Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus

 

Kotitonttu Jakov Korinaa on kohdannut se kaikkein pahin: hänen kotinsa on palanut. Tonttutuomioistuin toteaa onneksi kuitenkin, että Jakov on syytön tapahtumaan. Hänellä on vedenpitävä alibi. Silti moni kollega kääntää selkänsä Jakoville. Hänen hyvä kotitonttumaineensa on mennyt. Oikeuden päätös kuitenkin takaa, että Jakov saa itselleen uuden kodin. Vanha Jeremias-kotitonttu jää eläkkeelle ja jättää tällä hetkellä perhe Mielisen asuttaman omakotitalon Jakovin vastuulle.

Jeremias liukenee paikalta ällistyttävän nopeasti antamatta juuri lainkaan asiaankuuluvaa perehdytystä seuraajalleen. Häkeltynyt Jakov tekee pian kaksi merkittävää havaintoa. Ensinnäkin perheen pihasaunaa asuttaa kärttyinen haltija Uggi. Toiseksi Mielisen perheen kymmenvuotias tytär Elsa puhuttelee Jakovia! Ennenkuulumatonta, että ihminen näkee tontun, ainakin ilman, että tonttu itse on aktiivinen osapuoli (eikä sellainen ole todellakaan sallittua!).

Uuteen kotiin asettuminen ei siis tapahdu aivan sulavasti. Sitten Jakov saa yllättäen kutsun lähteä henkilökohtaisesti tapaamaan tonttuneuvoston puheenjohtaja Helga Ruohokasta, jolla on järisyttävää kerrottavaa. On käynyt ilmi, että Jakovin ensimmäinen koti poltettiin tahallaan ja että tuhopolttaja kuuluu todennäköisesti ylimaallisiin eli ei-ihmisiin, jolloin asia on kaksin verroin huolestuttava.

Kuka haluaisi polttaa Jakovin vastuulla olevan kodin ja miksi? Sen Jakov haluaa palavasti tietää, eikä uteliaisuudesta kihisevä Elsa juuri jää toiseksi arvoituksesta kuultuaan. Johtolankoja on vähänlaisesti, ja lisäksi Helga Ruohokas antoi Jakoville lisätehtävän kotitonttuhommien päälle. Hänen olisi kartoitettava tonttuovia, joista pääsee kulkemaan Untoloniaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa ylimaalliset asustavat.

Luonnollisesti Jakov ja Elsa päätyvät Untoloniaan ja siellä heti melkoisiin vaikeuksiin. mutkien kautta he ryhtyvät ratkaisemaan paitsi Jakovin kodin polttaneen tuhopolttajan arvoitusta myös järjestelmällistä yksisarvisten salametsästystä. Vai liittyvätkö nämä katalat rikolliset puuhat jotenkin toisiinsa? Ainakin kammottava synkiö vilahtelee molempien rikosten liepeillä. Kuka tai ketkä ovat lopulta kaiken takana?

Jakov Korina ja synkiön salaisuus on Helena Immosen kolmas lastenkirja. Aiemmat Milanna-kirjat ovat saaneet rinnalleen vauhdikkaan fantasiaseikkailun, jossa tavallinen kotitonttu päätyy salapoliisiksi. Jakov vaikuttaa mukavalta kaverilta, jonka seikkailuille varmasti kaikki synkiön salaisuuteen paneutuneet lukijat toivovat kanssani innokkaasti jatkoa.

Immonen kuljettaa juonta vakaan varmasti. Seikkailu on jännittävä, mutta ei liian pelottava tai synkkä, vaikka välillä melkoisessa kiipelissä ollaankin. Mytologiasta, satu- ja fantasiaperinteestä ammennetut tontut, haltijat, menninkäiset ja keijut saavat Immosen käsittelyssä ravakan päivityksen nykyaikaan. Kotitonttujen tehtävätkin on jo pitkälti digitalisoitu, ja tonttuovien käyttötarkoitus on kutkuttava yhdistelmä Narnian vaatekaappia ja perusscifiä. Ihan mainiota!

Kymmenvuotias Elsa on mukava valinta Jakovin pariksi. Tyttö on reipas ja pystyvä, vaikka ylihuolehtiva äiti ei haluaisi päästää häntä edes kouluun.

Jakov Korina ja synkiön salaisuus sopii mielestäni oivallisesti alakouluikäisille lukijoille. Jos lapsille on luettu paljon, nuoremmatkin lapset varmasti kuuntelevat sitä ääneen luettuna mielellään. Ääneen yhdessä luettavaksi kirja sopiikin mainiosti, sillä tarinan huumori puhuttelee myös aikuista eivätkä juonenkäänteetkään ole liian helposti ennalta arvattavissa. Jos ei halua jostain syystä itse lukea lapselle (tai haluaa vain itse kuunnella), äänikirjaversiota voi myös suositella. Markus Niemi lukee juuri sopivasti eläytyen. Väljä taitto taas kannustaa itse lukevia alakoululaisia painetun kirjan äärellä.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus
Kumma 2022. 304 s.
Kansi ja kuvitus Maya Hahto.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa

 

Napakka chick-lit. Viihdyttävä lukuromaani. Viihdesarja twistillä.

Näillä määreillä kirjailija Nicola May ja kustantaja Minerva kuvailevat Mayn tuotantoa ja varsinkin neliosaista Cockleberry Bay -sarjaa, jonka avausosa Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjan kansiliepeet ja kustantamon nettisivut tietävät kertoa, että May on suosittu ja useasti palkittu viihderomaanien mestari. Kaikki kirjailijan viisitoista romaania ovat nousseet Amazonin bestsellerlistalle.

Ei siis ihan sellaista kirjallisuutta, joka osuisi oman lukumakuni ytimeen. Iloisen värikäs kirja kuitenkin houkutti niin paljon, että päätin kokeilla, millaista on kirjailijan ”realistisella tyylillä kirjoitettu romaani rakkaudesta, elämästä ja ystävyydestä.” Lisäkannustimeksi kustantaja mainitsee esittelyssään vielä, että Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on ollut ilmestymisvuonnaan 2019 Englannin myydyin digikirja.

Kovin kummoisin odotuksiin en Cockleberryyn lähtenyt, enkä kovin paljoa saanutkaan. En usko, että olisin syksyn kaikenlaisessa enemmän tai vähemmän paineistetuissa tohinoissa saanut tätä kirjaa painettuna loppuun. Äänikirjana homma toimi sen verran kuitenkin, että kuuntelin kirjan kokonaan kerran aloitettuani. Myönnän, että olin myös utelias. Halusin tietää, miten kirjailija kirjoittaa sankarittarensa kuiville kaikesta sotkusta, kommelluksista ja juonittelusta. Ihan kelvollisesti, tunnustan, vaikka ei ihan minun makuuni kaikki ratkaisut olleetkaan.

Liikkeelle lähdetään Lontoosta, jossa 25-vuotias Rosa Larkin saa yllättäen tietää perineensä Devonissa sijaitsevasta pikkukylästä kulmakaupan nimeltä Cockleberry Bayn Kulmakauppa. Perintö vaikuttaa salakähmäiseltä, sillä Rosa on orpo ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sijaisperheissä. Papereista ei käy ilmi, kuka on halunnut luovuttaa omaisuutensa Rosalle ja miksi. Perinnön ehtona on vain, että kauppaa ei saa myydä. Sen voi kyllä aikanaan lahjoittaa halutessaan eteenpäin tarvitsevalle.

Kauppakirjan mukana Rosa saa pari tuhatta puntaa muuttorahaa, joten Rosa karistaa Lontoon pölyt kannoiltaan uteliaana mutta kieltämättä myös epäluuloisena. Perillä häntä odottaa hylättynä pääkadun kulmauksessa nököttävä tyhjä kauppa, jonka yläkerrassa on asunto. Pienellä laittamisella asunnosta saa ihan hyvän. Mutta minkälainen kauppa voisi menestyä pikkukylässä?

