Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.

Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta. Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’, ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran, ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.

Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni. Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja, siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!

Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä, ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen 1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.

Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa. Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.

Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä aamuna enää tule töihin.

Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka. Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun, vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.

Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.

Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti. Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.

Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.

Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen tarinaansa.

Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä, ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.

Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden 2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:

”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä 1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon.  Ajan, paikan ja tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut huippuunsa.”

Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta! Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Otava 2021. 315 s.

Arvostelukappale.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.