenkiintoisia ovat myös tapahtuman muistopäivien kuvaukset. Kun katastrofista oli kulunut 50 vuotta 4.9.1877, järjestettiin Turussa muun muassa muistohartaus tuomiokirkossa. Mukana oli vielä monia, jotka olivat kokeneet painajaisen omakohtaisesti. Vuonna 1927 järjestettiin ohjelmaa 100 vuotta aiemmin tapahtuneen onnettomuuden ja sen uhrien kunnioittamiseksi. Tapahtuma saavutti valtavan suosion. Kirjassa on myös valokuvia tuosta tapahtumasta.

Mutta entäpä tuo alussa mainittu misinformaatio? Välittömästi onnettomuuden jälkeen alkoi levitä huhu, että kauppias Hellmanin talossa Aninkaistenmäellä olisi keitetty talia ja että talon pihassa olisi säilytetty herkästi syttyvää materiaalia, kuten öljyä tai pikeä. Lisäksi väitettiin, että talon väki olisi yrittänyt salata tulen irti pääsyn sulkemalla pihaportin niin, että apua ei saatu paikalle. Kämnerinoikeus kuulusteli talon väkeä ja naapureita myös näiden huhujen pohjalta ja totesi, ettei mistään niistä ollut olemassa näyttöä. Tuli pääsi mitä ilmeisimmin irti, kun jostakin naapuruston savupiipusta lensi kipinä Hellmanin navetan ylisille, jonne oli juuri tuotu kuivia heiniä. Tätä tietoa ei kuitenkaan julkistettu missään, vaan huhut jatkoivat elämäänsä, kun ne painettiin lehtien sivuille meillä ja maailmalla.

Vuonna 1910 historioitsija Svante Dahlström julkaisi tutkimuksensa, jossa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoihin perustuva totuus palon syttymisestä. Dahlström kirjoitti aikanaan aiheesta väitöskirjaansa, ja muun muassa palon 100-vuotismuistojuhlassa hän piti puheen, jossa kertoo totuuden. Silti talinkeittoversio on jatkanut sitkeää elämäänsä näihin päiviin asti, ainakin osin Topeliuksen kirjan ansiosta tai syystä. Saapa nähdä, joko Salmen teos muuttaa asiantilan. Ainakaan minä en enää misinformaatiota levitä, kiitos Tunteiden palon.

Kuten aina hyvien tietokirjojen kanssa käy, niin nytkin lukulista taas piteni. Nuo Lipastin varhaisnuortenkirjat pitää laittaa lukulistalle. Ja lopultakin pitää ottaa hyllystä Mike Pohjolan romaani 1827. Pohjola kertoi Twitterissä pitkään toivoneensa, että joku julkaisisi Turun palosta tietokirjan. Hannu Salmi julkaisi, ja hyvän julkaisikin! Suosittelen! Turkua katsoo taas uusin silmin tämän jälkeen. Millaiselta painajaismaiselta ilmestykseltä näyttikään ilmiliekeissä roihuava tuomiokirkon torni, jossa kellot viimeisen kerran löivät ennen kuin romahtivat alas liekkimereen?

Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827
Otava 2022. 240 s.
Kansi Timo Numminen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirja on saatavana myös äänikirjana, mutta itse luin kirjastosta lainaamani painetun kirjan. Kirja on taitettu kauniisti ja miellyttävästi. Hyvin valitut kuvat elävöittävät kokonaisuutta. 

Tunteiden palon vaikuttavimpia kuvia on
Gustaf Wilhelm Finnbergin aikalaismaalaus
Turun jäännöksiä (1827). Finnberg
menetti palossa elämäntyönsä, kun tuli
tuhosi hänen maalauksensa. Hän ei koskaan
toipunut menetyksestään. 