Rosa on jokseenkin mutkaton tyyppi, joka ei kaihda heittäytyä houkuttelevien kaksilahkeisten kanssa petipuuhiin tilaisuuden tarjoutuessa. Ja vaikka kyläläiset eivät kaikki ole kovin ilahtuneita Rosan ilmaantumisesta, petikaveritarjokkaita kyllä tuntuu riittävän. Mutta olisiko Rosan aika jo vakiintua? Kaikki miesseikkailutkaan eivät ole aivan niin harmittomia, kuin Rosa on aluksi ajatellut. Kyläläisillä on myös salaisuuksia, joita Rosa tulee pöyhäisseeksi, eivätkä seuraukset ole kovin mukavia.

Ajattelin romaania aloitellessani, että salaperäiseen perintöön liittyy jotain maagisen realismin tyyppistä yliluonnollisuutta, mutta sen suhteen sain pettyä. Aikanaan selviää, kuka perinnön takana on ja miksi. Asiaan liittyy muun muassa nippu vanhoja rakkauskirjeitä, jotka Rosa vahingossa löytää asunnostaan. Ne paljastavat lopulta monta salaisuutta, kunhan Rosa vain saa ne luettua.

Kuinka uskottavana muuten pidätte juonikuviota, jossa kirjassa on arvoitus ja sitten löytyy päiväkirja tai kirjenippu tai muu vastaava dokumentti, eikä päähenkilö lue sitä kerralla vaan palan kerrallaan silloin tällöin?! Kuka muka tekisi niin? Ei kukaan, sanon vain!

Rosan tarina tuntuu tulevan sellaiseen päätökseen, että seuraavassa Cockleberry Bay -romaanissa saattaa olla joku muu päähenkilö.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa (The Corner Shop in Cocleberry Bay)
Suom. Mila Lahdenpohja.
Minerva 2022. 390 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maija Kajanto: Taatelitalvi

 

Ankeina ja ankarina aikoina tarvitaan myös leppoisaa ja arjesta irrottavaa luettavaa ja kuunneltavaa. Tätä mieltä oli WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlsonkin aiemmin tällä viikolla Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä, jossa keskusteltiin kustannustoimittamisesta ja kustantamotoiminnasta ylipäätään.

Olen huomannut saman itsekin. Tuskin olen sitten opiskeluaikojen lukenut niin paljon puhdasta viihdekirjallisuutta kuin parin viime vuoden aikana. En ole viihteen kaipuineni yksin, sillä juuri julkaistut marraskuun myydyimpien teosten listat paljastavat, että moni muukin on päätynyt valitsemaan hyvin kirjoitettua leppoisaa viihdettä arkeaan piristämään.

Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjan kakkososa Taatelitalvi singahti suoraan kuukauden kuunnelluimmaksi kotimaiseksi äänikirjaksi. Saavutus on melkoinen! Mutta tyhjästä tätäkään menestystä ei ole nyhjäisty, vaan takana on melkoinen määrä raakaa työtä.

Kajanto on ammatiltaan toimittaja ja pitkän linjan viestinnän ammattilainen. Lisäksi Taatelitalvi on hänen viides julkaistu romaaninsa. Kahvila Koivu -sarjaa edelsi Myllylahden kustantama Titta Jokisalo -trilogia Mittoja ja tilaustöitä (2019), Kuin tilauksesta (2020) ja Itsepä tilasit (2021). Sarjassa kuvataan ruuhkavuosiaan elävän Titan kamppailua työ- ja perhe-elämän kurimuksessa. Pinta on huumorin ja kevyen romantiikan sävyttämää letkeää kerrontaa, mutta alla on varsin kiperiä huomioita naisen kokemista ristipaineista.

Kahvila Koivu -sarjan aloitusosassa Korvapuustikesä (2022) on vielä Tittaakin nuorempi päähenkilö. Krisse saa melko varhaisessa uran vaiheessa tarpeekseen kokkihommista pääkaupungissa. Kun mummo tarvitsee apua Keski-Suomessa sijaitsevassa Pyhävirran kunnassa, Krisse päättää repäistä itsensä irti ja tehdä paluun nuoruutensa huudeille. Mummon perustama kirkonkylällä sijaitseva kahvila alkaa kaihertaa Krissen mieltä niin, että pian hän huomaa pyörittävänsä omaa yritystä päätoimisesti. Mukana on sopivasti pullantuoksua ja rakkaushuolia.

Taatelitalvessa Krisse on tarttunut hotelliyritykseen, joka on jäänyt edellisiltä yrittäjiltä hieman vaiheeseen. Kahvilan ja hotellin pyörittäminen yhden naisen voimin on melkoisen pähkähullu idea, mutta Krisse ei totisesti työtä pelkää. Tarinassa remontoidaan ja kokataan niin, että hitaampia heikottaa jo kunnolla! Edelleen mausteena on sydämenasioita, ihmissuhdekiemuroita ja ripaus arvoitustakin. Myös mummo aiheuttaa Krisselle huolta salaperäisine kaupunkireissuineen.

Sekä Titta että Krisse ovat työteliäitä rivakkaotteisia naisia, jotka kaihtavat periksi antamista ja avun pyytämistä kuin ruttoa. Kumpikin ahnehtii huomaamattaan työkuormansa sellaisiksi, että niitä tekemässä pitäisi olla usean työntekijän katraita. Uupumuksen merkkejä ei tunnisteta tai haluta tunnustaa. Työ palkitsee, mutta elääkö sillä? Mitä muuta elämässä voisi olla?

Kajanto mitä ilmeisimmin tietää varsin hyvin, mistä kirjoittaa. Korvapuustikesä ilmestyi virallisesti kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta suuri marketketju halusi sen hyllyilleen jo äitienpäiväksi. Kakkososa ilmestyi siis loka-marraskuun vaihteen tienoilla. Kirjailija on omilla Facebook-sivuillaan kertonut, että Taatelitalvi syntyi tyhjästä arkista painokoneeseen viidessä kuukaudessa! Melkoinen saavutus. Kolmannen osan kirjoittaminen lienee jo täydessä vauhdissa…

Mikä sitten on Kahvila Koivun salaisuus? Ilmiöitä ei pysty täysin purkamaan osiinsa, mutta aina jotain selittäviä tekijöitä löytyy. Kuten sanottu, Kajannolla on vankka kokemus kirjoittamisesta ja romaaneja on julkaistuna jo kunnon nippu. Kustantamo on panostanut markkinointiin ainakin kohtalaisesti (ja se marketsoppari aloitusosasta antoi varmasti potkua osaltaan oivallisine ajoituksineen). Sarjan ulkoasu on houkutteleva. Kakkososa on julkaistu suoraan pehmeäkantisena jättipokkarina, joten hintaa on saatu alas helpottamaan ostopäätöstä.

Myös sisältö on houkutteleva. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja suoraviivaisesti. Mitään kerronnallisia kikkoja ei ole käytetty, vaan tarina etenee kronologisesti Krissen näkökulmasta alusta loppuun. Mukana on huumoria, mutta ei mitään varsinaista vitsinheittoa tai kommelluksia, ilkeilystä nyt puhumattakaan. Asiat eivät etene suoraviivaisesti, mutta lukija kyllä pääosin aavistaa hyvissä ajoin tulevat juonenkäänteet. Ennalta-arvattavuus antaa tiettyä oikeassa olemisen tyydytystä.

Kajannon teksti toimii lisäksi mainiosti myös äänikirjana. Itsekin kuuntelin Taatelitalven, kun tarvitsin matkaseuraa kuuden tunnin ajorupeamaani kotoa Tampereelle ja takaisin viime viikonloppuna. Ainoa kielteinen asia kokemuksessa oli, että kirjassa valmistetut herkut aiheuttivat kroonista kuolaamista. Taatelikakkuainekset ovat jo minulla hankittuna!

Maija Kajanto: Taatelitalvi
WSOY 2022. 231 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tampereen Kirjafestarit

Sain Tampereen Kirjafestareille mediapassin.
Kotiin tuodut kirjat ostin ihan itse. 

