Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

 

Kualeman ja pelon keskellä on pakko uskoa rakkauteen, muuten ei elämää kestä.

Paula Nivukosken esikoisromaani Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2018) kertoi isokyröläisestä Koskiluhdan Liisasta, joka jää elävän leskeksi 1920-luvun alussa, kun kotivävyksi naitu Kalle myy parhaat lehmät talon navetasta ja lähtee Amerikkaan. Kalle lupaa kyllä palata, mutta Liisa jää käytännössä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi.

Kolmannessa romaanissaan Kerran valo katoaa Nivukoski vie lukijansa uudelleen Koskiluhtaan. Nyt eletään jatkosodan aikaa, ja romaanin päähenkilönä on Liisan aikuinen tytär Kerttu. Ei ole aivan oikeutettua puhua jatko-osasta, sillä kyseessä on täysin itsenäinen romaani, jonka lukemiselle ennen esikoisteosta ei ole mitään estettä.

Nopeasti piirretyissä pilvissä Liisa ja Kalle kävivät kirjeenvaihtoa. Myös Kerran valo katoaa -romaanissa kirjeillä on tärkeä osuutensa. Keskeisin kirjeenvaihto käydään Kertun ja Johanneksen välillä. Nuoret ovat nähneet toisensa vain etäältä, mutta sodan alettua Johannes pyytää Kertun veljeltä Toivolta luvan kirjoittaa tämän siskolle. Kirjeet kulkevat nopeassa tahdissa rintaman ja kotirintaman väliä, ja nuoret tutustuvat toisiinsa, pian jo rakastuvatkin. Rintamalta päästiin harvakseltaan lomille, joten kirjeenvaihto oli oikeastaan ainoa tapa seurustella.

Koskiluhdasta ovat sotaan lähteneet molemmat Kertun täysveljet Toivo ja Taisto. Kotona ovat Kertun lisäksi äitee Liisa, tämän uusi aviomies Antero, heidän lapsensa Aili ja Matti sekä tietysti mumma. Veljien lähtö tuntuu kipeältä ja kauhealta, ja jo heinäkuussa taloon tuodaan suruviestiä.

Nivukoski kuvaa koskettavasti elämää kotirintamalla. On elettävä jatkuvassa pelossa rintamalla olevien rakkaitten puolesta. Sankarihautausmaalla jokaiseen ristiin on kirjoitettu jonkun tutun nimi. Lisäksi on pelättävä pommituksia ja desantteja. Pelkoa ja tuskaa voi sentään yrittää hukuttaa työhön, josta ei totisesti ole pulaa. Sotaan on poikien lisäksi lähetetty niin toinen talon hevosista kuin traktorikin, joten ruokahuollon hoitaminen vaatii jäljelle jääneiltä entistä kovempaa raatamista. Lisäksi tulevat varsinaiset sotaponnistukset ilmavalvontavuoroineen ja vanikkatalkoineen.

”Meidän tehtävämme on katsoa, mihin taloon kuolema kulkee. Meidän tehtävämme on odottaa, surra ja parsia. Meidän tehtävämme on pitää maa pystyssä, kun se on kaatumassa rajoilleen. Meidän tehtävämme on ommella kokoon sotilaat, kutoa villapaitoja tärisevien sielujen ympärille.”

Samaan aikaan on kuitenkin koetettava elää omaa elämäänsä. Nuoruus ja lapsuus kuluvat sodan aikana yhtä nopeasti kuin muulloinkin. Kertun tunne-elämä on jatkuvaa vuoristorataa pelon, mustan surun ja kaikkinielevän onnen välillä. Rakkauden, läheisyyden ja kosketuksen kaipuu on väliin polttavaa, mutta myös usein luvatonta, perheen ja kyläläisten katseilta kätkössä pidettävää. Hauras onni ei kestäisi kylän juorumyllyssä pyörittelyä.

Me puhumme kuolemasta vain harvoin. Rakkaudesta sitäkin harvemmin. Elämä jättää meihin lähtemättömiä jälkiään, suru unohtuu sydämensopukkaan asumaan. --- Tälläästä elämä on, hymyyllähän, itketähän ja teherähän töitä.

Kerran valo katoaa paljastaa karusti, kuinka pitkään jatkosota kesti. Kotirintamalla ja Koskiluhdassakin ehtii tapahtua monenlaista vuosien mittaan. Ensin tulivat pääkaupunkiseudun työvelvolliset, sitten saksalaisupseerit lomamajoitukseen ja lopulta venäläiset sotavangit. Kylälle tuli uusia naapureita karjalaisista evakoista. Lakeudelta ei lapsia lähetetty Ruotsiin, ja voita riitti leivän päälle pahimpinakin aikoina, vaikka oikean kahvin tuoksun ehti miltei unohtaa.

Kerran valo katoaa on naisten ja tyttöjen romaani. Kertulla ei ollut kovin kummoisia haaveita elämän varalle, mutta sota tuntuu syövän nekin vähät. Mitä on mistään jäljellä, kun sota lopulta loppuu? Kaikkiin taloihin ei odoteta enää ketään palaavaksi.

