Edellisessä jutussani kerroin lyhyesti, miten minulle
pääsi kertymään mittava bloggausjono ja miten päädyin purkamaan sen lopulta
kahden jononpurkubloggauksen avulla. Alun perin minulla ei ollut sen kummempaa
suunnitelmaa kuin purkaa blogiin ne vähäiset muistikuvat, mitä kuukausia sitten
luetuista kirjoista on mieleen jäänyt. Pian kuitenkin huomasin, että
ensimmäiseen juttuun valikoituivat ulkomaisten kirjailijoiden teokset. Niiden
joukossa on pari dekkaria, mutta pääosin ne ovat jotain muuta: historiallista
viihdettä, YA-spefiä, vakavampaa historiallista kaunokirjallisuutta.
Toiseen juttuun tuntuivat kuin tarkoituksella jäävän
kotimaisten tekijöiden jännitysromaanit ja dekkarit. Yksi teoksista on
esikoisromaani ja yksi edustaa niin sanottua yksittäistä teosta sen sijaan,
että olisi osa sarjaa. Loput kuusi ovat erimittaisten dekkarisarjojen
jatko-osia.
Tähän viimeisen joukon ’syytä’ osittain onkin, että bloggausjono alkoi venyä
hallitsemattomaksi. Olen pitänyt tätä kirjablogiani yli kaksitoista vuotta.
Sinä aikana olen kirjoittanut lukuisista dekkareista. Niille taas on
luonteenomaista olla sarjamaisia. Tuntuu, että nykyään esikoisdekkarin
julkistamisen yhteydessä jo heti kerrotaan, että se on samalla myös uuden
dekkarisarjan aloitusosa.
Kuten olen aiemminkin kertonut, luen monia pitkienkin
sarjojen jatko-osia mielelläni. Mutta miten ihmeessä kirjoittaa niistä aina
uudelleen raikas ja tuore blogijuttu?! Ainakaan minulla ei vain
yksinkertaisesti puhti riitä, vaikka vilpitöntä halua olisi kahmaloittain.
Monet dekkarit on tarkoitettukin käyttöviihteeksi, joten ne eivät välttämättä
jätä kovin vahvoja muistijälkiä, vaikka ne eivät millään muotoa mitenkään huonoja
alalajinsa edustajia olisikaan.
Pahoittelen siis tätä nippujuttuani niin arvostelukappaleita
lähettäneille kustantamoille kuin kirjailijoillekin, jotka ehkä ovat odottaneet
myös uusimman kirjansa esittelyä blogiini. Kaikki kirjat olisivat ansainneet oman
paneutuneen esittelyjuttunsa, mutta tällä kertaa ne saavat vain tätä.
Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat
Like 2022. 339 s.
Äänikirjan lukija Iisa Pajula.
Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
En hirmuisesti innostunut Jenni Multisillan esikoisjännäristä Yksi teistä kuolee (Like, 2020), joten seuraava Mitä tapahtui
merenneidoille on jäänyt lukematta ja tuskin olisin tarttunut tähän
kolmanteen eli Kuinka tähdet kuolevat -teokseenkaan ilman Likeltä
tupsahtanutta ennakkokappaletta. Kun kirja oli ilmestynyt, se sai viihdyttää
minua marjametsässä äänikirjaversiona. Ja hyvin viihdyttikin! Ennakkokappaleen
kansitarran mainosslogan ’vangitseva psykologinen trilleri’ pitää hienosti
kutinsa.
Tarinassa yläkoulun musiikkiluokka kokoontuu viisitoista
vuotta myöhemmin viikonlopuksi luokkakokoukseen. Ysiluokka on aikanaan
päättynyt traagisesti, mutta miten, se selviää vähitellen ja kunnolla vasta
ihan lopussa. Mitä oikeasti tapahtui tuona keväänä, kun luokka harjoitteli
musikaalia Chicago? Miesopettaja on kiehtonut vähän turhan paljon teinityttöjen
mieliä. Oliko joku heistä Tähti, josta opettaja piti liian paljon ja kenties
väärällä tavalla? Nyt joku on selvästikin päättänyt selvittää totuuden, mutta
ovatko luokkakokouksessa kaikki niitä, joita väittävät olevansa?