Vuoden 2022 kirjallisuustapahtumat päättyivät osaltani viikonloppuna (3.-4.12.2022) vietettyihin Tampereen Kirjafestareihin. Tampere-talossa pidettävät tamperelaiset kirjamessut olivat jälleen lämminhenkiset ja miellyttävät. Suurin osa keskusteluista ja haastatteluista pidetään talon lukuisissa erilaisissa saleissa, joten tapahtumaa leimaa tietty rauhallisuus. Tavanomaista messuhälinää on vain suuressa alakerran kirjamyyntisalissa, jonka kulmissa tänä vuonna oli kaksi esiintymislavaa, sekä pääaulassa sijaitsevan lavan tuntumassa.

Ohjelmaa oli tarjolla ainakin kuudella eri lavalla ja salissa samanaikaisesti, joten välillä vierailijaparka joutui tekemään vaikeita valintoja. Monenlaista onnistuimme puolentoista messupäivän mittaan seuralaiseni kanssa näkemään ja kuulemaan. Jälleen kerran huomasin, että kannattaa mennä kuuntelemaan jotain sellaista haastattelua, jossa käsiteltävää kirjaa tai kirjoja en ole vielä lukenut, jos haluan saada jotain uutta ohjelmasta irti. Tosin riski on, että sen jälkeen on tehtävä kirjaostoksia. Näin kävi tälläkin kertaa!

Lauantaina aloitimme kuuntelemalla Olli Jalosen haastattelun Finlandia-ehdokkaana olleesta Stalker-vuodet-romaanista, joka jo ennestään oli lukulistallani mutta nyt lukupäätös sai vielä lisävahvistusta.

Heti perään Marko Suomi haastatteli lohjalaistunutta Aki Ollikaista Kristuksen toinen tuleminen -romaanista, jota bloggaajakollega suositteli luettavaksi kertoen sen olevan Nälkävuoden veroinen.

En muista, milloin olen viimeksi kuullut legendaarista Seppo Jokista, joten nyt oli tartuttava tilaisuuteen, kun kustantaja Jouni Tervo haastatteli tamperelaista kirjailijasupertähteä. Aamulehti kirjoitti samaisesta haastattelusta jutun, jonka kärkenä oli, että Jokinen paljasti jääkiekkojoukkuesuosikkinsa (Ilves vai Tappara?). Pahasti tehty on jo luettuna, joten nyt ei luettavien

pino kasvanut!

Samaten olen jo kuunnellut Päivi Alasalmen Alamaailman kuningattaren, mutta halusin silti nähdä ja kuulla hänen haastattelunsa. Kannatti mennä, sillä Alasalmi on mainio esiintyjä.

Lauantaipäivän hienoimpiin hetkiin kuului miltei tunnin mittainen keskustelu, jossa Suomen Kirjasäätiön Elina Lahdenkauppi jututti Iida Raumaa, Eeva Turusta ja Ville-Juhani Sutista. Iida Raumaa kävimme kuuntelemassa vielä sunnuntaina uudelleen. Hävitys on mahdollisesti sittenkin lukulistalla, samoin Vaivan arvoista ja Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Katsotaan.

Marko Hautalan kauhunovellikokoelma Kuolleiden valssi on edelleen lukematta, mutta kiinnostaa kyllä, olenhan kauhua aikoinani lukenut paljonkin enkä sitä vieläkään ylenkatso.

Lauantain odotetuimpia juttuja oli saksalaisen Zoë Beckin haastattelu, jonka dystopiajännäri Minun silmäni näkevät muuten osittain sijoittuu Tampereelle. Miksi, ne tietävät, jotka paikalla olivat.

Lauantain festariohjelma päättyi osaltani Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaa koskevaan haastatteluun, jota ennen kuuntelin Emmi Itärannan haastattelua, joka käsitteli Teemestarin kirjaa. Aina kirjan ei siis tarvitse olla uusi, jotta siitä voitaisiin puhua messulavalla.

Sunnuntaina päätimme taas toteuttaa ajatustamme, että kuunnellaan jotain, josta emme etukäteen paljoa tiedä. Anneli Kanto haastatteli kirjailija Tuija Välipakkaa kirjasta Kirjailijan keittiössä. Haastattelu oli mainio, kuten aina, kun Anneli Kanto on mukana. Mutta myös kirjan idea on niin hieno, että se piti käydä oitis ostamassa.

Ulpu-Maria Lehtisen haastattelun halusin kuulla, koska en ollut ennen nähnyt kirjailijaa kuin kuvissa, vaikka Kalmanperhon kutsun olenkin jo lukenut.

Heikki Kännön Finlandia-ehdokas Ihmishämärä on edelleen lukematta, samoin Kännön aiemmat teokset. Haastattelu oli mielenkiintoinen, mutta ovatkohan kirjat sittenkin liian kova pala minulle?

Ihan viimeiseksi ennen kotimatkaa kuuntelimme vielä, kun Anna-Riikka Carlson haastatteli Ujuni Ahmedia ja Elina Hirvosta teoksesta Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Tämä voisi olla kevään tai ensi syksyn lukupiirikirja?

Ohjelma oli siis aivan mainio. Mainiota oli myös tavata monia, monia ystäviä, joitakin vain tosi pikaisesti, toisia taas vähän pidemmän kaavan mukaan illallisen merkeissä. Nyt on hyvä vähän hengähtää ja kerätä voimia ensi vuoden kirjarientoihin!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Jos olet katsonut televisiosarjaa Murha paratiisissa, olet todennäköisesti (ehkä tietämättäsi, kuten minä) nähnyt myös käsikirjoittaja Robert Thorogoodin kirjoittamia jaksoja. Thorogood opiskeli aikoinaan historiaa Cambridgen yliopistossa, mutta oli jo opiskeluaikoinaan innokkaasti mukana teatteriharrastuksessa.

Leppoisa poliisisarja Murha paratiisissa oli Thorogoodin läpimurto käsikirjoittajana, ja hän on kirjoittanut moneen tuotantokauteen useita jaksoja. Sarjan ideahan on, että Saint Marien fiktiivisellä brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla saarella Karibialla työskentelee Lontoosta tullut komisario. Kyseisen komisarion näyttelijä vaihtuu muutamien kausien välein, ja yhteistä heissä on älykkyys ja päättelykyky sekä kömpelyys ihmissuhteissa. Maisemat ovat komeat, kuten arvata saattaa.

Sarjan kaava on selkeä, eli ihan kättelyssä esitellään parilla vedolla jokin brittiporukka, joka syystä tai toisesta on saarella, ja sitten joku heistä murhataan hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla. Verta tai väkivaltaa ei näytetä kuin aivan minimaalisesti, aina ei sitäkään. Poliisit tutkivat saariolosuhteet huomioon ottaen ihan pätevästi, mutta lopulta komisario hoksaa ovelan juonen, kutsuu kaikki osalliset koolle ja kertoo ratkaisun. Loppu on suoraan kopioitu itse Hercule Poirotilta, mikä lienee lähinnä kunnianosoitus Agatha Christielle.

Murha paratiisissa on etenemässä ensi vuonna 12. kaudelle, ja se on yksi Britannian katsotuimmista tv-sarjoista. Thorogood on julkaissut neljä sarjaan liittyvää jännityskirjaa, eräänlaisia spin off -tyyppisiä teoksia.

Kokonaan uusi aluevaltaus Thorogoodille on uusi cozy mystery -tyyppinen dekkarisarja Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club), jonka samanniminen aloitusosa julkaistiin tänä vuonna suomeksi. Alkukielellä sarjan aloitusosa julkaistiin vuonna 2021 ja sai ylitsevuotavan suopean vastaanoton brittilukijoiden keskuudessa. Kakkososaa odotetaan ilmestyväksi ensi vuonna.

Marlowin idyllinen pikkukaupunki Thamesjoen varrella on ihan oikeasti olemassa. Sinne Thorogood on sijoittanut leppeän murhasarjansa, jonka päähenkilö on Judith Potts, 77-vuotias ristisanatehtäviä laativa yksineläjä. Judithin iso talo sijaitsee mukavasti joenrannalla, joten uintiharrastus ei vaadi liiallisia ponnistuksia. Erään iltauintiretken aikana hän kuulee naapuritontilta laukauksen sekä ääniä, joiden perusteella hän on vakuuttunut, että hänen naapurinsa on murhattu.

