Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 

”Jokainen vastaantulija oli tutkielma. Jokaisen elämä oli maailmalle esitetty kysymys.”

En tee koskaan muistiinpanoja lukiessani kaunokirjallisuutta. Joskus merkitsen liimalapulla jonkin kohdan, josta ajattelen poimivani aikanaan sitaatin juttuuni, ainakin, jos suunnitteilla on lehteen tuleva arvio. En kauhean usein jaksa kopioida sitaatteja näihin blogijuttuihini.

Toisinaan sitten kohdalle osuu kirja, johon alkaa sitaatteja merkkaavia liimalappusia kertyä kuin huomaamatta. Ajatuksia herättäviä virkkeitä ja kappaleita vain löytyy yhä lisää. Viimeksi näin kävi lukiessani Suvi Vaarlan romaania Kadonnut aika. Sen sivujen reunoissa on parhaillaan kahdeksan merkkiä osoittamassa oivaltavaa, hauskaa tai kirjan avaimia tarjoavaa kohtaa.

”Mutta nyt: kiire. Elämässä oli kiire.
Aika oli loppumassa.”

Kadonnut aika jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on eri päähenkilö. Kaikki neljä, Otto, Iris, Alexandra ja Lasse, ovat osa samaa ihmissuhdeverkostoa. Nelikymppiset Otto ja Lasse ovat olleet ystäviä lukioajoista alkaen, Iris ja Otto ovat on-off-rakastavaiset ja Alexandra on Iriksen toistakymmentä vuotta nuorempi siskopuoli. Näiden neljän elämän risteyskohtien kautta Vaarla kuvaa nykyajan ihmisen ajatus- ja tunnemaailmaa ällistyttävän kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi, oivalluttavasti.

Kyse ei ole juonivetoisesta romaanista, vaikka lukija saa tyydyttävästi tarinan koottua annetuista paloista. Se kurkottaa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, mutta ennen kaikkea tarinan polttopiste on nykyhetkessä tapahtuvassa onnettomuudessa, joka koskettaa järisyttävästi kaikkia neljää päähenkilöä ja koko joukkoa muitakin ihmisiä.

Tietoturva-asiantuntija Oton ja viestintätoimistossa työskentelevän Iriksen suhde ei ole ollut helppo koskaan, mutta entisestään tilanne on mutkistunut, kun Otosta on erään pariskunnan eron aikana tullut isä. Pirita haluaa pitää lapsen, joten kun Otto ja Iris taas palaavat yhteen, Iriksestä tulee Oton pojan Joonan äitipuoli. Tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Parisuhteeseen tuo oman lisänsä Iriksen kokema täydellinen työuupumus. Unelmatyö viestintätoimistossa on osoittautunut kaikkea muuta kuin unelmien täyttymykseksi.


”Oivallus on tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viilto.
Hän on ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille.
Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi.”

Iriksen sisarpuoli Alexandra asuu siis Ruotsissa, jonne Iriksen isä on muuttanut jo Iriksen vielä ollessa koululainen. Sisaruksilla on reippaasti ikäeroa, ja Iris on hoitanut Alexandraa tämän ollessa pieni. Kun pikkusiskolla on ollut vaikeaa murrosiän aikaan ja välit vanhempiin huonot, hän on viettänyt kesänsä Suomessa Iriksen ja Oton luona. Nyt hän on 24-vuotiaana au pairina Lontoossa varakkaan pariskunnan lastenhoitajana. Isä on kehottanut Alexandraa selvittämään, kuka oikein on. Tehtävä on vaikea, eikä Alexandra tunnu saavan otetta elämästään. Mitä hän oikein haluaa?

Lasse on ollut eräänlainen ihmelapsi, älykkö, jonka ei ole tarvinnut ponnistella saadakseen koulussa huippuarvosanoja. Ulkopuoliset odotukset ovat johtaneet sisäisen paineen nousuun niin, ettei Lasse ole lukion jälkeen mennyt yksiinkään pääsykokeisiin. Parhaillaan Lasse kuitenkin tekee väitöskirjaansa, josta on kuin huomaamatta paisunut sellainen mammuttiurakka, ettei siitä tunnu olevan ulospääsyä. Rauhoittaakseen mieltään Lasse juoksee ja tarkkailee elimistöään pakkomielteisesti. Mikä saisi tilanteen poikki?

Vaarla kirjoittaa hypnoottisen vetävästi. Kieli luo nautittavan illuusion keveydestä ja helppoudesta, joka on varmasti pitkällisen työn tulosta. Minuun vetosivat erityisesti veitsenterävät huomiot digiajan ilmiöistä ja erityisesti työelämän ilmiöiden ironinen kommentointi. Vaarla ei osoittele, mutta ei kyllä peittelekään ajatuksiaan, vaikka loppupäätelmät jäävätkin lukijan tehtäviksi.

Mutta voiko vaikka uupumusta paremmin kuvata kuin ylle lainaamassani sitaatissa, jossa uupunut ja loppuun ajettu Iris huomaa kadehtivansa Joonan lemmikkihamsterin helppoa elämää?! Tai kun prokrastinaatiosta jonkinlaisen taiteen luonut Lasse törmää väitöskirjansa kirjoittamista vältellessään prokrastinaatio-termiin ja hukkuu tunneiksi internetin syövereihin? Hulvatonta mutta samalla tarkkanäköistä, ironista mutta ei ilkeää.

Pidin myös romaanin lopun lohdullisesta toiveikkuudesta.

”Se, joka kirjoittaa, ei eksy koskaan.
Se, joka lukee, ei katoa koskaan.
Siinä oli kaiken mieli.”

Suvi Vaarla: Kadonnut aika
WSOY 2022. 268 s.
Kansi Martti Ruokonen.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale.

Lue myös Suvi Vaarlan edellinen romaani Westend.