Tommi Laiho: Rikotut

 

Kahdeksankymmentäluvulla palkkamurhaaja kouluttaa 11-vuotiasta poikaansa seuraajakseen erityislaatuiseen ammattiinsa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä tehdään poikkeuksellinen teloitus keskellä katua. Uhreina ovat laitapuolen kulkija ja poliisin vanha tuttu Janne Patomäki ja varakas liikemies Torsti Metsä-Heikkilä, jolla ei ole pienintäkään rikettä tilillään. Tekijästä tai tekijöistä ei ole oikein mitään johtolankoja, ja poliisi tuntuu haparoivan täysin pimeässä. Kumpi miehistä oli todellinen uhri, kumpi sivuvahinko?

On kulunut vuosi Itä-Helsingissä riehuneen sarjamurhaajan nappaamisesta. Karita Haapakorvesta tuli tapauksen vuoksi tunnettu rikostutkija, joissakin piireissä jopa legenda. Tapauksen selvittelyssä auttaneet psykiatri Amina Rehmann ja tilastomatemaatikko Juha Huhtala rakastuivat, mutta nyt suhde on päättynyt karusti Aminan yksipuoliseen ilmoitukseen. Juha on lohduton ja yrittää upottaa sydänsurunsa viinaan.

Karita tarjoutuu mukaan ohiajomurhien tutkintaan. Samaan aikaan Amina saa potilaakseen oudosti käyttäytyvän pelokkaan naisen, joka on kuullut jotain kauheaa. Mihin traumaattinen kokemus liittyy, jää avoimeksi, sillä potilas poistuu kesken istunnon. Sitten Aminan kimppuun hyökätään hänen työpaikallaan ja hänen tietokoneensa varastetaan. Liittyikö pelottava hyökkäys oudosti käyttäytyneeseen naiseen?

Sydämensä murskaantumista poteva Juha ryhtyy leimuavan vihan vimmassa jäljittämään salaperäistä naista saadakseen selville, kuka on tohtinut käydä hänen Aminansa kimppuun. Luonnollisesti sekä poliisi että Juha päätyvät samoille jäljille. Metsä-Heikkilän murha ei ollut sattuma, vaan mitä ilmeisimmin se liittyi tekeillä olleeseen isoon yrityskauppaan. Samaan osoitteeseen päätyy Juha oman amatöörisalapoliisityönsä seurauksena.

Rikotut on Tommi Laihon toinen romaani ja (täysin) itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle kriitikoiden suitsuttamalle Uhanalaiset-teokselle. Laihon valitsema genre on dekkari, mutta varsinaista peruspoliisidekkaria hän ei kirjoita. Karita Haapakorpi on poliisi ja rikostutkija, mutta kerronta ei keskity pikkutarkkaan poliisityön realistiseen kuvaamiseen.

Laiho kirjoittaa henkilökuvaus edellä, ja jo Uhanalaisissa huomasin kiintyväni hänen päähenkilökolmikkoonsa. Niin Karita, Amina kuin Juhakin ovat syvästi inhimillisiä yksilöitä omine heikkouksineen ja kipupisteineen. Rikotuissa he tulevat entistä tutummiksi lukijalle, ja heidän keskinäiset välinsä myös kehittyvät rikosjuonen lomassa.

On luonnollisesti makuasia, kuinka paljon ihmissuhdekuvausta ja sieluntuskan ruodintaa lukija sietää. Välillä mennään kieltämättä hieman rajoille, mutta onneksi myös tutkittava rikos on kiinnostava ja toiminnan intensiteetti pysyy riittävällä tasolla. Tutkintalinjat luikertelevat skientologien suomalaiseen yhteisöön, mikä on myös varsin mielenkiintoista.

Erilaisten liikkeiden ja lahkojen valtarakenteet ovat vaarallista kasvualustaa myös rikolliselle toiminnalle. Tätä Laiho kuvaa hyytävästi. Samaten hän pureutuu syvälle kysymykseen, millaisia ihmisiä kasvaa rankasti manipuloiduista ja äärimmäisen kohtuuttomille vaatimuksille alistetuista lapsista.

Laiho kuvaa hienosti Helsinkiä, joka on miljöönä niin Uhanalaisissa kuin Rikotuissakin. Kaupunki tuntuu hengittävän kirjojen sivuilla. Pieni silmänisku on suotu myös Laihon entiselle kotikaupungille Salolle, minkä salolaislukija kiitollisena pani merkille.