Kun lopulta poliisikin saadaan uskomaan asia (ruumiin löydyttyä), Judith on tyytymätön asian etenemiseen. Onnettomuusteoriaan tuskaisen pitkään uskonut ja Judithiin ystävällisen alentuvasti suhtautunut rikosylikonstaapeli Tanika Malik alkaa johtaa murhatutkintaa Judithin mielestä tehottomasti. On mitä ilmeisimmin selvitettävä murha, tai kuten pian käy ilmi, murhat, itse!

Yksin Judithin ei tarvitse rikoksen parissa askarrella, vaan hän saa pian avukseen kirkkoherran vaimona potentiaalinsa hukkaan heittävän Becks Starlingin sekä koiria työkseen ulkoiluttavan Suzie Harrisin.

Thamesjoen murhat edustaa hyvin kirjoitettua leppoisaa ja viihdyttävää brittidekkaria, jolla on pitkät perinteet. Ne perinteet Thorogood mitä ilmeisimmin tuntee ja niitä kunnioittaa. Murhajuonen ratkaisukin tuntuu kovin tutunoloiselta, ja muistelisin itsensä Christienkin sitä ainakin yhdessä kirjassaan käyttäneen. Mutta se ei haittaa mitään, oikeastaan päinvastoin. Paljon tärkeämpää on tutustua niin amatöörikolmikkoon kuin rikosylikonstaapeli Malikiinkin, sillä arvelenpa heidän kaikkien tulevan vielä hyvinkin tutuiksi sarjan jatkuessa. Mieluusti palaan uudelleen Marlowiin, murhista huolimatta, tai niiden takia!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala, 2022. 335 sivua.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jos tykkäsit Thamesjoen murhista, suosittelen kurkkaamaan myös:

S. J. Bennett: Windsorin solmu & Kolme koiraa haudattuna
Richard Osman: Torstain murhakerho & Mies joka kuoli kahdesti

Tove Alsterdal: Vajoama

 

Kun oma juttu kirjasarjan aloitusosasta päättyy lausahdukseen ”olen myyty”, ovat odotukset seuraavaa osaa kohtaan melkoiset, ehkä jopa epäreilun kovat. Ihastuin kesällä Tove Alsterdalin uuden Ådaleniin sijoittuvan rikosromaanisarjan aloitusosaan Juurakko:

”Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta, josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti.”

Sarjan kakkososa Vajoama ilmestyi kuin tilauksesta melko pian sen jälkeen, kun olin Juurakon lukenut. Ihan yhtä mykistynyt en Vajoaman edessä ollut, mutta oikein hyvä on sekin.

Vajoama on lähes itsenäistä jatkoa Juurakolle, eli sen voi mainiosti lukea, vaikka Juurakko olisikin lukematta. Mutta Juurakon lukeminen Vajoaman jälkeen ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ensimmäisen osan juonesta paljastuu väkisinkin liikaa ratkaisevia yksityiskohtia Vajoamassa.

Rikosjuoni lähtee tällä kertaa liikkeelle miehistä, jotka on houkuteltu Ådaleninssa autiotalon ja pohjoisempana Jällivaarassa siirron takia tyhjänä olleen talon kellareihin ja jätetty nääntymään. Uhrit löytyvät sattumalta, ja poliisilla on kädet täynnä työtä ensin heidän henkilöytensä selvittämisessä ja sitten mahdollisten yhteyksien ja johtolankojen löytämisessä.

Ådalen ruotsalaisena syrjäseutuna, anti-tukholmalaisena alueena on kiinnostava miljöö rikosromaanille. Kuvio on vähän sama kuin Suomen Lappiin tai vaikkapa Islannin Länsivuonolle sijoittuvissa jännitysromaaneissa. Etäisyydet, historian painolasti, erämaa, harva asutus ja viranomaisten vaikutusvallan ohuus tuovat omat mausteensa myös rikostutkintaan. Alsterdal hyödyntää tätä hienosti. Paikassa on jotain eksoottisen kiehtovaa, erilaista ja outoa.

Pidän edelleen Eira Sjödinistä, joka ei ole ihan kaikkein suoraviivaisin tyyppi, mutta ei mitenkään liian traumatisoitunut tai mistään addiktiosta pahasti kärsivä eksentrikkokaan. Eiralla riittää elämässään mietittävää, eivätkä vähäisimpiä ongelmia ole sotkuiset perhekuviot tai sumeat urakehitysnäköalat. Nämä eivät ole ainakaan hellittämässä, kuten kirjan lopun paljastus vihjaa.

Kuuntelin hiljattain Kerstin Ekmanin romaanin Tapahtui veden äärellä. Sitä kuunnellessani ajattelin, että Ekmanista pitävät lukijat voisivat hyvinkin pitää myös Alsterdalista.

Tove Alsterdal: Vajoama (Slukhål)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co, 2022. 354 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

 


Olen osallistunut misinformaation levittämiseen!!

Olen nimittäin vuosia kertonut oppilailleni, että Turun palo (4.9.1827) sai alkunsa, kun piika käsitteli tulta huolimattomasti. Tämä on kuitenkin perätön huhu, jota on toisteltu niin lehtiuutisissa kuin kirjallisuudessakin laajalti. Se on mukana myös Sakari Topeliuksen Maamme kirja -teoksessa, jota käytettiin Suomen kouluissa lukukirjana sekä historian ja maantiedon oppikirjana pitkään, vuosikymmeniä 1870-luvulta eteenpäin. Muistelen, että sitä olisi käytetty oheislukemisena omassa koulussanikin, ja kävin sentään peruskoulun alaluokat 1970-luvulla!

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmen tietokirja Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827 on yksi tämän vuoden Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. Satuin Turun kirjamessuilla myös puolivahingossa kuuntelemaan Salmen ja Roope Lipastin haastattelua, jossa keskusteltiin miesten Turun paloa käsittelevistä uutuuskirjoista. Lipastilta on nimittäin tänä vuonna ilmestynyt lapsille suunnattu jännittävä kirja Palavan kaupungin lapset (WSOY, 2022, jatko-osa Rauniokaupungin lapset v. 2023).

Jo tuon haastattelun perusteella kiinnostuin Salmen kirjasta. Sitten se tosiaan oli mukana kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa, joten kiinnostus vain kasvoi. Ja tovin kuluttua se nökötti lähikirjastomme jokerihyllyssä, joten lukupäätös syntyi sitten siinä seistessäni. Jokeri-lainoilla on kahden viikon laina-aika. Oli siis pistettävä töpinäksi, vaikka muutakin tähdellistä luettavaa tässä olisi ollut.

Tunteiden palo on oivallisen mukaansa tempaava tietokirja yhdestä maatamme ja kansaamme tuhoisimmin kohdelleesta katastrofista. Ihmishenkiä menetettiin välittömästi 17, yli 200 loukkaantui vakavasti. Yli 2500 rakennusta tuhoutui, ja 11 000 asukasta menetti kotinsa. Merkittäviä rakennuksia, kuten tuomiokirkko ja Turun akatemian kiinteistöjä, tuhoutui kokonaan tai osittain. Kirjastoja, arkistoja ja tieteellisiä kokoelmia katosi savuna ilmaan muusta irtaimistosta puhumattakaan. Salmi toteaa, että Suomen historian kulku tuli käännekohtaan. Moni asia muuttui tai katosi peruuttamattomasti.

Salmi on pureutunut aiheeseensa perusteellisesti ja tuo käsittelyyn inhimillisen näkökulman käyttäessään aikalaisten muistiinpanoja, kirjeitä ja julkaistuja tekstejä muiden lähteiden rinnalla. Kaupungissa asuivat onnettomuuden aikaan muun muassa nuori neiti Fredrika Tengström, lääketieteen opiskelija Immanuel Ilmoni, teini Adolf Moberg, professori Carl Reinhold Sahlberg, patruuna Nils Henrik Pinello, liikemies Johan Jacob Julin ja tähtitieteilijä F. W. A. Argelander, joiden kokemuksia Salmi jakaa lukijalle. Aikalaiskuvaukset painajaisesta ovat mielenkiintoisia ja koskettavia.

Nykylukijaa kiinnostaa, miten katastrofiuutinen levisi niin koti- kuin ulkomaillakin. Tasmanian Hobartissa luettiin parin rivin uutinen tapahtumasta puoli vuotta myöhemmin. Turku oli päässyt surullisella tavalla maailmankartalle. Jopa Lontoossa järjestettiin hyväntekeväisyystempauksia tuhosta kärsineiden auttamiseksi.

Mielenkiintoisia ovat myös tapahtuman muistopäivien kuvaukset. Kun katastrofista oli kulunut 50 vuotta 4.9.1877, järjestettiin Turussa muun muassa muistohartaus tuomiokirkossa. Mukana oli vielä monia, jotka olivat kokeneet painajaisen omakohtaisesti. Vuonna 1927 järjestettiin ohjelmaa 100 vuotta aiemmin tapahtuneen onnettomuuden ja sen uhrien kunnioittamiseksi. Tapahtuma saavutti valtavan suosion. Kirjassa on myös valokuvia tuosta tapahtumasta.

Mutta entäpä tuo alussa mainittu misinformaatio? Välittömästi onnettomuuden jälkeen alkoi levitä huhu, että kauppias Hellmanin talossa Aninkaistenmäellä olisi keitetty talia ja että talon pihassa olisi säilytetty herkästi syttyvää materiaalia, kuten öljyä tai pikeä. Lisäksi väitettiin, että talon väki olisi yrittänyt salata tulen irti pääsyn sulkemalla pihaportin niin, että apua ei saatu paikalle. Kämnerinoikeus kuulusteli talon väkeä ja naapureita myös näiden huhujen pohjalta ja totesi, ettei mistään niistä ollut olemassa näyttöä. Tuli pääsi mitä ilmeisimmin irti, kun jostakin naapuruston savupiipusta lensi kipinä Hellmanin navetan ylisille, jonne oli juuri tuotu kuivia heiniä. Tätä tietoa ei kuitenkaan julkistettu missään, vaan huhut jatkoivat elämäänsä, kun ne painettiin lehtien sivuille meillä ja maailmalla.

Vuonna 1910 historioitsija Svante Dahlström julkaisi tutkimuksensa, jossa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoihin perustuva totuus palon syttymisestä. Dahlström kirjoitti aikanaan aiheesta väitöskirjaansa, ja muun muassa palon 100-vuotismuistojuhlassa hän piti puheen, jossa kertoo totuuden. Silti talinkeittoversio on jatkanut sitkeää elämäänsä näihin päiviin asti, ainakin osin Topeliuksen kirjan ansiosta tai syystä. Saapa nähdä, joko Salmen teos muuttaa asiantilan. Ainakaan minä en enää misinformaatiota levitä, kiitos Tunteiden palon.

Kuten aina hyvien tietokirjojen kanssa käy, niin nytkin lukulista taas piteni. Nuo Lipastin varhaisnuortenkirjat pitää laittaa lukulistalle. Ja lopultakin pitää ottaa hyllystä Mike Pohjolan romaani 1827. Pohjola kertoi Twitterissä pitkään toivoneensa, että joku julkaisisi Turun palosta tietokirjan. Hannu Salmi julkaisi, ja hyvän julkaisikin! Suosittelen! Turkua katsoo taas uusin silmin tämän jälkeen. Millaiselta painajaismaiselta ilmestykseltä näyttikään ilmiliekeissä roihuava tuomiokirkon torni, jossa kellot viimeisen kerran löivät ennen kuin romahtivat alas liekkimereen?

Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827
Otava 2022. 240 s.
Kansi Timo Numminen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirja on saatavana myös äänikirjana, mutta itse luin kirjastosta lainaamani painetun kirjan. Kirja on taitettu kauniisti ja miellyttävästi. Hyvin valitut kuvat elävöittävät kokonaisuutta. 

Tunteiden palon vaikuttavimpia kuvia on
Gustaf Wilhelm Finnbergin aikalaismaalaus
Turun jäännöksiä (1827). Finnberg
menetti palossa elämäntyönsä, kun tuli
tuhosi hänen maalauksensa. Hän ei koskaan
toipunut menetyksestään. 

Tommi Laiho: Rikotut

 

Kahdeksankymmentäluvulla palkkamurhaaja kouluttaa 11-vuotiasta poikaansa seuraajakseen erityislaatuiseen ammattiinsa. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä tehdään poikkeuksellinen teloitus keskellä katua. Uhreina ovat laitapuolen kulkija ja poliisin vanha tuttu Janne Patomäki ja varakas liikemies Torsti Metsä-Heikkilä, jolla ei ole pienintäkään rikettä tilillään. Tekijästä tai tekijöistä ei ole oikein mitään johtolankoja, ja poliisi tuntuu haparoivan täysin pimeässä. Kumpi miehistä oli todellinen uhri, kumpi sivuvahinko?

On kulunut vuosi Itä-Helsingissä riehuneen sarjamurhaajan nappaamisesta. Karita Haapakorvesta tuli tapauksen vuoksi tunnettu rikostutkija, joissakin piireissä jopa legenda. Tapauksen selvittelyssä auttaneet psykiatri Amina Rehmann ja tilastomatemaatikko Juha Huhtala rakastuivat, mutta nyt suhde on päättynyt karusti Aminan yksipuoliseen ilmoitukseen. Juha on lohduton ja yrittää upottaa sydänsurunsa viinaan.

Karita tarjoutuu mukaan ohiajomurhien tutkintaan. Samaan aikaan Amina saa potilaakseen oudosti käyttäytyvän pelokkaan naisen, joka on kuullut jotain kauheaa. Mihin traumaattinen kokemus liittyy, jää avoimeksi, sillä potilas poistuu kesken istunnon. Sitten Aminan kimppuun hyökätään hänen työpaikallaan ja hänen tietokoneensa varastetaan. Liittyikö pelottava hyökkäys oudosti käyttäytyneeseen naiseen?

Sydämensä murskaantumista poteva Juha ryhtyy leimuavan vihan vimmassa jäljittämään salaperäistä naista saadakseen selville, kuka on tohtinut käydä hänen Aminansa kimppuun. Luonnollisesti sekä poliisi että Juha päätyvät samoille jäljille. Metsä-Heikkilän murha ei ollut sattuma, vaan mitä ilmeisimmin se liittyi tekeillä olleeseen isoon yrityskauppaan. Samaan osoitteeseen päätyy Juha oman amatöörisalapoliisityönsä seurauksena.

Rikotut on Tommi Laihon toinen romaani ja (täysin) itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle kriitikoiden suitsuttamalle Uhanalaiset-teokselle. Laihon valitsema genre on dekkari, mutta varsinaista peruspoliisidekkaria hän ei kirjoita. Karita Haapakorpi on poliisi ja rikostutkija, mutta kerronta ei keskity pikkutarkkaan poliisityön realistiseen kuvaamiseen.

Laiho kirjoittaa henkilökuvaus edellä, ja jo Uhanalaisissa huomasin kiintyväni hänen päähenkilökolmikkoonsa. Niin Karita, Amina kuin Juhakin ovat syvästi inhimillisiä yksilöitä omine heikkouksineen ja kipupisteineen. Rikotuissa he tulevat entistä tutummiksi lukijalle, ja heidän keskinäiset välinsä myös kehittyvät rikosjuonen lomassa.

On luonnollisesti makuasia, kuinka paljon ihmissuhdekuvausta ja sieluntuskan ruodintaa lukija sietää. Välillä mennään kieltämättä hieman rajoille, mutta onneksi myös tutkittava rikos on kiinnostava ja toiminnan intensiteetti pysyy riittävällä tasolla. Tutkintalinjat luikertelevat skientologien suomalaiseen yhteisöön, mikä on myös varsin mielenkiintoista.

Erilaisten liikkeiden ja lahkojen valtarakenteet ovat vaarallista kasvualustaa myös rikolliselle toiminnalle. Tätä Laiho kuvaa hyytävästi. Samaten hän pureutuu syvälle kysymykseen, millaisia ihmisiä kasvaa rankasti manipuloiduista ja äärimmäisen kohtuuttomille vaatimuksille alistetuista lapsista.

Laiho kuvaa hienosti Helsinkiä, joka on miljöönä niin Uhanalaisissa kuin Rikotuissakin. Kaupunki tuntuu hengittävän kirjojen sivuilla. Pieni silmänisku on suotu myös Laihon entiselle kotikaupungille Salolle, minkä salolaislukija kiitollisena pani merkille.

Tommi Laiho: Rikotut
Myllylahti 2022. 371 s.
Kansi Kimmo Kivilahti.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

 

Alice Hartin kadonneet kukat -romaanin kannet ovat niin kertakaikkisen kauniit, että kirja oli ihan pakko ottaa lukuun. Australia miljöönä vielä kaupanpäällisiksi on ehdotonta plussaa. 

Alice Hartin lapsuus ei ole onnellisin mahdollinen. Isä on synkkä, oikukas, omistushaluinen ja väkivaltainen. Äiti tekee parhaansa sovun säilyttämiseksi ja Alicen suojelemiseksi, mutta kun Alice on yhdeksänvuotias ja äiti viimeisillään raskaana, tilanne Hartien kotona eskaloituu. Tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena Alice jää orvoksi.

Järkyttävät tapahtumat vievät Alicelta puhekyvyn. Kun ruumiilliset vammat ovat parantuneet, isänäiti June tulee noutamaan Alicen luokseen Thornfield-nimiselle tilalle. Alice ei ollut kuullutkaan isoäidistä ja Thornfieldista aikaisemmin. June viljelee tilalla luonnonkukkia ja ottaa suureen taloonsa asumaan ja tilalla työskentelemään naisia, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta turvallisen asuinpaikan. Toiset viipyvät ehkä kuukauden, toiset taas asettuvat Thornfieldiin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Naiset ottavat pienen traumatisoituneen orvon huomiinsa ja hoivaavat tätä kuin kukkatarhansa harvinaisinta kukkaa. Vähitellen Alice alkaa toipua ja elämä voittaa. Isoäidin tilaa ympäröivä luonto ja sen lähellä virtaava joki auttavat asiassa. Kotona oli meri, mutta jokikin on hyvä sielulle ja ruumiille. Joen rannassa kasvaa vanha puu, jonka kaarnaan suvun ihmiset ovat tunnustaneet rakkautensa. Siellä ovat myös Agnesin ja Clemin nimet. He olivat Alicen vanhemmat.

Kauniskantisen romaanin kansiliepeessä kerrotaan, että kirjailija Holly Ringland on varttunut äitinsä trooppisessa puutarhassa Queenslandissa. Hän on työskennellyt Keski-Australian autiomaassa alkuperäisväestön parissa ja opiskellut luovaa kirjoittamista Englannissa. Alice Hartin kadonneet kukat on Ringlandin esikoisromaani, ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan. Kirjan pohjalta on tehty myös tv-sarja, jossa näyttelee muun muassa Sigorney Weaver. Todellinen menestystarina siis.

Onkin helppo kuvitella, että romaanin upeat miljööt ovat vedonneet tv-sarjan suunnittelijoihin. Mutta on kirjassa toki paljon muutakin, mihin tarttua. Tarina on koskettava ja polveileva. Se ei ole liian yllättävä, vaan lukija ja katsoja voivat nauttia tietystä oikeassa olemisen tunteesta arvatessaan juonenkäänteitä etukäteen. Tarinassa on dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta lopulta se on imelyyden liepeitä hipovan toiveikas.

Kukka- ja kasviteema kulkee läpi romaanin. Jokainen luku on nimetty jonkin kasvin mukaan siten, että kasvin kukkaiskielinen merkitys jotenkin liittyy luvussa kerrottuihin tarinoihin. Alicen isoäidin isoäiti Ruth Stone on aikanaan maahan tullessaan aloittanut paikallisiin kukkiin liittyvän muistikirjan kokoamisen ja oman paikallisen kukkaiskielen sanakirjan luomisen. 1800-luvulla kukkasin välitetyt salatut viestit olivat muotia Euroopassa.

Viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ihan mukavasti, ja jos kaipaa todellisuuspakoa harmaasta arjesta ja marraskuun sumuisensynkistä päivistä, tämä teos tarjoaa siihen edullisen ja helpon reitin. Juonenkuljetuksessa minua alkoi lopulta ärsyttää melkoisesti, että se rakentuu niin vahvasti täydellisen puhumattomuuden ja pimennossa pitämisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää, että Alicen pikkuveli selviytyy onnettomuusyöstä hengissä mutta June vain ei suostu ottamaan vauvaa kasvatettavakseen. Tätä asiaa ei kuitenkaan paljasteta Alicelle!

Yhtä tiukasti kaikki vaikenevat syystä, jonka takia Junen ja hänen poikansa Clemin välit aikanaan katkesivat niin, että Clem ja Agnes muuttivat pois eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä Thornfieldiin. Kuinka uskottavaa tämä muka on, kun kuitenkin kaikki tilalla asuvat ja ilmeisesti kaupunkilaisetkin tietävät asiasta? Tämä on kuitenkin vain nieltävä, sillä muuten kirjassa olisi huomattavasti vähemmän sivuja…

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (The Flowers of Alice Hart)
Suom. Hanni Salovaara.
Minerva 2022. 407 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Inga Koskinen: Sokea veri

 

Lukemattomien kirjojen pinot tuntuvat kohoavan kohti kattoa ja erilaisten projektien lukemisia on rästissä vaikka kuinka. Silti lukuvuoroon saattaa kiilata yllättävä jokeri ja sekoittaa tuosta vain kaikki hyvässä uskossa laaditut suunnitelmat. Viimeksi minulle kävi näin viime maanantaina (31.10.2022), kun paikallislehdessämme (Salon Seudun Sanomat) oli koko sivun juttu sauvolaisesta Inga Koskisesta ja hänen kirjoistaan sekä omasta kustantamostaan.

Jutun mukaan Koskinen on asunut myös Salossa ja hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat osittain Saloon ja Salon seudulle. Salonseutulainen dekkarikirjailija, josta en ollut kuullut mitään! Tilanne olisi korjattava välittömästi. Jutussa kerrotaan, että Koskinen on julkaissut kaksi asianajaja Brita Myrskystä kertovaa dekkaria Sokea veri (Basam Books 2021) ja Tatuoitu hammas (Books are media 2022) ja että hän parhaillaan kirjoittaa sarjaan kahta jatko-osaa.

Sokean veren on siis julkaissut Basam Books. Lehtijutussa Koskinen kertoo, miten tyrmistynyt hän oli esikoisromaaninsa kansikuvasta, jossa naishahmolla on hänen mielestään vääränlainen mekko. Se on vanhanaikainen eikä tyttömäinen, kuten Koskinen oli tarkoittanut. Kansikuvaa ei enää saanut vaihdetuksi, joten Koskinen muutti sitten kirjan tekstin sopimaan kanteen.

Tapaus kuitenkin suivaannutti kirjailijan niin, että hän ei enää edes tarjonnut Tatuoidun hampaan käsikirjoitusta kustantamoille, vaan perusti oman Books are media -nimisen kustantamon. Kustantamon ideasta ei kerrota sen tarkemmin, mutta ainakin tällä hetkellä sen verkkosivuilla esitellään ainoastaan Inga Koskisen Tatuoitua hammasta.

Koskisen dekkarisarjan päähenkilö on kolmikymppinen asianajaja Brita Myrsky, jolla on jos jonkinlaisia ongelmia. Brita on ainakin Sokeassa veressä minäkertoja, jonka näkökulmasta lähes koko tarina kerrotaan. Lomassa kulkee lapsuuden ja nuoruuden ajasta kertova takauma- tai muisteluosuus, jonka lisäksi on vielä muutamia kohtauksia, joissa näkökulma on Britan miesystävä Nikon tai tämän pomon Maurin. Niko ja Mauri ovat turkulaisia poliiseja.

Noin puoliväliin saakka Sokea veri voisi olla kriittinen työelämäromaani tai kuvaus siitä, miten työelämä ajaa ihmisen loppuun ja miten tämä ei saa terveydenhoidon järjestelmiltä tarvitsemaansa apua. Koskinen kuvaa Britan työarkea, joka vaikuttaa vähintäänkin ahdistavalta. Oikeuslaitos karistaa tässä kuvauksessa todellakin kaiken hohdon ja valitettavasti myös uskottavuuden harteiltaan! Brita huomaa yhä useammin ajattelevansa, miten mitättömistä seikoista on kiinni, miten oikeutta jaetaan. Oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus lain edessä ovat vain pelkkää sanahelinää.

Brita on siis kolmikymppinen, mutta hän tuntuu olevan täysin romuna niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Keskittymisvaikeudet alkavat tehdä hallaa uralle, mutta levätä ei voi, koska palkkaus asianajotoimistossa on provisioperusteista. Elämänhallinta on kadoksissa, ja ainakin bulimia ja alkoholismi näyttävät naista vaivaavan. Lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut paljon traumoja aiheuttaneita synkkiä asioita, jotka nousevat pintaan työuupumuksen lamaamassa mielessä. Ei hyvältä näytä!

Ulospäin kyllä näyttää hyvältä. Britalla on hyvä koulutus, hyvä työpaikka, kaunis asunto ja kallis auto, oma hevonen Kemiönsaaressa ystävän maatilalla, kauniita vaatteita ja hienoja ylellisyysesineitä. Komea mieskin on kiinnostunut. Mutta kiiltävä pinta ei pelasta, kun sisällä on kaikki pielessä.

Brita alkaa siis seurustella Nikon kanssa. Niko on ollut Britan isoisän työkaveri, joten he ovat tunteneet toisensa jo kauan, mutta heidän tiensä risteävät nyt uudelleen. Suhde tuntuu todella ambivalentilta. Välillä pari kuhertelee romanttisesti, ja seuraavassa hetkessä Brita saattaa pidäkkeittä sättiä miestä tai mies ottaa etäisyyttä työkiireisiinsä vedoten. Brita toimii muutenkin ainakin minun silmissäni todella epäjohdonmukaisesti ja poukkoilevasti.

Kirjan puolivälin jälkeen Varissuolla tapahtuu keskellä kirkasta päivää murha, jota Niko esimiehineen ryhtyy laihoin tuloksin selvittämään. Lukijalla on omat aavistuksensa tapahtumasta, mutta se sysätään kummallisesti sivuun ja siirrytään jälleen setvimään Britan terveysongelmia. Niissä toisaalta riittääkin setvittävää. Kirja päättyy siten, että jos en tietäisi Britan tarinan jatkuvan, olisin olettanut sen todellakin päättyvän Sokean veren kansien sulkeuduttua.

On myönnettävä, että Sokea veri jätti minut melkoisen hämmentyneeksi. Mitä tämän on tarkoitus olla? Tämä ei siis ole välttämättä ollenkaan huono juttu, rajoja saa ja pitääkin koetella ja ravistella. Mutta en tätä sarjan aloitusosaa nyt oikein dekkariksi laskisi, mutta toisaalta selvää on, että päästäkseen kunnolla perille kirjailijan tarkoituksesta pitäisi lukea koko sarja. Siihen en taida kuitenkaan olla ihan tältä istumalta valmis.

En nimittäin pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en edes Britasta. Hänen käytöksensä on liian omituista minun makuuni, ikävääkin, vaikka toisaalta ymmärrän sen taustalla olevia syitä. Hieman yllätyin omasta kukkahattuisuudestani, kun huomasin kirjassa viljellyn sumeilemattoman kiroilun alkavan ärsyttää. V-sana vilahtaa ja p-sana tärähtää Britalta kovin helposti. Salolaisuus tai turkulaisuuskaan ei oikein kirjasta välity, vaikka miljööt kyllä nimetään huolella. Repliikit on kirjoitettu yleispuhekielellä, jossa ei varsinaista murretta ole mukana.

 

Inga Koskinen: Sokea veri
Basam Books 2021.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

 

Olen vähän hitaasti lämpenevää tyyppiä, mutta on selvää, että dekkarikirjailija Elina Backmankin vain parantaa otettaan kirja kirjalta. Suomen suosituimman true crime -podcastin sisällöntuottaja Saana Havaksesta kertovan dekkarisarjan kolmas osa Ennen kuin tulee pimeää on nimittäin heittämällä sarjan paras teos tähän mennessä.

Suosittukaan podcast ei kuitenkaan elätä, joten Saana käy edelleen palkkatöissä. Yllättäen hän saa pomonsa kautta toimeksiannon, jossa maksaja toivoo Saanan podcastinsa avulla auttavan yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämisessä.

Heta Weckmanin 17-vuotias pikkusisko Inga löydettiin murhattuna Inarin Angelista Pyhäjärven rannalta heinäkuun puolivälissä vuonna 1998. Inga oli Hetaa kymmenisen vuotta nuorempi, ja murhan tapahtuma-aikaan Heta oli jo Helsingissä lakiopintojen ja työuran rakentamisen äärellä. Ingan murhaa ei siis kuitenkaan koskaan selvitetty, eikä se jätä Hetaa rauhaan. Hän on yrittänyt kaikkea, mutta poliisi ei vaikuta enää olevan tapauksesta kiinnostunut. Saana ja tämän podcast tuntuvat olevan viimeinen epätoivoinen oljenkorsi, johon Heta takertuu.

Saana epäröi, mutta uteliaisuus ottaa lopulta voiton. Lisäksi pohjoiseen lähteminen antaisi mahdollisuuden tavata isää, jonka kanssa yhteydenpito on jäänyt vähälle. Voisi yrittää puhua äidistäkin. Saana on kyllä lapsena käynyt pohjoisessa, mutta Inari ja varsinkin pikkuruinen Angelin kylä ovat hänelle niin vieraita, että tutustuminen on aloitettava tutkimalla Wikipediaa.

Saana matkustaa pohjoiseen hetkenä, jolloin ruska on jo ohi mutta kaamos ei vielä ole alkanut. Ensilunta odotellaan. Monet paikalliset sanovat, että Saana on tullut pahimmalla hetkellä kokemaan Lapin erämaat, mutta hän itse viehättyy rauhasta ja rikkumattomasta hiljaisuudesta. Elämä pohjoisessa on totisesti toisenlaista kuin Helsingissä, sen hänkin nopeasti hahmottaa. Backman on kuvannut erityisesti pohjoisen luontoa ja tunnelmaa upeasti. Saanan silmin on hienoa päästä kokemaan paikan ja ihmisten arjen ainutlaatuisuus.

Heta järjestää Saanalle majoituksen Ivalon keskustan ulkopuolella sijaitsevasta mökistä. Sisukas nuori nainen asettuu sinne ypöyksin! Nopeasti hän saa myös huomata, että inarilaiset eivät todellakaan pidä siitä, että ulkopuolinen tulee kyselemään menneisyyden murhenäytelmästä ja kaivelemaan asioita, joista on kuin yhteisestä sopimuksesta vaiettu. Kaikkien tunteman nuoren naisen raaka ja selvittämätön murha on pienessä yhteisössä melkoinen kipukohta. Eleleekö murhaaja yhä muiden joukossa salaisuuttaan visusti varjellen?

Poliisillakin on ollut aikanaan epäiltyjä, joita on kuulusteltu, mutta jotka ovat osoittautuneet syyttömiksi ainakin lain edessä. Silti he ovat edelleen monien yhteisön jäsenten silmissä syyllisiä. Kun kaikki tuntevat toisensa, ainakin melkein, tilanne luo omituisia jännitteitä arkielämään. Viha, katkeruus ja pelko kytevät pinnan alla.

Saana käy ensi töikseen poliisiasemalla jututtamassa vanhempaa konstaapelia Seppo Laitista eli Myskiä, joka oli ensimmäisissä poliisitehtävissään, kun Ingan ruumis aikanaan löydettiin. Nyt hän johtaa alueen pientä yksikköä ja Ingan jutun tutkinnasta vastannut Esko Jaatinen on jo eläkkeellä. Poliisiasemalla Saanan huomio kiinnittyy katoamisilmoitukseen, jossa pyydetään vihjeitä 17-vuotiaan Siljan olinpaikasta. Valokuvassa hymyilee tyttö, joka muistuttaa karmaisevan paljon Ingaa. Voiko tapauksilla olla jotain tekemistä keskenään?!

Kieltämättä on jokseenkin ’onnekas’ sattuma, että pienellä paikkakunnalla sattuu samanlainen katoamistapaus kuin yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin juuri, kun Saana tulee paikalle kysymyksineen. Myös Saana on samaa mieltä, mutta siitä huolimatta käy ilmi, että tapaukset liittyvät yhteen. Toisaalta sen varjolla saadaan myös KRP:n rikostutkija ja Saanan avopuoliso Jan Inariin, joten hyväksyttäneen.

Backman on kirjoittanut romaaniinsa juuri sopivan painostavan tunnelman. Koko ajan tuntuu, että jokin näkymättömissä piileskelevä uhka varjostaa paikkakuntaa. Synkeitä salaisuuksia on ihan liikaa, ja aika moni on sitä mieltä, että asioiden olisi vain parasta antaa olla. Saanaa myös painostetaan lopettamaan tutkimuksensa, mutta sehän ei häntä tietenkään lannista.

Puhdas sattuma on sekin, että myös Tuire Malmstedtin tuorein dekkari Lumihauta sijoittuu Angelin kylään. On tunnustettava, että mikään varsinainen matkailuvaltti nämä teokset eivät ainakaan minun silmissäni Angelille ole, sen verran karmaisevia murhia dekkaristit ovat sinne sijoittaneet.

Mutta jännitysromaanien näyttämöksi seutu tuntuu sopivan mitä parhaimmin. Ympäröivä erämaa tekee oman osuutensa, samoin kovin paljon eteläisestä elämäntavasta poikkeava meno esimerkiksi häilyvine valtionrajoineen sekä saamelaisen väestönosan vaikutuksineen. Kun väkeä on vähän ja asutaan pitkien etäisyyksien päässä toisistaan, salaisuudet saavat ihan omanlaisensa säväyksen.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää
Otava 2022. 416 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

 

 

Ripauksen vaille kaksi vuotta sitten luin sekavin tuntein Helena Immosen esikoisteosta Operaatio Punainen kettu. Uutuustrilleriä oli jo ehditty arvostamillani tahoilla kehua retostella melkoisesti, ja tulokkaan uhottiin haastavan Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran näiden vahvasti hallitsemalla suomalaisen (sota)toimintatrillerikentällä.

Olen lopettanut silloisen ihastuneen blogikirjoitukseni näin: ”Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!”

Yksin ei tosiaan ole tarvinnut Immosen esikoisteosta ihailla, sillä myös Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati valitsi teoksen vuoden 2021 esikoisdekkariksi. Raati ylisti Immosen trilleriä muun muassa näin: ”Immosen kerronta on napakkaa ja alan tietämys erinomaista. Kirja on myös varsin jännittävä ja hyvin todentuntuisena se tuo sodan uhan pelottavan lähelle.”

Sodan uhka tosiaan tulee kirjassa iholle, sillä Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksesta suivaantunut Venäjä miehittää Gotlannin, minkä johdosta Ruotsi pyytää sotilaallista apua Suomelta. Pian ollaankin keskellä painajaista, kun Venäjä hyökkää Suomeen. Operaatio Punainen kettu on kahden kuluneen vuoden aikana muuttunut osittain karmaisevaksi todellisuudeksi, mitä ei silloin sohvannurkassa kylmä hiki otsallaan tohtinut kuin varovasti pelätä.

Operaatio Aavikkokettua odotin siis jo innokkaasti ja, myönnettäköön, suurin odotuksin, mutta kaiken syyskaaoksen keskellä jopa tällaiseen odotettuun herkkupalaan tarttuminen lykkääntyi ja lykkääntyi. Onneksi tilanne lopulta korjaantui. Kirja on nyt luettu ja kuunneltu, eikä se tosiaankaan pettänyt odotuksia yhtään, lähinnä ylitti ne. Melkoinen suoritus!

Suomen ja Venäjän sota päättyi, kuten Operaatio Punaisen ketun lukeneet tietävät. Luutnantti Riina Koivu haavoittui ja kärsii edelleen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin sodasta. Avioliitto Mikaelin kanssa natisee liitoksissaan, mutta pelastukseksi tuntuu osoittautuneen Mikaelin siirto tiedustelu-upseeriksi Tikkakoskelle. Pariskunta ei vietä siis kovin tiivistä perhe-elämää, mikä antaa Riinalle tarpeellista tilaa hengittää, mutta samalla etäännyttää puolisoja entisestään toisistaan.

Operaatio Aavikkokettu alkaa räväkästi. Joensuussa everstiluutnantti Joakim Karhu menehtyy novitšok-myrkytykseen. Viimeisinä tekoinaan hän sujauttaa postikortin Postin laatikkoon (mikä hermostuttaa häntä erityisesti!). Samoihin aikoihin Afganistanissa suomalaisten kriisinhallintajoukkoihin kuuluva ryhmä osuu paikalle, johon tehdään ohjusisku. Osa ryhmästä menehtyy, mutta ylikersantti Joni Koivu ja alikersantti Antti Kajander päätyvät pakenemaan talebantaistelijoita yhdessä CIA:hin kuuluvan pahamaineisen ja häikäilemättömän Pedon kanssa.

Tilanne siis eskaloituu nopeasti niin Suomessa kuin Afganistanissa sekä valtiollisella tasolla että Riinan lähipiirissä. Tutkasta kadonnut Joni Koivu on Riinan pikkuveli, ja myrkytetty Joakim Karhu ja Riina toipuivat aikanaan samassa sairaalahuoneessa sotavammoistaan ja ystävystyivät.

Afganistanissa Joni ja Antti päätyvät Pedon mukana todella kuumiin paikkoihin, joissa kaikki opittu ja koettu joudutaan ottamaan hyötykäyttöön. Suomessa ei ole sen leppoisampaa. Puolustusvoimien upseerin murha on ilmiselvästi venäläisten tekosia, mutta mihin sillä pyritään? Mihin Karhu oikein oli sotkeutunut? Kun terveydenhoidon tietojärjestelmiin tehdään kyberisku, eivät suomalaisetkaan voi jäädä tumput suorina ihmettelemään tilannetta.

Immonen kuljettaa hiuksia nostattavia tapahtumasarjoja lomittain, ja lopulta langat kietoutuvat yhteen, kuten odottaa sopiikin. Rytmitys toimii loistavasti ainakin yli reippaasti puolenvälin, mutta minun makuuni loppupuoli on hieman turhan pitkään loiventelua. Kirjallisuusfriikeille isketään kutkuttavasti silmää, kun vainajan jättämiä viestejä ratkotaan Sally Salmisen Katrinan ja Mika Waltarin Sinuhen avulla! Ihan mainiota.

Oli myös oikein mukava tavata uudestaan niin Riina, Joni kuin Mikaelkin. Heidän erilaiset roolinsa armeijassa tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka tietyllä tasolla Operaatio Aavikkokettu on jatko-osa Operaatio Punaiselle ketulle, sen voi aivan hyvin lukea täysin itsenäisenä teoksena. Tärkeimmät henkilöt saavat vähän lisää lihaa luidensa ympärille, mikä tekee heistä kiinnostavampia.

Immonen on tarttunut moneen ajankohtaiseen ja pelottavaan skenaarioon. Erityisen pelottaviksi ne tekee tietysti turvallisuustilanteen heikkeneminen. Kukapa ei nykyään uskoisi esimerkiksi, että venäläisten tekemä myrkytysmurha olisi Suomessakin mahdollinen, tai pelkäisi, että potilastietojärjestelmään tunkeuduttaisiin?

Aavikkokettu ei ollut ihan niin pelottava kuin Punainen kettu, mutta se oli ehkä mielenkiintoisempi. Ainakin viihdyin erinomaisesti, ja samalla koin saaneeni taas ravistelua sinisilmäisyyteni takia. Operaatio Napakettu*, saat jo pian tulla!

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu
CrimeTime 2022. 414 s.
Kansi Jussi Jääskeläinen.
Äänikirjan lukija Aarne Linden.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

*Jossain somekeskustelussa vitsailin seuraavan osan nimestä, että se on varmaan Operaatio Napakettu. Ilmeisesti se myös on!

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.