Koukutuin tähän tarinaan, vaikka sen seuraaminen äänikirjana
ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Oli myös pakko katsoa Chicago-musikaalista
tehty elokuvaversio perään.
Multisilta poikkeaa jännityskirjallisuuden valtavirrasta, sillä hänen
tähänastiset teoksensa ovat itsenäisiä yksittäisteoksia, eivät sarja.
Miska Karhu: Nimeni on Alex
Karisto 2021. 183 s.
Äänikirjan lukija Emil Johansson.
Kansi Sanna-Leena Meilahti.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Seurasin Miska Karhua Twitterissä niihin aikoihin,
kun hän työsti Kariston kirjoituskilpailun voittanutta käsikirjoitustaan
julkaistavaksi romaaniksi. Niinpä ilahduin, kun sain hänen trillerimäiseksi kuvatun
esikoisromaaninsa Nimeni on Alex kustantajalta arvosteltavaksi.
Mikään jännitysromaani, trilleri tai dekkari Nimeni on
Alex ei kuitenkaan ole, vaikka sen nimihenkilö katoaakin. Katoamiseen
liittyvä arvoitus ratkeaa lopussa, mutta sitä ennen pureudutaan katoamisen
ympärillä velloviin kipeisiin ihmissuhteisiin.
Alex on Anssin rakastettu. Hän on aiemmin ollut Anu, ja
prosessi on vielä sen verran vaiheessa, että Alexilla on edelleen naisen
henkilötunnus. Kun Anssi päätyy tekemään Alexista katoamisilmoitusta
poliisilaitokselle, tilanteesta kehittyvä keskustelu saa lukijankin otsalle
nousemaan hikihelmet. Ja se on vasta tukalien tilanteiden alku!
Anssi on syystä hädissään, sillä Alex on ollut jossain
vaiheessa itsetuhoinen. Hän on tosin luvannut, ettei enää koskaan satuta
itseään. Ja Alex on aina pitänyt lupauksensa. Mutta nyt hän ei ole palannut
kotiin Tampereen-reissultaan eikä puhelimeenkaan saa yhteyttä.
Anssin on pakko ilmoittaa Alexin katoamisesta tämän
vanhemmille Marjutille ja Petrille, jotka tulevat oitis miesten asunnolle.
Sinne saapuu myös Anssin äiti Kerttu. Tilanne on monin tavoin hankala, sillä
erityisesti Marjut ei hyväksy lainkaan, että hänen Anu-tyttärensä on nyt
Alex-niminen mies.
Karhu antaa äänen Anssille, Marjutille ja Petrille, mutta myös Alex kertoo omaa
tarinaansa muiden lomassa. Pieneen kirjaan tässä on runsaasti näkökulmia, mutta
ne kyllä valottavat tilannetta mielenkiintoisista kulmista. Itselleni tässä oli
vielä sattumalta sellainen lisäkierre, että lähipiirissäni on pariskunta, joka
on täyskaima Alexin vanhempien kanssa.
Marjut ei varsinaisesti ole kirjan mukavin henkilö, mutta hänen
asemaansa minun oli tietysti samanikäisenä äitinä helpoin asettua. Ymmärsin
Marjutia, vaikka en pitänytkään siitä, mitä hän teki.
Mielenkiintoinen ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teos.
Kannattaa ottaa lukuun.
Hanne Dahl: Ryöstetty elämä
Myllylahti 2021. 299 s.
Äänikirjan lukija Jutta Järvinen (Saga Egmont)
Arvostelukappale.
Espoolaisella Hanne Dahlilla on kesäasunto Hauholla,
jonne hän on sijoittanut jo yhdeksänosaiseksi hujahtaneen leppoisahkon
dekkarisarjansa. Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi sarjaa aiemmin, vaikka
aika laajasti olen mielestäni kotimaiseen dekkarikenttään vuosien varrella tutustunut.