Tommi Laiho: Rikotut
Myllylahti 2022. 371 s.
Kansi Kimmo Kivilahti.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

 

Alice Hartin kadonneet kukat -romaanin kannet ovat niin kertakaikkisen kauniit, että kirja oli ihan pakko ottaa lukuun. Australia miljöönä vielä kaupanpäällisiksi on ehdotonta plussaa. 

Alice Hartin lapsuus ei ole onnellisin mahdollinen. Isä on synkkä, oikukas, omistushaluinen ja väkivaltainen. Äiti tekee parhaansa sovun säilyttämiseksi ja Alicen suojelemiseksi, mutta kun Alice on yhdeksänvuotias ja äiti viimeisillään raskaana, tilanne Hartien kotona eskaloituu. Tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena Alice jää orvoksi.

Järkyttävät tapahtumat vievät Alicelta puhekyvyn. Kun ruumiilliset vammat ovat parantuneet, isänäiti June tulee noutamaan Alicen luokseen Thornfield-nimiselle tilalle. Alice ei ollut kuullutkaan isoäidistä ja Thornfieldista aikaisemmin. June viljelee tilalla luonnonkukkia ja ottaa suureen taloonsa asumaan ja tilalla työskentelemään naisia, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta turvallisen asuinpaikan. Toiset viipyvät ehkä kuukauden, toiset taas asettuvat Thornfieldiin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Naiset ottavat pienen traumatisoituneen orvon huomiinsa ja hoivaavat tätä kuin kukkatarhansa harvinaisinta kukkaa. Vähitellen Alice alkaa toipua ja elämä voittaa. Isoäidin tilaa ympäröivä luonto ja sen lähellä virtaava joki auttavat asiassa. Kotona oli meri, mutta jokikin on hyvä sielulle ja ruumiille. Joen rannassa kasvaa vanha puu, jonka kaarnaan suvun ihmiset ovat tunnustaneet rakkautensa. Siellä ovat myös Agnesin ja Clemin nimet. He olivat Alicen vanhemmat.

Kauniskantisen romaanin kansiliepeessä kerrotaan, että kirjailija Holly Ringland on varttunut äitinsä trooppisessa puutarhassa Queenslandissa. Hän on työskennellyt Keski-Australian autiomaassa alkuperäisväestön parissa ja opiskellut luovaa kirjoittamista Englannissa. Alice Hartin kadonneet kukat on Ringlandin esikoisromaani, ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan. Kirjan pohjalta on tehty myös tv-sarja, jossa näyttelee muun muassa Sigorney Weaver. Todellinen menestystarina siis.

Onkin helppo kuvitella, että romaanin upeat miljööt ovat vedonneet tv-sarjan suunnittelijoihin. Mutta on kirjassa toki paljon muutakin, mihin tarttua. Tarina on koskettava ja polveileva. Se ei ole liian yllättävä, vaan lukija ja katsoja voivat nauttia tietystä oikeassa olemisen tunteesta arvatessaan juonenkäänteitä etukäteen. Tarinassa on dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta lopulta se on imelyyden liepeitä hipovan toiveikas.

Kukka- ja kasviteema kulkee läpi romaanin. Jokainen luku on nimetty jonkin kasvin mukaan siten, että kasvin kukkaiskielinen merkitys jotenkin liittyy luvussa kerrottuihin tarinoihin. Alicen isoäidin isoäiti Ruth Stone on aikanaan maahan tullessaan aloittanut paikallisiin kukkiin liittyvän muistikirjan kokoamisen ja oman paikallisen kukkaiskielen sanakirjan luomisen. 1800-luvulla kukkasin välitetyt salatut viestit olivat muotia Euroopassa.

Viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ihan mukavasti, ja jos kaipaa todellisuuspakoa harmaasta arjesta ja marraskuun sumuisensynkistä päivistä, tämä teos tarjoaa siihen edullisen ja helpon reitin. Juonenkuljetuksessa minua alkoi lopulta ärsyttää melkoisesti, että se rakentuu niin vahvasti täydellisen puhumattomuuden ja pimennossa pitämisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää, että Alicen pikkuveli selviytyy onnettomuusyöstä hengissä mutta June vain ei suostu ottamaan vauvaa kasvatettavakseen. Tätä asiaa ei kuitenkaan paljasteta Alicelle!