Nivukoski kirjoittaa jälleen riipaisevan kauniisti. Jokainen lause on huolella ja rakkaudella rakennettu lukijan nautittavaksi. Pidin kovasti myös vahvasta murteesta, jota Nivukoski ripottelee tekstiinsä kuin voimakkaaksi ryydiksi.

Romaanissa on myös itkutakuu, ainakin minulle. Välillä pelkäsin kääntää sivuakin, saati sitten kirjan loppumista. Jatkettava kuitenkin oli, kuten Kertunkin. Tähän piirrän sydämen.

Ikkunan takana maailma peittyy valkeaan, joen tumma uoma on haava maisemassa.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava 2021. 414 s.
Kansi Päivi Puustinen.

Arvostelukappale.

Mikko With: Saakelin sieppaus

 

Meillä kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta ainahan loistavassakin on pientä toivomisen varaa. Olen vuosia valitellut, että kotimaisesta kentästä tuntuvat puuttuvan yläkouluikäisille suunnatut dekkarit ja jännitysromaanit. Mistä oletetaan dekkarilukijoiden kasvavan, jos tarjolla ovat vain Agatha Christien klassikot (kaikki kunnia toki niille)?

Kuin vastauksena toiveisiini Mikko With julkaisi vuonna 2021 Saakelin satanen -nimisen nuortenromaanin. Kirjan mainiot ansiot huomioi myös vuoden 2022 Topelius-palkintoraati, joka valitsi sen yhdeksi kuudesta palkintoehdokkaista seuraavin perusteluin:

"Vauhdikas ja hulvaton seikkailukertomus kuvaa nuoria uskottavasti: se tunnistaa nuorten maailman niin kirjan henkilöinä kuin lukijoina. Romaanissa on hyvä imu ja rautainen juoni. Saakelin satanen on uskottava kertomus siitä, miten kahdelle kaverukselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähikaupan ryöstäminen. Kerronnan täsmälliset yksityiskohdat ja nuoren pojan väkevä elämä tekevät mahdottomaksi romaanin tapahtumien kyseenalaistamisen. Teoksella on voimakas sisäinen kerronta ja kuvailu elokuvamaisen elävää. Kieli on tarkkaa ja yksinkertaisuudessaan täsmällistä."

Saakelin satasen päähenkilö on 16-vuotias Uuno Turhanen. Uuno käy Pyhäharjun yhtenäiskoulun ysiluokkaa, joka tarinan aikana päättyy. Kesälomalla Uuno on töissä paikallisessa rautakaupassa. (Tykkään niin paljon tästä Within huumorista, joka suunnattu paitsi varsinaiselle kohderyhmälle myös varttuneemmille lukijoille!)

Uunon elämä ei ole mitenkään kovin hohdokasta. Palomiesisä on kuollut työtehtävissä neljä vuotta sitten, ja äiti yrittää sinnitellä kahden pojan yksinhuoltajana rahahuolten syövereissä. Isä ja isän kuolema hiertävät äidin ja Uunon välejä. Pikkuveli Veeti on kuusivuotias. Koulussa Daniel-niminen öykkärikingi kiusaa muun muassa Uunoa aina sille päälle sattuessaan. Uunon suureksi pettymykseksi ihana Melina tuntuu olevan kiinnostunut Danielista.

Uunolla on oikeastaan vain yksi ystävä, Heikkinen. Kaveri on koko tarinan omituisin tyyppi! Lukijalle ei selviä, miten ja mistä Heikkinen on Uunon elämään putkahtanut. Hän on joitakin vuosia Uunoa vanhempi, mutta edes Uuno ei tiedä, kuinka monta. Arvoituksia ovat iän lisäksi muun muassa Heikkisen asuinpaikka ja perhe. Mitä hän tekee elääkseen? Ilmeisesti Heikkinen on kuitenkin ihan luotettava tyyppi, sillä äiti hyväksyy hänet Uunon kaveriksi. Aina kun Uuno on pulassa, hän voi luottaa harvasanaisen mutta ystävällisen Heikkisen apuun.

Saakelin satanen ja sen uunituore kakkososa Saakelin sieppaus kuvaavat siis melko tavallisen suomalaisen nuoren miehen elämää koulu- ja kesätyökuvioineen sekä kaveri- ja seurusteluhuolineen. Syvyyttä tulee mukaan Uunon perhetilanteesta. Siihen With kirjoittaa lohduttavaa valoa, kun Uuno lopulta taipuu suostumaan terapiaan. Se ei ratkaise kaikkia pulmia, mutta auttaa kuitenkin.

Valoa tuo myös jo edellä mainitsemani hulvaton huumori. Uunossa on hitunen koheltajan vikaa, eikä hän ihan aina ajattele loppuun asti sanomisiaan ja tekemisiään. Niinpä hän huomaa tuon tuostakin joutuneensa jonkinlaiseen liemeen, josta kuiville pääsy vaatii taas uusia kikkakolmosia. Huumoria on paljon myös kielen tasolla, ja kuten sanottu, sen kärki on pääosin suunnattu kohderyhmälle mutta myös minä huomasin monia silmäniskuja, jotka on suunnattu meille varttuneemmille lukijoille.

Mutta kaiken tämän lopulta varsin tavanomaisen nuortenkirja-aineksen lisäksi Saakeleissa on kunnon jännitys- ja dekkarijuonet! Kokenutkin dekkarifani huomasi kääntelevänsä sivuja melkoista vauhtia, kun jännitys tiivistyy ja toiminta tihenee.

Saakelin satasessa prologi on tyrmäävä. Uuno ja Heikkinen toteavat, että ainoa ulospääsy heidän tilanteestaan on lähi-Salen ryöstäminen. Miten tilanteeseen on päädytty, selviää sitten kirjan seuraavissa luvuissa. Vastoin lukijan odotuksia Salen ryöstäminen on kuitenkin vasta vaatimaton alku tulossa oleville ongelmille ja juonenkäänteille! Uuno joutuu tahtomattaan ja onnettoman sattuman kautta keskelle amerikkalaisen toimintafilmin kohtausta muistuttavaa tilannetta, jossa ihan oikeasti kuolee ihmisiä. Ja vasta sen jälkeen alkavat Uunon ja Heikkisen ongelmat… Lisäpisteet vielä todella kekseliäästä loppuratkaisusta.

Saakelin sieppaus on itsenäinen jatko-osa Sataselle. Eka lukiovuosi on ohi, ja Uuno saa järjestettyä itselleen kesätyön Oulusta. Asuntoasia ratkeaa, kun Tanja-täti suostuu ottamaan hänet ainakin alkuun luokseen sohvamajoitukseen. Tanja on aina ollut sosiaalisesti tyly, eikä yhdessä asuminen itaran tädin kanssa houkuta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Pian Uuno huomaa, että Tanja käyttäytyy entistäkin omituisemmin. Asunnossa tapahtuu kummallisia asioita. Mikä on vialla?

Lukija alkaa uumoilla monenmoista, koska on prologista lukenut Uunon vielä joutuvan melkoiseen pulaan eli kolkatuksi ja vangituksi saunaan. Edessä on siis sieppaus, mutta miten siihen oikein päädytään? Kun lukija lopulta löytää Uunon lukitusta saunasta, voi olla varma, että luvassa on vielä monta todella tiukkaa ja täpärää juonenkäännettä, ennen kuin voidaan rauhassa istahtaa kahvittelemaan ystävien kesken.

Kerrassaan mainiota! Ainakin yhtä Saakelia vielä sarjaan kaipaisin, onhan sellainen luvassa?

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti 2021. 195 s.

Mikko With: Saakelin sieppaus
Myllylahti 2023. 204 s.

Lainattu kirjastosta.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.

Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta. Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’, ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran, ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.

Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni. Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja, siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!

Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä, ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen 1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.

Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa. Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.

Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä aamuna enää tule töihin.

Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun, vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.

Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.

Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti. Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.

Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.

Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen tarinaansa.

Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä, ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.

Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden 2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:

”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä 1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon.  Ajan, paikan ja tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut huippuunsa.”

Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta! Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Otava 2021. 315 s.

Arvostelukappale.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

Max Seeck: Loukko

 

Max Seeckin neljäs Jessica Niemi -trilleri Loukko oli Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon tämänvuotisella kuuden parhaan dekkarin lyhytlistalla. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.”

Loukko on rakettimaisen kansainvälisen uran rakentaneen Max Seeckin seitsemäs trilleri ja siis neljäs osa suosittua Jessica Niemi -sarjaa. Seeck on julkaissut teoksensa tiiviiseen kirja vuodessa -tahtiin, ja vaikka olen lukijana yrittänyt pysytellä vauhdissa mukana, olen tipahtanut armotta kyydistä. Sarjan aloitusosan Uskollinen lukija luin melko tuoreeltaan, mutta seuraavat osat ovat jääneet odottelemaan kirjapinojen uumeniin.

Kun Loukko nousi Johtolanka-palkinnon lyhytlistalle, päätin täyttää tämän ammottavan aukon sivistyksessäni ja kuunnella koko sarjan alusta alkaen yhteen menoon. Poikkeuksellisesti tartuin siis uudestaan jo kertaalleen luettuun jännitysromaaniin aloittaessani Uskollisesta lukijasta, mutta halusin kerrata sen tapahtumat, koska arvelin ainakin Jessican poikkeuksellisen yksityiselämän käänteiden olevan olennaisia myöhemmissäkin kirjoissa.

Jostain oli kuitenkin mieleeni iskostunut ajatus, että sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme teosta, joten otin seuraavaksi kuunteluun Kaunan. Vasta sen loputtua tajusin, että olinkin vahingossa jättänyt välistä Pahan verkon! Mitään varsinaista vahinkoa ei sitten kuitenkaan päässyt tapahtumaan, koska Seeck onnistuu varsin taitavasti välttämään aiempien osien juonikuvioiden paljastamisen. Siitäkin huolimatta, että jotkut juonisäikeet jatkuvat kirjasta toiseen. Esimerkiksi Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu tulee selväksi vasta Kaunan yhdessä sivujuonteessa.

Jessica Niemi on verrattoman traumatisoitunut trillerisankari! Hän on menettänyt biologisen perheensä auto-onnettomuudessa ollessaan kahdeksanvuotias. Äiti, isä ja pikkuveli menehtyivät kolarissa, mutta kuin ihmeen kaupalla Jessica selvisi hengissä vaikkakin pahoin loukkaantuneena. Onnettomuuden jäljiltä hänellä on vielä kolmekymppisenäkin ajoittain pahoja kipuja. Jessica on myöhemmin menettänyt myös kasvattiperheensä eli isänsä sisaren ja tämän miehen. Hän on siis moninkertainen orpo.

Koska tämä ei vielä riitä mihinkään, on Jessica kokenut hengenvaarallisen suhteen ollessaan 19-vuotias. Traumakuormaa on siis melkoisesti, ja kun aikanaan ilmenee, että suvussa on ollut myös mielenterveysongelmia, on koktaili kunnioitettava. Jos Jessica ei olisi ehkä koko Suomen etevin rikostutkija, hän olisi varmasti jo aikoja sitten tullut hyllytetyksi tehtävästään terveysperustein. Läheltä pitääkin useasti huippukyvykkyydestä huolimatta.

Kaiken tämän päälle tulee vielä Jessican tarkoin varjelema yksityiselämään liittyvä salaisuus, jonka hän on aikoinaan paljastanut vain esimiehelleen Ernelle. Jessican ja Ernen välit ovat poikkeukselliset, ja varsinaisen syyn siihen tietävät vain he kaksi.

Pahan verkko -trillerissä Jessica ryhmineen on saanut uuden esihenkilön Ernen tilalle. Helena Lappi kokee Jessican olevan kävelevä uhka omalle uralleen, joten on löydettävä jotain, jolla saada omapäisestä mutta valitettavan taitavasta alaisesta kunnon ote. Kuin tilauksesta sopiva väline putoaakin hänen syliinsä.

Meneillään on vaikea tapaus, jossa selvitellään kahden Suomen suosituimman bloggaajan katoamistapausta. Nuori japanilaissuomalainen Lisa Yamamoto on kadonnut levynjulkistamistilaisuuden jälkeen savuna ilmaan. Samojen juhlien jälkeen on kadonnut myös nuori bloggaaja Jason Nervander. Kummankin Instatililtä löytyy omituinen Söderskärin majakkaan liittyvä päivitys, joka antaa ymmärtää nuorten kuolleen. Onko kyseessä makaaberi julkisuustemppu? Liittyykö Vuosaaren rantaan huuhtoutuneen mangahahmoksi pukeutuneen nuoren naisen ruumis jotenkin tapaukseen?

Rikosvyyhti on monimutkainen ja -syinen, ja Jessicakin joutuu useaan otteeseen toteamaan olleensa täysin hakoteillä. Kun karmea kansainvälinen rikosjuoni lopulta paljastuu ja päästään tarinan huippukohtaan, on ruumiita ehtinyt kertyä melkoinen pino ja Jessican oma henki on hiuskarvan varassa.

Ville Laihosen suunnittelemassa
kansikuvassa myös olennainen
tapahtumapaikka eli ns. Silitysrautatalo.

Kauna jatkuu lähestulkoon suoraan siitä, mihin Pahan verkko jäi. Jessica on päätynyt jonkinlaiselle sairausloman ja virkavapaan yhdistelmälle, mutta kun Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa arvoasunnossa surmataan Suomen ehkä tunnetuin, vihatuin ja varakkain teollisuuspohatta Eliel Zetterborg, eikä Jessican työkavereilla ole harmainta hajuakaan sen paremmin tekijästä kuin tekotavastakaan, on Jessican palattava sorvin ääreen. Suljetun huoneen arvoitus on kerrassaan kutkuttava, ja johtolangat vievät vuosien taakse erään metsästysretken kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Kuten sanottu, sivujuonena Kaunassa on tavallaan Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu, ja mukana on siihen liittyvä juonikuvio, joka saa alkunsa Pahan verkon alkusivuilla. Jälleen Jessican henki on vain hiuskarvan varassa, ja ruumiita tulee kasapäin. Ei siis ihme, että muutenkin mieleltään epävakaan nuoren naisen tilanne alkaa olla huolestuttava. Painajaiset ja sekavat kauhunäyt myös valveilla alkavat ahdistaa jo lukijaakin Jessica-parasta nyt puhumattakaan. Suosittelisin vakavasti lääkärin ja psykologin puoleen kääntymistä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan rikosylikonstaapelin todellista kuntoa.

Seeck kirjoittaa siis kammottavista sarjamurhaajista, ja kauhuaineksia sekaan sotkeentuu niin Jessican epävakaan mielen kuin joidenkin murhaajien täydellisen hulluuden takia. Mukana tuntuu olevan aina silloin tällöin rippunen yliluonnollistakin ainesta, vaikka itse rikosvyyhdet aina osoittautuvat varsin maallisiksi, kunhan kaikki epämääräinen kauhuhöttö saadaan niiden päältä kuorittua.

Silti Seeckillä tuntuu olevan lukkarinrakkautta myös perinteisen arvoitusdekkarin suuntaan, kuten jo Kaunan ovela suljetun huoneen arvoitus näyttää. Samansuuntainen perinteinen asetelma on Loukossa, jossa Jessica on erään katastrofiin päättyneen välikohtauksen jälkeen joutunut hyllytetyksi virastaan. Mielenterveysongelmat tuntuvat vain syvenevän, ja Jessicalla alkaa olla jo itsetuhoisia ajatuksia. Myös syvä yksinäisyys riivaa naista. Työkaveri Jusuf ehdottaa lomaa jossakin kaukana kaikesta, ja Jessica päätyy kaikista maailman paikoista Ahvenanmaalle Smörregårdin syrjäiselle saarelle.

Smörregårdissa pitävät majataloa Astrid ja Åke Nordin, äiti ja poika. Kahdeksankymppinen Astrid on tehnyt uransa Maarianhaminan sairaalan synnytyslääkärinä, ja viisikymppinen Åke on opettanut filosofiaa Ruotsin puolella yliopistossa, mutta päättänyt sitten tehdä elämänmuutoksen ja palata kotiin auttamaan äitiään liikeyrityksen hoitamisessa. Majatalo uinuu varhaiskevään untaan, eikä muita asiakkaita Jessican lisäksi ole kuin ruotsalainen omissa oloissaan pysyttelevä pariskunta, jonka on tarkoitus pian jatkaa matkaa Suomen mantereelle.

Nettiyhteydet ovat heikot, mutta siitä huolimatta Astrid ja Åke saavat nopeasti tietää Jessican taustan. Onko tunnettu rikosylikonstaapeli vetäytynyt saariston rauhaan kirjoittamaan dekkaria? Åke haluaa kertoa Jessicalle saaren synkästä historiasta ja erityisesti sinitakkisesta tytöstä, paikan omasta kummituksesta. Sinitakkinen yhdeksänvuotias Maija katosi saaren pohjoispuolella toimineesta orpokodista vuonna 1946 ja on sen jälkeen näyttäytynyt aina silloin tällöin, yleensä jonkin kuolemantapauksen yhteydessä.

Saarella on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa kaksi ihmistä 1980-luvulla, ja nyt Jessican tultua saarelle tapahtuu pian uusi hukkumisonnettomuus. Muuttolinnuiksi kutsuttu kolmen vanhuksen seurueeksi kutistunut joukko on tullut vuosittaiselle vierailulleen saarelle muistelemaan sodanjälkeistä lastenkotiaikaansa, ja aamulla yksi vanhuksista löytyy pohjoisrannan laiturin kupeesta hukkuneena.

Tapauksen tutkintaa Smörregårdissa johtaa paikallinen poliisi Johan, mutta kuten arvata saattaa, Jessica ei malta olla sotkeutumatta tapaukseen. Hän hyödyntää sumeilematta suhteitaan omalla työpaikallaan, vaikka ei poliisin virassa juuri nyt olekaan. Kaikki saarella olevat vähät ihmiset tuntuvat olevan epäilyttäviä, esittävän jotain muuta kuin oikeasti ovat ja kätkevän synkkiä salaisuuksia. Jälleen on mukana kauhuelementtejä ja synkkää menoa ryydittää saaren eristyneisyys, joten mitään kovin leppoisaa arvoitudekkarimeininkiä on turha odottaa. Entä onko Jessican oma henki hiuskarvan varassa? Arvaapa vain, montako kertaa!

Neljän tuhdin romaanin putki Jessica Niemen ja kumppaneiden seurassa on siis takana. Jossain vaiheessa aloin panna merkille, että tapahtumat sijoittuvat kaikki pimeimpään vuodenaikaan kunnon noir-tapaan. Uskollisessa lukijassa ollaan alkutalvessa, lunta on jo maassa ja Helsingin rannat jään peittämiä. Pahan verkko ja Kauna sijoittuvat nekin talveen, joulunalusviikolle ja tammi-helmikuulle pimeään Helsinkiin. Loukossa tunnelma on keväisin, mutta jotta ei menisi turhan valoisaksi, loppuhuipennusrymistelyt käydään kaikkien aikojen kevätmyrskyn riehuessa merellä.

Seeck kirjoittaa koukuttavasti ja tarinat vetävät erinomaisesti. Ne ovat tummanpuhuvaa viihdettä sarjamurhista ja lievästä kauhusta pitäville lukijoille. On helppoa kuvitella tapahtumat mielessään, ja erityisesti Helsingin kuvaus on taiten toteutettua. Seeck avaa kaupungin kauniimpien julkisivujen taakse kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Raha ja menestys eivät tuo onnea. Jessicasta ei varsinaisesti tullut ystävääni, mutta ei hän vastenmielinen tai kovin ärsyttäväkään tyyppi lopulta ole. Toivon hänelle kyllä valoisampia aikoja!

Jatkuuko Jessica Niemi -sarja vielä? Jää nähtäväksi. Loukossa hänen henkilökohtainen elämänsä saa uuden käänteen, mutta muuten kaikki jää auki jättäen oven mukavasti raolleen jatko-osillekin.

Max Seeck:
Uskollinen lukija
Tammi 2019.

Pahan verkko
Tammi 2020

Kauna
Tammi 2021

Loukko
Tammi 2022

Äänikirjojen lukija Sara Paavola.

Kirjat ostettu itse, paitsi Loukko saatu myös lahjana kustantajalta.
Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Noora Näkijä Meedio.
Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.
Unien tulkintaa. Myös tarotit.
Tunnelukkojen avaus.
Energian puhdistus ja tasapainotus.
Kaukoparannusta.
Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!
Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Tämän sisältöisen lapun kiinnittää Kirkkojärven kunnan keskustassa sijaitsevan marketin ilmoitustaululle näyttävästi pukeutunut nainen, joka muuttaa asumaan taajaman ulkopuolelle kymmenen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon. Ei ihme, että kuntalaiset vähän kohahtavat. Näkijä kertoo saaneensa tehtäväkseen asettua paikkaan, jossa on sekä Kirkkojärvi että Pyhälampi. Kirkkojärven kunta on sittemmin osoittautunut kyseiseksi paikaksi.

Iso osa kirkkojärveläisistä kuuluu veripuhtaiksi kutsuttuun hengelliseen liikkeeseen, jota vetää karismaattinen saarnaaja Luukas Markusson. Lahkon oppien mukaan ihmiset jaetaan veriryhmänsä perusteella erilaisiin rooleihin, ja puhtautta vaaditaan muun muassa ruualta ja vaatteilta. Kaikenlainen keinotekoisuus on kiellettyä, kuten keinokuituja sisältävästä kankaasta valmistetut vaatteet. Tosin työvaatteet voivat tehdä tästä poikkeuksen. Työntekoa ja yritteliäisyyttä pidetään liikkeen opinkappaleissa arvossa.

Paikkakunnan lähihistoriaan liittyy merkillinen arvoitus, jonka kanssa myös näkijä joutuu miltei heti Kirkkojärvelle saavuttuaan tekemisiin. Kuusi vuotta aiemmin kolme kylän asukasta on kadonnut jäljettömiin. Yksi heistä oli paikallisen maalitehdas Pinturan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta olivat nuoria tyttöjä, Luukas Markussonin tytär Rebekka sekä myös veripuhtaisiin kuulunut Silja. ”Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.”

Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarjan avausosa Haihtuneet. Kovin yleinen rikosten ratkoja näkijä tai meedio ei dekkareissa ole. Kuinka ’aidosta’ näkijästä nytkään lopulta on kyse, jää vähän tulkinnanvaraiseksi, mutta yllättävän monet ovat Kirkkojärvelläkin valmiita ainakin keskustelemaan näkijän kanssa. Mutta veripuhtaiden keskuudessa meedion tuloon suhtaudutaan selvästi varauksellisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Kanto ei siis ole lähtenyt kirjoittamaan perinteistä poliisidekkaria tai vastaavaa, vaan Haihtuneet edustaa kevyehköä jännitystä sisältävää psykologista viihderomaania. Näkijä jututtaa ihmisiä ja saa kiinnostusta osoittamalla aikaan paljastavia reaktioita. Oma osuutensa tapahtumissa on myös suunnitteilla olevalla rakennusprojektilla, jota pohjustetaan Pyhälammen ruoppauksella. Työ herättää vastustusta usealla taholla. Sitten ruoppausta tekevän Markus Markussonin käteen osuu löyhkäävän lietteen keskeltä pelottavan tuttu luistimenterä…

Haihtuneissa ei ole raakaa väkivaltaa tai veriroiskeita, eikä tunnelma pääsee kovin painostavaksikaan, vaikka siihen paikoin olisi hyvinkin mahdollisuuksia. Kanto kirjoittaa tietty lempeänironinen pilke silmäkulmassaan niin paranormaaleilla kyvyillä itsensä elättävästä näkijästä kuin uskonlahkon vetäjistäkin. Samoin pikkukunnan kunnallispolitiikka saa oman osuutensa kirjailijan sivalluksista.

Viihdyin Haihtuneiden parissa ihan mukavasti, vaikka mikään järisyttävä dekkarikokemus se ei ollutkaan. Tarina etenee sujuvasti ja leppoisahkosti. Loppuselvittelyjen jälkeen jäin miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua, mutta se nähdään varmasti aikanaan.

Anneli Kanto: Haihtuneet
CrimeTime 2023. 254 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman.

Arvostelukappale.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 

”Jokainen vastaantulija oli tutkielma. Jokaisen elämä oli maailmalle esitetty kysymys.”

En tee koskaan muistiinpanoja lukiessani kaunokirjallisuutta. Joskus merkitsen liimalapulla jonkin kohdan, josta ajattelen poimivani aikanaan sitaatin juttuuni, ainakin, jos suunnitteilla on lehteen tuleva arvio. En kauhean usein jaksa kopioida sitaatteja näihin blogijuttuihini.

Toisinaan sitten kohdalle osuu kirja, johon alkaa sitaatteja merkkaavia liimalappusia kertyä kuin huomaamatta. Ajatuksia herättäviä virkkeitä ja kappaleita vain löytyy yhä lisää. Viimeksi näin kävi lukiessani Suvi Vaarlan romaania Kadonnut aika. Sen sivujen reunoissa on parhaillaan kahdeksan merkkiä osoittamassa oivaltavaa, hauskaa tai kirjan avaimia tarjoavaa kohtaa.

”Mutta nyt: kiire. Elämässä oli kiire.
Aika oli loppumassa.”

Kadonnut aika jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on eri päähenkilö. Kaikki neljä, Otto, Iris, Alexandra ja Lasse, ovat osa samaa ihmissuhdeverkostoa. Nelikymppiset Otto ja Lasse ovat olleet ystäviä lukioajoista alkaen, Iris ja Otto ovat on-off-rakastavaiset ja Alexandra on Iriksen toistakymmentä vuotta nuorempi siskopuoli. Näiden neljän elämän risteyskohtien kautta Vaarla kuvaa nykyajan ihmisen ajatus- ja tunnemaailmaa ällistyttävän kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi, oivalluttavasti.

Kyse ei ole juonivetoisesta romaanista, vaikka lukija saa tyydyttävästi tarinan koottua annetuista paloista. Se kurkottaa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, mutta ennen kaikkea tarinan polttopiste on nykyhetkessä tapahtuvassa onnettomuudessa, joka koskettaa järisyttävästi kaikkia neljää päähenkilöä ja koko joukkoa muitakin ihmisiä.

Tietoturva-asiantuntija Oton ja viestintätoimistossa työskentelevän Iriksen suhde ei ole ollut helppo koskaan, mutta entisestään tilanne on mutkistunut, kun Otosta on erään pariskunnan eron aikana tullut isä. Pirita haluaa pitää lapsen, joten kun Otto ja Iris taas palaavat yhteen, Iriksestä tulee Oton pojan Joonan äitipuoli. Tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Parisuhteeseen tuo oman lisänsä Iriksen kokema täydellinen työuupumus. Unelmatyö viestintätoimistossa on osoittautunut kaikkea muuta kuin unelmien täyttymykseksi.


”Oivallus on tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viilto.
Hän on ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille.
Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi.”

Iriksen sisarpuoli Alexandra asuu siis Ruotsissa, jonne Iriksen isä on muuttanut jo Iriksen vielä ollessa koululainen. Sisaruksilla on reippaasti ikäeroa, ja Iris on hoitanut Alexandraa tämän ollessa pieni. Kun pikkusiskolla on ollut vaikeaa murrosiän aikaan ja välit vanhempiin huonot, hän on viettänyt kesänsä Suomessa Iriksen ja Oton luona. Nyt hän on 24-vuotiaana au pairina Lontoossa varakkaan pariskunnan lastenhoitajana. Isä on kehottanut Alexandraa selvittämään, kuka oikein on. Tehtävä on vaikea, eikä Alexandra tunnu saavan otetta elämästään. Mitä hän oikein haluaa?

Lasse on ollut eräänlainen ihmelapsi, älykkö, jonka ei ole tarvinnut ponnistella saadakseen koulussa huippuarvosanoja. Ulkopuoliset odotukset ovat johtaneet sisäisen paineen nousuun niin, ettei Lasse ole lukion jälkeen mennyt yksiinkään pääsykokeisiin. Parhaillaan Lasse kuitenkin tekee väitöskirjaansa, josta on kuin huomaamatta paisunut sellainen mammuttiurakka, ettei siitä tunnu olevan ulospääsyä. Rauhoittaakseen mieltään Lasse juoksee ja tarkkailee elimistöään pakkomielteisesti. Mikä saisi tilanteen poikki?

Vaarla kirjoittaa hypnoottisen vetävästi. Kieli luo nautittavan illuusion keveydestä ja helppoudesta, joka on varmasti pitkällisen työn tulosta. Minuun vetosivat erityisesti veitsenterävät huomiot digiajan ilmiöistä ja erityisesti työelämän ilmiöiden ironinen kommentointi. Vaarla ei osoittele, mutta ei kyllä peittelekään ajatuksiaan, vaikka loppupäätelmät jäävätkin lukijan tehtäviksi.

Mutta voiko vaikka uupumusta paremmin kuvata kuin ylle lainaamassani sitaatissa, jossa uupunut ja loppuun ajettu Iris huomaa kadehtivansa Joonan lemmikkihamsterin helppoa elämää?! Tai kun prokrastinaatiosta jonkinlaisen taiteen luonut Lasse törmää väitöskirjansa kirjoittamista vältellessään prokrastinaatio-termiin ja hukkuu tunneiksi internetin syövereihin? Hulvatonta mutta samalla tarkkanäköistä, ironista mutta ei ilkeää.

Pidin myös romaanin lopun lohdullisesta toiveikkuudesta.

”Se, joka kirjoittaa, ei eksy koskaan.
Se, joka lukee, ei katoa koskaan.
Siinä oli kaiken mieli.”

Suvi Vaarla: Kadonnut aika
WSOY 2022. 268 s.
Kansi Martti Ruokonen.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale.

Lue myös Suvi Vaarlan edellinen romaani Westend.

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys

 

Olen tyytyväisenä seurannut Pekka Hyytin historiallisten Tampereelle sijoittuvien dekkareiden sarjaa, jossa rikospoliisissa työskentelevä Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling ratkovat kimurantteja rikostapauksia 1920- ja 1930-luvun taitteessa. Pariskunta törmää toisiinsa jo ensimmäisen kirjan Tummat pilvet eilisen alkusivuilla. Alkuun välit ovat ammatilliset, mutta alkavat sitten pian lämmetä. Neljäs kirja Tuonen morsian alkaa Inan ja Voiton häistä.

Sarjan viides osa Omantunnon kysymys sijoittuu vähän yllättäen vuoden 1939 loppuun ja 1940 alkukuukausiin. Ajassa hypätään siis miltei koko vuosikymmen eteenpäin. Inalla ja Voitolla on kolme lasta, mutta lastenhoitojärjestelyjen ansiosta molemmat ovat kiinni leipätyössään. Ina on edelleen toimittajana Aamulehdessä, ja Voitto on ylennyt komisarioksi Tampereen poliisilaitoksella, joka kärsii alkamassa olevan sodan takia jatkuvasta miehistöpulasta. Yllättäen tamperelaiset saavat vahvistuksekseen Helsingistä laitoksen historian ensimmäisen naiskonstaapelin!

Kirjan jälkisanoissa Hyyti kertoo kirjan taustamateriaalia tutkiessaan törmänneensä tamperelaiseen everstiluutnantti (myöh. eversti) Aaro Pajariin ja tämän johtamaan Jalkaväkirykmentti 16:een, joka muodostettiin Tampereella. Pajari pyysi sodan alussa anteeksi toimintaansa Tampereella vuonna 1933, jolloin hän johti suojeluskuntalaisia, jotka kansanjoukon hurratessa repivät sosialidemokraattien liput kaupungin lipputangoista.

Tämä taustatieto avaakin ainakin jonkin verran Omantunnon kysymystä. Olin nimittäin sen äärellä hieman hämmentynyt. Hyytin aiemmat neljä teosta ovat olleet ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvia dekkareita tai ainakin selvästi jännitysromaaneja, joissa on huolellisen ajankuvan lisäksi ollut toimiva ja kiinnostava rikosjuoni.

Omantunnon kysymyksessä ei ole dekkarijuonta. Se on historiallinen romaani, joka kertoo tamperelaisten elämästä ja kohtaloista talvisodan aikana niin Tampereella kuin rintamallakin. Tuttujen tamperelaisten nuorukaisten mukana lukija joutuu keskelle taistelukohtauksia, ja myös Ina päätyy toviksi rintaman kauhujen tuntumaan. Yksi kirjan henkilöistä sattuu epäonnekseen olemaan Helsingin keskustassa marraskuun viimeisenä päivänä 1939.

Poliisi kamppailee sotaan valmistautuvassa teollisuuskaupungissa vakoojien ja sabotöörien kanssa. Näihin kuvioihin liittyvät episodit ovat Omantunnon kysymyksen parasta antia, ja niistä on nykylukijan helppoa vetää yhtäläisyyksiä nykymaailman menoon. Propagandaa ja valeuutisia on ollut ennen nettiäkin, eivätkä kaikki suomalaiset suinkaan olleet tiiviissä yhteisrintamassa talvisodankaan aikana. Vaikka Tampereen poliisi saa tukea supolta, eivät poliisin resurssit sittenkään ole riittävät kaikkien tihutöiden selvittelyyn saati torjuntaan. Tässä leikissä ihmishenki on halpa.

Rintamalle sijoittuvien taistelukohtausten kuvaamisessa Hyyti onnistuu mielestäni kiitettävästi, ja ne ovat pelottavia ja vauhdikkaita. Romaanin koherenssia ne kuitenkin vain hajottavat. Samoin ihailin Helsingin pommituskohtauksien toteutusta. Myös ne ovat realistisen tuntuisia ja siis varsin karmaisevaa luettavaa. Mutta olen vastaavat tapahtumat lukenut viime vuosina ainakin parista muusta romaanista.

Aaro Pajariin liittyvä takauma vuoden 1933 tapahtumista Tampereella on toki kiinnostava anekdootti, mutta tuntuu kovin irralliselta ja kömpelöstikin romaaniin ujutetulta jaksolta. Ankarampi kustannustoimittaja olisi tämän darlingin leikkauttanut pois, vaikka kipeää olisi tehnytkin. Romaani ei olisi poistosta ainakaan kärsinyt.

Sanotaan nyt vielä erikseen ja alleviivaten, että pidin kiinnostavasta ja sujuvalukuisesta Omantunnon kysymyksestä, paikoin kovastikin, vaikka se herätti minussa edellä olevia osin kriittisiä ajatuksia ja epäileviä kysymyksiä. Analysoisin, että ongelma (jos sellaisesta voi edes tässä puhua) on lähinnä omassa odotushorisontissani. Odotin historiallista poliisidekkaria, mutta sain historiallisen romaanin pikanteilla vakoilu- ja sotaromaanimausteilla.

Olisi mielenkiintoista voida lukea tämä romaani niin, ettei olisi Hyytin aiempaan tuotantoon tutustunut lainkaan. Silloin Omantunnon kysymys olisi ehkä parhaimmillaan. Mielenkiintoista nähdä, mitä Hyyti kirjoittaa seuraavaksi! Vieläkö Voiton, Inan ja Tampereen tarina saa jatkoa?

Pekka Hyyti: Omantunnon kysymys
Myllylahti 2022. 356 s.

Arvostelukappale.