Päätin ottaa tietoisen riskin ja aloittaa sarjaan tutustumisen kahdeksannesta
osasta Ryöstetty elämä.
Ihan hyvin mielestäni pääsin kärryille näinkin, vaikka mitä
ilmeisimmin useimmat kirjan sivuilla tapaamani sympaattiset poliisit ja arkiset
hauholaiset ovat sarjaa seuranneille tuttuakin tutumpia. Lukija on otettu
hienosti huomioon alkulehdille sijoitetulla mittavalla henkilöluettelolla,
josta selviävät keskinäiset suhteet, sekä karttapiirroksella keskeisestä
miljööstä eli Pyhäjärven rannalla sijaitsevasta Hellevin Hovi -nimisestä majoitusyrityksestä.
Hellevin Hovi on tapahtumien keskipisteessä ilmeisesti koko sarjassa.
Hauho ja mökkikylä Pyhäjärven rannalla antavat kovin leppeän
miljöön ainakin tällä kertaa raa’alle kansainväliselle rikosvyyhdille. Hämeenlinnan
keskussairaalan pihalla ryöstetään elinsiirtoyksikön juuri irrottama maksa.
Elimen lisäksi aseistetut miehet kaappaavat sairaalan pihalta mukaansa myös
hauholaisen sisätautilääkäri Mauri Yli-Virangon. Oliko elinluovutukseen
johtanut onnettomuus puhdas sattuma vai liittyykö sekin itse asiassa samaan
rikosvyyhtiin? Minne Yli-Virankoa ja maksaa ollaan viemässä? Uhataanko
hauholaislääkärin henkeä?
Juonikuvio on kutkuttava, ja siitä saisi rakenneltua
hyytävän trillerin, mutta Dahl kirjoittaa toisella tyylillä. Jännitystä ei
juuri tihennetä, vaan kiperistä ja todella uhkaavistakin tilanteista selviydytään
sutjakkaasti eteenpäin. Tätä kirjaa siis uskaltaa heikkohermoisempikin
dekkarinystävä lueskella yksin syksyisenä iltana. Hellevin Hovissa juodaan
poliisien ja henkilökunnan kesken useammatkin hyvät pullakahvit, ennen kuin
koko paketti on kasassa.
Kuten sanottu, leppoisien Midsomerin murhat -sarjan tyyppisten dekkarien
ystäville. Jos luettavia kirjoja ei ole jonossa hirmuisia määriä, tämä sarja
kannattanee aloittaa alusta. Koko sarja on saatavana myös äänikirjoina.
Hauho-sarjan teokset:
Vaara vierailee kylässä (Mediapinta 2013)
Kuka olisi uskonut (Myllylahti 2015)
Vaiettu velka (Myllylahti 2016)
Selvästi syyllinen (Myllylahti 2017)
Hiljainen tahto (Myllylahti 2018)
Usvassa uinuu uhka (Myllylahti 2019)
Viimeiset vuorosanat (Myllylahti 2020)
Ryöstetty elämä (Myllylahti 2021)
Kun kukaan ei kaipaa (Myllylahti 2022)
Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien
Myllylahti 2022. 350 s.
Äänikirjan lukija Jussi Puhakka.
Arvostelukappale.
Ihastuin kovasti Ruotsissa asuvan Milka Hakkaraisen
esikoisdekkariin Ei verta rantaa rakkaampaa, ja ilokseni sille
myönnettiin Suomen dekkariseuran kunniakirja vuoden parhaasta
esikoisdekkarista. Siksi odotukset toisinkoista ja Skutskär-sarjan kakkososaa Maa
kauhein isien olivat korkealla. Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet,
vaan lukukokemus oli pienoinen pettymys.
Tämä harmitti melkoisesti, sillä jotenkin tekstistä paistoi,
että ideoita kyllä oli, mutta jostain syystä tuntui, että kirja oli päätetty
pistää painoon aavistuksen hätäisesti. Monet herkulliset tilanteet juostiin
läpi kunnolla paneutumatta, vaikka tilaisuus trillerimäiseen jännityksen
tihentämiseen olisivat olleet ihan käden ulottuvilla.