Yhtä tiukasti kaikki vaikenevat syystä, jonka takia Junen ja hänen poikansa Clemin välit aikanaan katkesivat niin, että Clem ja Agnes muuttivat pois eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä Thornfieldiin. Kuinka uskottavaa tämä muka on, kun kuitenkin kaikki tilalla asuvat ja ilmeisesti kaupunkilaisetkin tietävät asiasta? Tämä on kuitenkin vain nieltävä, sillä muuten kirjassa olisi huomattavasti vähemmän sivuja…

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (The Flowers of Alice Hart)
Suom. Hanni Salovaara.
Minerva 2022. 407 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Inga Koskinen: Sokea veri

 

Lukemattomien kirjojen pinot tuntuvat kohoavan kohti kattoa ja erilaisten projektien lukemisia on rästissä vaikka kuinka. Silti lukuvuoroon saattaa kiilata yllättävä jokeri ja sekoittaa tuosta vain kaikki hyvässä uskossa laaditut suunnitelmat. Viimeksi minulle kävi näin viime maanantaina (31.10.2022), kun paikallislehdessämme (Salon Seudun Sanomat) oli koko sivun juttu sauvolaisesta Inga Koskisesta ja hänen kirjoistaan sekä omasta kustantamostaan.

Jutun mukaan Koskinen on asunut myös Salossa ja hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat osittain Saloon ja Salon seudulle. Salonseutulainen dekkarikirjailija, josta en ollut kuullut mitään! Tilanne olisi korjattava välittömästi. Jutussa kerrotaan, että Koskinen on julkaissut kaksi asianajaja Brita Myrskystä kertovaa dekkaria Sokea veri (Basam Books 2021) ja Tatuoitu hammas (Books are media 2022) ja että hän parhaillaan kirjoittaa sarjaan kahta jatko-osaa.

Sokean veren on siis julkaissut Basam Books. Lehtijutussa Koskinen kertoo, miten tyrmistynyt hän oli esikoisromaaninsa kansikuvasta, jossa naishahmolla on hänen mielestään vääränlainen mekko. Se on vanhanaikainen eikä tyttömäinen, kuten Koskinen oli tarkoittanut. Kansikuvaa ei enää saanut vaihdetuksi, joten Koskinen muutti sitten kirjan tekstin sopimaan kanteen.

Tapaus kuitenkin suivaannutti kirjailijan niin, että hän ei enää edes tarjonnut Tatuoidun hampaan käsikirjoitusta kustantamoille, vaan perusti oman Books are media -nimisen kustantamon. Kustantamon ideasta ei kerrota sen tarkemmin, mutta ainakin tällä hetkellä sen verkkosivuilla esitellään ainoastaan Inga Koskisen Tatuoitua hammasta.

Koskisen dekkarisarjan päähenkilö on kolmikymppinen asianajaja Brita Myrsky, jolla on jos jonkinlaisia ongelmia. Brita on ainakin Sokeassa veressä minäkertoja, jonka näkökulmasta lähes koko tarina kerrotaan. Lomassa kulkee lapsuuden ja nuoruuden ajasta kertova takauma- tai muisteluosuus, jonka lisäksi on vielä muutamia kohtauksia, joissa näkökulma on Britan miesystävä Nikon tai tämän pomon Maurin. Niko ja Mauri ovat turkulaisia poliiseja.

Noin puoliväliin saakka Sokea veri voisi olla kriittinen työelämäromaani tai kuvaus siitä, miten työelämä ajaa ihmisen loppuun ja miten tämä ei saa terveydenhoidon järjestelmiltä tarvitsemaansa apua. Koskinen kuvaa Britan työarkea, joka vaikuttaa vähintäänkin ahdistavalta. Oikeuslaitos karistaa tässä kuvauksessa todellakin kaiken hohdon ja valitettavasti myös uskottavuuden harteiltaan! Brita huomaa yhä useammin ajattelevansa, miten mitättömistä seikoista on kiinni, miten oikeutta jaetaan. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus lain edessä ovat vain pelkkää sanahelinää.

Brita on siis kolmikymppinen, mutta hän tuntuu olevan täysin romuna niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Keskittymisvaikeudet alkavat tehdä hallaa uralle, mutta levätä ei voi, koska palkkaus asianajotoimistossa on provisioperusteista. Elämänhallinta on kadoksissa, ja ainakin bulimia ja alkoholismi näyttävät naista vaivaavan. Lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut paljon traumoja aiheuttaneita synkkiä asioita, jotka nousevat pintaan työuupumuksen lamaamassa mielessä. Ei hyvältä näytä!

Ulospäin kyllä näyttää hyvältä. Britalla on hyvä koulutus, hyvä työpaikka, kaunis asunto ja kallis auto, oma hevonen Kemiönsaaressa ystävän maatilalla, kauniita vaatteita ja hienoja ylellisyysesineitä. Komea mieskin on kiinnostunut. Mutta kiiltävä pinta ei pelasta, kun sisällä on kaikki pielessä.

Brita alkaa siis seurustella Nikon kanssa. Niko on ollut Britan isoisän työkaveri, joten he ovat tunteneet toisensa jo kauan, mutta heidän tiensä risteävät nyt uudelleen. Suhde tuntuu todella ambivalentilta. Välillä pari kuhertelee romanttisesti, ja seuraavassa hetkessä Brita saattaa pidäkkeittä sättiä miestä tai mies ottaa etäisyyttä työkiireisiinsä vedoten. Brita toimii muutenkin ainakin minun silmissäni todella epäjohdonmukaisesti ja poukkoilevasti.

Kirjan puolivälin jälkeen Varissuolla tapahtuu keskellä kirkasta päivää murha, jota Niko esimiehineen ryhtyy laihoin tuloksin selvittämään. Lukijalla on omat aavistuksensa tapahtumasta, mutta se sysätään kummallisesti sivuun ja siirrytään jälleen setvimään Britan terveysongelmia. Niissä toisaalta riittääkin setvittävää. Kirja päättyy siten, että jos en tietäisi Britan tarinan jatkuvan, olisin olettanut sen todellakin päättyvän Sokean veren kansien sulkeuduttua.

On myönnettävä, että Sokea veri jätti minut melkoisen hämmentyneeksi. Mitä tämän on tarkoitus olla? Tämä ei siis ole välttämättä ollenkaan huono juttu, rajoja saa ja pitääkin koetella ja ravistella. Mutta en tätä sarjan aloitusosaa nyt oikein dekkariksi laskisi, mutta toisaalta selvää on, että päästäkseen kunnolla perille kirjailijan tarkoituksesta pitäisi lukea koko sarja. Siihen en taida kuitenkaan olla ihan tältä istumalta valmis.

En nimittäin pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en edes Britasta. Hänen käytöksensä on liian omituista minun makuuni, ikävääkin, vaikka toisaalta ymmärrän sen taustalla olevia syitä. Hieman yllätyin omasta kukkahattuisuudestani, kun huomasin kirjassa viljellyn sumeilemattoman kiroilun alkavan ärsyttää. V-sana vilahtaa ja p-sana tärähtää Britalta kovin helposti. Salolaisuus tai turkulaisuuskaan ei oikein kirjasta välity, vaikka miljööt kyllä nimetään huolella. Repliikit on kirjoitettu yleispuhekielellä, jossa ei varsinaista murretta ole mukana.

 

Inga Koskinen: Sokea veri
Basam Books 2021.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

 

Olen vähän hitaasti lämpenevää tyyppiä, mutta on selvää, että dekkarikirjailija Elina Backmankin vain parantaa otettaan kirja kirjalta. Suomen suosituimman true crime -podcastin sisällöntuottaja Saana Havaksesta kertovan dekkarisarjan kolmas osa Ennen kuin tulee pimeää on nimittäin heittämällä sarjan paras teos tähän mennessä.

Suosittukaan podcast ei kuitenkaan elätä, joten Saana käy edelleen palkkatöissä. Yllättäen hän saa pomonsa kautta toimeksiannon, jossa maksaja toivoo Saanan podcastinsa avulla auttavan yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämisessä.

Heta Weckmanin 17-vuotias pikkusisko Inga löydettiin murhattuna Inarin Angelista Pyhäjärven rannalta heinäkuun puolivälissä vuonna 1998. Inga oli Hetaa kymmenisen vuotta nuorempi, ja murhan tapahtuma-aikaan Heta oli jo Helsingissä lakiopintojen ja työuran rakentamisen äärellä. Ingan murhaa ei siis kuitenkaan koskaan selvitetty, eikä se jätä Hetaa rauhaan. Hän on yrittänyt kaikkea, mutta poliisi ei vaikuta enää olevan tapauksesta kiinnostunut. Saana ja tämän podcast tuntuvat olevan viimeinen epätoivoinen oljenkorsi, johon Heta takertuu.

Saana epäröi, mutta uteliaisuus ottaa lopulta voiton. Lisäksi pohjoiseen lähteminen antaisi mahdollisuuden tavata isää, jonka kanssa yhteydenpito on jäänyt vähälle. Voisi yrittää puhua äidistäkin. Saana on kyllä lapsena käynyt pohjoisessa, mutta Inari ja varsinkin pikkuruinen Angelin kylä ovat hänelle niin vieraita, että tutustuminen on aloitettava tutkimalla Wikipediaa.

Saana matkustaa pohjoiseen hetkenä, jolloin ruska on jo ohi mutta kaamos ei vielä ole alkanut. Ensilunta odotellaan. Monet paikalliset sanovat, että Saana on tullut pahimmalla hetkellä kokemaan Lapin erämaat, mutta hän itse viehättyy rauhasta ja rikkumattomasta hiljaisuudesta. Elämä pohjoisessa on totisesti toisenlaista kuin Helsingissä, sen hänkin nopeasti hahmottaa. Backman on kuvannut erityisesti pohjoisen luontoa ja tunnelmaa upeasti. Saanan silmin on hienoa päästä kokemaan paikan ja ihmisten arjen ainutlaatuisuus.

Heta järjestää Saanalle majoituksen Ivalon keskustan ulkopuolella sijaitsevasta mökistä. Sisukas nuori nainen asettuu sinne ypöyksin! Nopeasti hän saa myös huomata, että inarilaiset eivät todellakaan pidä siitä, että ulkopuolinen tulee kyselemään menneisyyden murhenäytelmästä ja kaivelemaan asioita, joista on kuin yhteisestä sopimuksesta vaiettu. Kaikkien tunteman nuoren naisen raaka ja selvittämätön murha on pienessä yhteisössä melkoinen kipukohta. Eleleekö murhaaja yhä muiden joukossa salaisuuttaan visusti varjellen?

Poliisillakin on ollut aikanaan epäiltyjä, joita on kuulusteltu, mutta jotka ovat osoittautuneet syyttömiksi ainakin lain edessä. Silti he ovat edelleen monien yhteisön jäsenten silmissä syyllisiä. Kun kaikki tuntevat toisensa, ainakin melkein, tilanne luo omituisia jännitteitä arkielämään. Viha, katkeruus ja pelko kytevät pinnan alla.

Saana käy ensi töikseen poliisiasemalla jututtamassa vanhempaa konstaapelia Seppo Laitista eli Myskiä, joka oli ensimmäisissä poliisitehtävissään, kun Ingan ruumis aikanaan löydettiin. Nyt hän johtaa alueen pientä yksikköä ja Ingan jutun tutkinnasta vastannut Esko Jaatinen on jo eläkkeellä. Poliisiasemalla Saanan huomio kiinnittyy katoamisilmoitukseen, jossa pyydetään vihjeitä 17-vuotiaan Siljan olinpaikasta. Valokuvassa hymyilee tyttö, joka muistuttaa karmaisevan paljon Ingaa. Voiko tapauksilla olla jotain tekemistä keskenään?!

Kieltämättä on jokseenkin ’onnekas’ sattuma, että pienellä paikkakunnalla sattuu samanlainen katoamistapaus kuin yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin juuri, kun Saana tulee paikalle kysymyksineen. Myös Saana on samaa mieltä, mutta siitä huolimatta käy ilmi, että tapaukset liittyvät yhteen. Toisaalta sen varjolla saadaan myös KRP:n rikostutkija ja Saanan avopuoliso Jan Inariin, joten hyväksyttäneen.

Backman on kirjoittanut romaaniinsa juuri sopivan painostavan tunnelman. Koko ajan tuntuu, että jokin näkymättömissä piileskelevä uhka varjostaa paikkakuntaa. Synkeitä salaisuuksia on ihan liikaa, ja aika moni on sitä mieltä, että asioiden olisi vain parasta antaa olla. Saanaa myös painostetaan lopettamaan tutkimuksensa, mutta sehän ei häntä tietenkään lannista.

Puhdas sattuma on sekin, että myös Tuire Malmstedtin tuorein dekkari Lumihauta sijoittuu Angelin kylään. On tunnustettava, että mikään varsinainen matkailuvaltti nämä teokset eivät ainakaan minun silmissäni Angelille ole, sen verran karmaisevia murhia dekkaristit ovat sinne sijoittaneet.

Mutta jännitysromaanien näyttämöksi seutu tuntuu sopivan mitä parhaimmin. Ympäröivä erämaa tekee oman osuutensa, samoin kovin paljon eteläisestä elämäntavasta poikkeava meno esimerkiksi häilyvine valtionrajoineen sekä saamelaisen väestönosan vaikutuksineen. Kun väkeä on vähän ja asutaan pitkien etäisyyksien päässä toisistaan, salaisuudet saavat ihan omanlaisensa säväyksen.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää
Otava 2022. 416 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

 

 

Ripauksen vaille kaksi vuotta sitten luin sekavin tuntein Helena Immosen esikoisteosta Operaatio Punainen kettu. Uutuustrilleriä oli jo ehditty arvostamillani tahoilla kehua retostella melkoisesti, ja tulokkaan uhottiin haastavan Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran näiden vahvasti hallitsemalla suomalaisen (sota)toimintatrillerikentällä.

Olen lopettanut silloisen ihastuneen blogikirjoitukseni näin: ”Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!”

Yksin ei tosiaan ole tarvinnut Immosen esikoisteosta ihailla, sillä myös Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati valitsi teoksen vuoden 2021 esikoisdekkariksi. Raati ylisti Immosen trilleriä muun muassa näin: ”Immosen kerronta on napakkaa ja alan tietämys erinomaista. Kirja on myös varsin jännittävä ja hyvin todentuntuisena se tuo sodan uhan pelottavan lähelle.”

Sodan uhka tosiaan tulee kirjassa iholle, sillä Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksesta suivaantunut Venäjä miehittää Gotlannin, minkä johdosta Ruotsi pyytää sotilaallista apua Suomelta. Pian ollaankin keskellä painajaista, kun Venäjä hyökkää Suomeen. Operaatio Punainen kettu on kahden kuluneen vuoden aikana muuttunut osittain karmaisevaksi todellisuudeksi, mitä ei silloin sohvannurkassa kylmä hiki otsallaan tohtinut kuin varovasti pelätä.

Operaatio Aavikkokettua odotin siis jo innokkaasti ja, myönnettäköön, suurin odotuksin, mutta kaiken syyskaaoksen keskellä jopa tällaiseen odotettuun herkkupalaan tarttuminen lykkääntyi ja lykkääntyi. Onneksi tilanne lopulta korjaantui. Kirja on nyt luettu ja kuunneltu, eikä se tosiaankaan pettänyt odotuksia yhtään, lähinnä ylitti ne. Melkoinen suoritus!

Suomen ja Venäjän sota päättyi, kuten Operaatio Punaisen ketun lukeneet tietävät. Luutnantti Riina Koivu haavoittui ja kärsii edelleen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin sodasta. Avioliitto Mikaelin kanssa natisee liitoksissaan, mutta pelastukseksi tuntuu osoittautuneen Mikaelin siirto tiedustelu-upseeriksi Tikkakoskelle. Pariskunta ei vietä siis kovin tiivistä perhe-elämää, mikä antaa Riinalle tarpeellista tilaa hengittää, mutta samalla etäännyttää puolisoja entisestään toisistaan.

Operaatio Aavikkokettu alkaa räväkästi. Joensuussa everstiluutnantti Joakim Karhu menehtyy novitšok-myrkytykseen. Viimeisinä tekoinaan hän sujauttaa postikortin Postin laatikkoon (mikä hermostuttaa häntä erityisesti!). Samoihin aikoihin Afganistanissa suomalaisten kriisinhallintajoukkoihin kuuluva ryhmä osuu paikalle, johon tehdään ohjusisku. Osa ryhmästä menehtyy, mutta ylikersantti Joni Koivu ja alikersantti Antti Kajander päätyvät pakenemaan talebantaistelijoita yhdessä CIA:hin kuuluvan pahamaineisen ja häikäilemättömän Pedon kanssa.

Tilanne siis eskaloituu nopeasti niin Suomessa kuin Afganistanissa sekä valtiollisella tasolla että Riinan lähipiirissä. Tutkasta kadonnut Joni Koivu on Riinan pikkuveli, ja myrkytetty Joakim Karhu ja Riina toipuivat aikanaan samassa sairaalahuoneessa sotavammoistaan ja ystävystyivät.

Afganistanissa Joni ja Antti päätyvät Pedon mukana todella kuumiin paikkoihin, joissa kaikki opittu ja koettu joudutaan ottamaan hyötykäyttöön. Suomessa ei ole sen leppoisampaa. Puolustusvoimien upseerin murha on ilmiselvästi venäläisten tekosia, mutta mihin sillä pyritään? Mihin Karhu oikein oli sotkeutunut? Kun terveydenhoidon tietojärjestelmiin tehdään kyberisku, eivät suomalaisetkaan voi jäädä tumput suorina ihmettelemään tilannetta.

Immonen kuljettaa hiuksia nostattavia tapahtumasarjoja lomittain, ja lopulta langat kietoutuvat yhteen, kuten odottaa sopiikin. Rytmitys toimii loistavasti ainakin yli reippaasti puolenvälin, mutta minun makuuni loppupuoli on hieman turhan pitkään loiventelua. Kirjallisuusfriikeille isketään kutkuttavasti silmää, kun vainajan jättämiä viestejä ratkotaan Sally Salmisen Katrinan ja Mika Waltarin Sinuhen avulla! Ihan mainiota.

Oli myös oikein mukava tavata uudestaan niin Riina, Joni kuin Mikaelkin. Heidän erilaiset roolinsa armeijassa tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka tietyllä tasolla Operaatio Aavikkokettu on jatko-osa Operaatio Punaiselle ketulle, sen voi aivan hyvin lukea täysin itsenäisenä teoksena. Tärkeimmät henkilöt saavat vähän lisää lihaa luidensa ympärille, mikä tekee heistä kiinnostavampia.

Immonen on tarttunut moneen ajankohtaiseen ja pelottavaan skenaarioon. Erityisen pelottaviksi ne tekee tietysti turvallisuustilanteen heikkeneminen. Kukapa ei nykyään uskoisi esimerkiksi, että venäläisten tekemä myrkytysmurha olisi Suomessakin mahdollinen, tai pelkäisi, että potilastietojärjestelmään tunkeuduttaisiin?

Aavikkokettu ei ollut ihan niin pelottava kuin Punainen kettu, mutta se oli ehkä mielenkiintoisempi. Ainakin viihdyin erinomaisesti, ja samalla koin saaneeni taas ravistelua sinisilmäisyyteni takia. Operaatio Napakettu*, saat jo pian tulla!

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu
CrimeTime 2022. 414 s.
Kansi Jussi Jääskeläinen.
Äänikirjan lukija Aarne Linden.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

*Jossain somekeskustelussa vitsailin seuraavan osan nimestä, että se on varmaan Operaatio Napakettu. Ilmeisesti se myös on!