Lukija tapaa esikoisesta tutut henkilöt eli suomalaisuuttaan
aiemmin piilotelleen mutta sen sittemmin osaksi identiteettiään hyväksyneen
poliisi Jani Perannon sekä true crime -kirjailijaksi heittäytyneen suomalaisen
toimittaja Rosa Riemusen. Jani on huolissaan kaveristaan Jukasta, ja näkee
sitten tämän menevän tukholmalaiseen ravintolaan juuri ennen kuin siellä
räjähtää pommi. Pian Jani huomaa olevansa ystävyyssuhteensa takia itsekin Säpon
tarkkailun kohteena.
Henkilökohtaisen elämän vastukset vievät Janin takaisin
lapsuudenmaisemiin Skutskäriin, missä myös Rosa pyörii tutkimassa
suomalaismafian toimia. Rikollisjärjestöä johtaa pelätty Marsalkka
kaksospoikiensa tukemana, eikä sen toimintaan nenän työntäminen ole ihan
vaaratonta.
Hakkaraisen esikoiskirjassa minua viehätti erityisesti
ruotsinsuomalaisuuden kipukohtien terävä tutkailu. Tässä kakkososassa samoja
aineksia on mukana, mutta valitettavasti kirjoittaja ei ole nyt saavuttanut
samaa terävyyttä sanansäiläänsä, joka muuten kyllä toimii vähintäänkin kohtalaisesti.
Toivon, että kolmososaa maltetaan kypsytellä paremmin, sillä Skutskär-sarjassa ja
Hakkaraisella on mahdollisuuksia vaikka mihin.
Tuula Ranta: Jotka varjoissa kulkevat
Myllylahti 2021. 315 s.
Äänikirjan lukija Marjo Wilska (Saga Egmont)
Arvostelukappale.
Olen toivonut Tuula Rannan esikoisdekkarin Totuus on vaihtuva maisema jälkeen tapaavani sen kuusikymppisen päähenkilön
Aira Karhun uudelleenkin. Toiveeni toteutui, sillä vuotta myöhemmin Rannalta ilmestyi
kakkososa Aira Karhu -sarjaan eli Jotka varjoissa kulkevat.
Aira on ammatiltaan kriminaalipsykologi, mutta on jo
jättäytynyt varsinaisen työelämän ulkopuolelle. Rikoskomisario Tapani Mikkonen
kuitenkin mielellään konsultoi Airaa kimuranttien rikostapausten yhteydessä.
Kaksikon välillä on vahvaa kemiaa, mistä kiittelin jo aloitusosan yhteydessä,
sillä ei ole mitenkään tavanomaista, että dekkareissa tai jännityskirjoissa
kuusikymppinen nainen kiinnostaa nelikymppistä miestä. Aira ei muutenkaan ole
mikään mummeli, jollaisiksi meidät ikääntyneet naiset usein genressä kuvataan,
vaan virkistävän itsetietoinen ja pärjäävä elämän tarjoilemista vaikeuksista
huolimatta.
Laaksalalaisen Vaarala Oy:n toimistonhoitaja Silja saa surmansa kotinsa
tulipalon yhteydessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin rikos, ja Mikkosen tutkinta
suuntautuu heti Siljan työpaikkaan. Miksi joku on halunnut vaientaa
pitkäaikaisen ja uskollisen perheyhtiön työntekijän?
Sitten kuolee elantonsa jonkinlaisena
freelance-ATK-asiantuntijana tienannut Vili ”Börje” Sund, joka on pyörinyt
vähän epämääräisissä laitapuolen piireissä. Opettajansijaisuuksia Helsingissä
tehnyt sisko Inka perii veljensä asunnon ja itselleenkin yllätykseksi päättää
tulla Laaksalaan kenties jäädäkseen, vaikka veljeä ei enää olekaan. Börjen
entiset kaverit käyttäytyvät Inkan mielestä kummallisesti. Ovatko veljen puuhat
olleet täysin valonkestäviä? Onko hän törmännyt johonkin, mikä on maksanut
hänelle kalliin hinnan?
Sitten Vaarala-yhtiöiden perustajan iäkäs leski Lisbet
Vaarala ottaa yhteyttä Airaan ja pyytää tätä luokseen keskustelemaan
petoksesta, jonka uhriksi on joutunut. Rouvan aikanaan mieheltään saamat upeat
mustat helmet on vaihdettu jäljennöksiksi. Asiaa ei voi viedä poliisille, sillä
likapyykki pestään kotona.
Lukijan tyydytykseksi kaikki juonilinjat lopulta yhdistyvät.
Ranta kirjoittaa sujuvaa ja otteessaan pitävää psykologista jännitystä, eikä
kirjoissa turhaan mässäillä väkivallalla. Pääpaino on ihmissuhteissa,
salaisuuksissa ja erilaisissa pinnan alla kytevissä jännitteissä. Ilokseni
huomasin, että Rannalta on huhtikuussa ilmestymässä seuraava teos Helle hautoo kalmansaarta.
JP Koskinen: Elokuun viimeinen ehtoollinen
CrimeTime 2022. 298 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Kun yhdeksän vuotta sitten (!) kuulin, että JP Koskinen on tehnyt
kustannussopimuksen kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta, en oikein tiennyt,
mitä ajatella. Ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut moisesta yltiöpäiseltä
kuulostavasta projektista! Nyt odotellaan, saako sarjan kahdeksas osa Elokuun
viimeinen ehtoollinen Vuoden johtolanka 2023 -palkinnon, sillä se on Suomen
dekkariseuran Johtolanka-raadin joulukuun alussa julkistamalla lyhytlistalla.
Tunnustan avoimesti olevani JP Koskisen tuotannon uskollinen
fani. Olen nauttinut suuresti muun muassa hänen historiallisista romaaneistaan,
eikä muukaan tuotanto ole huonoksi osoittautunut, kaikkea muuta. Monipuolinen
ja tuottelias kirjailija on ehdottomasti nykykirjallisuutemme isoja nimiä.
Murhan vuosi -sarja ei ole erityisen kovaksikeitettyä
dekkarimenoa, mutta vaikea sitä on oikeastaan cozy mystery -tyylisenäkään pitää.
Hämeenlinnaan sijoittuvana ja sen kuntapolitiikan kiemuroihin aina säännöllisin
välein sotkeutuvana sarjaa voinee huumorin pilke silmäkulmassa kutsua vaikka
Hampton Noiriksi. Pidän kovasti Koskisen teoksiinsa kirjoittamasta ironisesta
huumorista, se puree minuun aina, kun vain sen huomaan.
Tällä kertaa entisen poliisin Kalevi Arosuon pieni yksityisetsivätoimisto
saa toimeksiannon, joka ällistyttää veljenpoika Juho Tulikoskea. Totuuden
veljeskunta -nimisen järjestön perustajat Konrad ja Edvard Julin ovat saaneet
sydänkohtauksen samana päivänä, ja kaksosista toinen eli Edvard menehtyi. Nyt
Konradin poika Lauri Julin (en voi mitään, mutta minua tämä Joenpellon Lohja-sarjan
henkilön täyskaima kyllä kaihersi koko kirjan ajan!) epäilee, että serkku Viola
on jotenkin aiheuttanut veljesten sydänkohtaukset ja oman isänsä kuoleman. Ennen
kuin huomaakaan, Juho tajuaa olevansa peitetehtävissä soluttautuneena Totuuden
veljeskuntaan!
Juhon aiemmin saama isku päähän aiheuttaa edelleen kummallisen
todentuntuisia unia, joten lukija pääsee seikkailemaan myös vuoden 1793
Hämeenlinnan kovin toisenlaisille toreille ja kaduille ja vähän lähitienoillekin
lensmanni Carolus Mussen nihdin Johannes Eldforssin matkassa.
Näiden juonitteluiden ohessa setvitään edelleen Arosuon suvun
sisäisiä sotkuja. Setvintä etenee kovin verkkaan, ja on pakko tunnustaa, että
kahdeksan kirjan verran ja vuoden mittaan tätä seurattuani olen iloisesti jo
pudonnut kärryiltäkin. Juho on edelleen yhtä tyhjätasku kuin ennenkin, eikä
muutosta ilmeisesti ole ihan lähietäisyydellä luvassa. Mutta kirjojakin on
tulossa vielä neljä, joten odotellaan!
Murhan vuosi -sarjan kirjat:
Tammikuun pimeä syli
Helmikuun kylmä kosketus
Maaliskuun mustat varjot
Huhtikuun hiipuva rakkaus
Toukokuun tuonen kukat
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt
Elokuun viimeinen ehtoollinen
Jarkko Sipilä: Pelontekijät
CrimeTime 2021. 329 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.
Jarkko Sipilä: Kahdesti tapettu
CrimeTime 2022. 319 s.
Kansi Lasse Rantanen.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen.
Arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
”Jarkko Sipilä, tämä on 21. Takamäki-dekkari. Montako vielä
tulee?
- En tiedä. Nautin juonten kehittämisestä ja kirjoittamisesta. Yksi kerrallaan jatketaan.”
Näin alkaa Pelontekijät-nimisen Takamäki-dekkarin kansipaperin takaliepeeseen
painettu pienoishaastattelu. Kun kesällä 2022 tartuin tähän kirjaan, tiesin,
että vielä yksi Takamäki Jarkko Sipilän näppäimistöltä melkein tuli. Rakastettu
toimittaja ja kirjailija menehtyi maaliskuussa 2022, kun viimeiseksi jäänyt Kahdesti
tapettu oli miltei viimeistelyä vaille valmis. Viimeistelyn teki sitten kirjailijan
tytär, jotta kirja saatiin painoon.
Sipilä kirjoitti tätä sarjaansa kirja vuodessa -tahdissa, ja
ensimmäinen osa Kosketuslaukaus ilmestyi vuonna 2001. Siinä ajassa
henkilöiden yksityiselämässä ehti tapahtua paljon, vaikka Sipilä piti visusti
huolta, että poliisien yksityiselämä kulki vain lankana sarjan taustalla. Mutta
myös maailma ja poliisin työ muuttuivat, ja nämä muutokset näkyivät
Takamäki-sarjassa. Sipilä kuvasi hyvin realistisesti poliisin työtä.
Takamäet ovat nimenomaan poliisidekkareita. Sipilä ei
rasittanut lukijaa turhilla kerronnallisilla kikkailuilla, mutta näkökulma
siirtyi aina välillä rikollisten puolelle. Poliisin työstä on näissä kirjoissa
hohdokkuus kaukana, mutta ei Sipilä myöskään ihannoinut rikoksia tai
rikollisia, vaikka myötätuntoa saattoi osoittaakin.
Olen mielestäni lukenut koko sarjan, mutta kuten sanottu,
aikaakin tässä on kulunut rutkasti. Kahdesti tapetun sulkiessani nieleskelin
kyyneleitä, koska myös kirjan loppusivuilla hyvästeltiin yksi tutuksi käyneistä
henkilöistä. Itse hyvästelin tavallaan heidät kaikki, vaikka voinkin milloin
tahansa palata Takamäen ja ryhmän pariin, jos niin haluan. Uusia rikoksia he
eivät enää ratkaise.
Takamäki-sarjan kirjat:
Kosketuslaukaus
Tappokäsky
Karu keikka
Todennäköisin syin
Likainen kaupunki
Mitään salaamatta
Kylmä jälki
Seinää vasten
Prikaatin kosto
Katumurha
Muru
Suljetuin ovin
Valepoliisi
Luupuisto
Mies kuumasta
Valheen kasvot
Syvälle haudattu
Häikäilemätön
Uhripeli
Syy tappaa
Pelontekijät
Kahdesti tapettu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti