Johanna Valkama: Tervahovi

Tervahovi on Johanna Valkaman historiallisen Ilkkalan Susanna -romaanitrilogian päätösosa. Aloitusosa Katariinanpyörä sijoittuu vuoteen 1597. Jaakko Ilkka kannattajineen on hävinnyt nuijasodan, ja Jaakko itse on teloitettu. Jaakon leski Susanna Katariina Ilkka os. Weck joutuu lähtemään Pohjanmaalta kohti Turkua voidakseen pelastaa oman ja lastensa tulevaisuuden.

Kuningatarlaiva sijoittuu vuoteen 1625 ja Pohjanlahden toiselle puolelle Tukkiholmiin. Katariina on muuttanut valtakunnan pääkaupunkiin ottolastensa kanssa ja ryhtynyt pyörittämään maustekauppaa. Kauppakumppanin poismeno kuitenkin saattaa Katariinan pienen perheen pahaan talousahdinkoon.

Tervahovin tapahtumat sijoittuvat nekin Tukkiholmiin, mutta ajassa on taas tehty reilu loikka eteenpäin. Nyt valtakuntaa hallitsee nuori Kristiina-kuningatar, kun eletään vuotta 1648. Katariina on saavuttanut kunnioitettavan iän ja on jo yli 70-vuotias. Tervakauppa on suvun liiketoimien selkäranka ja ydin, mutta taivaalle alkaa kertyä uhkaavia pilviä, kun Katariinan ja hänen kauppahuoneensa pahimmat kilpailijat alkavat suunnitella tervakomppaniaa. Osakkuuteen vaadittaisiin oman laivan varustamista. Miten kummassa sellainen pienporvareilta onnistuisi?

Katariina ei jouda muutenkaan viettämään rauhallisia vanhuudenpäiviä, sillä hänen ovelleen tupsahtaa yllättäen vieras meren takaa. Pojanpoika Samuel Joosepinpoika Ilkka on lähetetty Katariinan hoiviin. Nuorukaisella on vaivoinaan taipumus unissakävelyyn. Lisäksi hän myös puhuu unissaan, mikä on herättänyt kotipuolessa pahoja puheita ja epäilyksiä, onhan pojalla vielä kaiken lisäksi eripariset silmätkin. Samuel haluaa oppia kauppaporvariksi, ja Katariina ryhtyy innokkaasti raivaamaan suojatilleen tietä Tukkiholmin suhdeverkostoissa.

Toinenkin kohtaaminen saa Katariinan veren virtaamaan kiivaammin. Kapteeni Söfring Hansson on palannut Uudesta maailmasta monen vuoden jälkeen Tukkiholmiin. Miksi mies ei ole vaivautunut ilmoittamaan tulostaan mitään Katariinalle?

Odotettu Tervahovi jää harmillisesti lähinnä pitkitetyksi epilogiksi kahdelle aiemmalle romaanille. On toki mukavaa päästä päivittämään Katariinan ja hänen lähipiirinsä kuulumiset sekä heidän kauttaan kurkistamaan Tukkiholmin valtakiemuroihin ja jopa Tre Kronor -linnan uumeniin. 1600-luvun puolivälin elämänmeno valtakunnan hallinnon ytimen tuntumassa on kiinnostavaa, ja Valkama on kaivanut esiin mielenkiintoisia kuriositeetteja kuten kuninkaallisen pallohallin, jossa pelattiin koukuttavaa tennispeliä.

Samuelin unissakävely ja -puhuminen, tervakomppanian muodostama taloudellinen uhka ja Söfringin omituinen käytös eivät kuitenkaan riitä luomaan Tervahoviin kunnon jännitettä. Kaikki kuvaan ilmaantuvat vaikeudet saavat ratkaisunsa kovin helposti, välillä jopa ällistyttävän pikaisesti. Kuningatarlaivan dramaattisten tapahtumien kaltaista huipennusta jäin turhaan kaipaamaan. Esimerkiksi kuningatar Kristiina* on verrattoman kiinnostava historiallinen henkilö, mutta häntäkään ei juuri tarinassa hyödynnetä.

Mielenkiintoinen tieto on, että Samuel Joosepinpoika Ilkka on historiallinen henkilö ja on sidoksissa kirjailijan omaan sukuhistoriaan. Tämän kirjailija kertoo jälkisanoissa.

Parhaiten Tervahovi toiminee niille lukijoille, jotka tarttuvat Katariinanpyörään vasta nyt, koko sarjan valmistuttua, ja voivat lukea koko trilogian yhteen menoon. Itse olen tyytyväinen, että syksyn Tukholman-matkalla kävimme Vasa-museon lisäksi tutustumassa myös kuninkaanlinnan yhteydessä sijaitsevaan Tre Kronor -museoon ja nykyiseen kuninkaanlinnaan. Kerrankin olin kaukaa viisas!

Johanna Valkama: Tervahovi
Otava, 2023. 234 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kuningatar Kristiinasta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Peter Englundin tietoteosta Kuningatar Kristiina (WSOY, 2012).

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on 26-vuotias ja naimaton. Tilanne ei ole kehuttava, sillä Bealla ei ole mitään, mitä herrasmies vaimoltaan toivoisi: ei ulkonäköä, asemaa eikä omaisuutta tai myötäjäisiä. Beatrice on jäänyt viisivuotiaana orvoksi ja päässyt armosta kasvattilapseksi tätinsä perheeseen. Häntä on kohdeltu hyvin mutta ei sydämellisesti, saati rakastavasti. Edessään hän näkee harmaan tulevaisuuden Vera-tätinsä siivosti käyttäytyvänä ja kiitollisena palvelijana.

Koko Hyde-Claren perhe on kutsuttu vierailulle lordi Skeffingtonin maalaiskartanoon Lakeview Halliin Englannin järviseudulle. Paikalla on myös valtamerentakaisilla liiketoimilla rikastunut Otleyn perhe, jonka kerrassaan häikäisevän kaunis ja kaikin puolin upea Emily-tytär olisi ainakin perheen omasta mielestä juuri sopiva puoliso Skeffingtonien Andrew-pojalle. Tosin Vera-tädillä on omat samansuuntaiset suunnitelmansa Flora-tyttärensä suhteen. Vierailulla on mukana myös verraton miesselittäjä Kesgraven herttua Damien Matlock, joka on onnistuneesti kartellut avioliiton satamaa.

Luvassa on siis rauhallinen ja Bean näkökulmasta sekä pitkäveteinen että kiusallinen viikko upeassa ympäristössä: lounaita ja illallisia, kävelyretkiä puistossa, juoruilua ja ompelutuokioita päivähuoneessa. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdellä iskulla, kun Bea törmää keskellä yötä ruumiiseen. Hän etsii epätoivoisesti viihdyttävää luettavaa ja löytää herra Otleyn kuolleena kartanon kirjastosta. Miestä on ilmeisesti lyöty päähän kynttilänjalalla, jonka Bea on poiminut jonkin matkan päästä lattialta.

Kuinka ollakaan, ruumiin äärelle tupsahtaa myös ärsyttävä Kesgraven herttua. Miten kiusallisessa tilanteessa tulisi menetellä? Jos paljastuu, että Bea ja herttua ovat olleet yöllä samassa huoneessa vain ruumis esiliinanaan, heidän on vallassa olevien sovinnaisuussääntöjen mukaan avioiduttava keskenään pikaisesti. Sitä ei tietenkään toivo heistä kumpikaan! Mutta kuka on halunnut tappaa herra Otleyn? Ja miksi juuri Lakeview Hallissa?

Yhdysvaltalaisen Lynn Messinan cozy mystery -tyyppisessä Beatrice Hyde-Claire ratkaisee -dekkarisarjassa on jo kymmenen osaa. Aloitusosa A Brazen Curiosity on ilmestynyt vuonna 2018 ja on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Murha paremmissa piireissä. Kirjailijan nettisivujen perusteella Messina on julkaissut useita menestyneitä viihdesarjoja niin aikuisille kuin nuorillekin.

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarja on ainakin aloitusosan perusteella murhalla höystettyä epookkikomediaa, jossa yhdistyvät Jane Austenin purevat huomiot 1800-luvun Britannian säätyläisten sovinnaisista ja hyvin kaksinaismoralistisista käytöskoodeista ja Agatha Christien näppärät murha-arvoitukset ja niitä ratkovat älykköamatöörietsivät. Messina tosin korostaa purevia huomioitaan paria piirua Austenia vahvemmin ja myös hänen huumorinsa on esikuvaansa suorasukaisempaa. Murhajuoni taas on muutamaa astetta Christien kuvioita suoraviivaisempi.

Bea on ihan mainio tuttavuus ja sujahtaa kepeästi kotoisan ja leppeän, aavistuksen humoristisen brittidekkarin lokeroon, vaikka tekijä ei siis britti olekaan, hämmentävää kyllä. Bea on ulkonäöltään vaatimaton, mutta äly on veitsenterävä eikä yleissivistyksessäkään ole moitittavaa. Hänestä löytyy myös tarvittaessa sisua, eikä kielikään ihan tylsä työkalu ole, vaikka Vera-täti tekee kaikkensa suitsiakseen kasvattityttönsä käytöstä. Mutta mitä harmaasta hiirulaisnaisesta ajattelee Kesgraven komea miesselittäjäherttua?

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity)
Suom. Nelli Hietala.
Aula & co 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

 

Pentti Kirstilä: Imelda

 

Pentti Kirstilä sai toisen (!) Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1993 psykologisesta rikosromaanistaan Imelda. Palkintoraati, johon kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen, perusteli valintaa näin:

”Pentti Kirstilän jännitysromaani Imelda ansaitsee Vuoden johtolanka -palkinnon 1993 erityisesti kirjailijalle jo aiemmin ominaisen rakenteellisen taidokkuutensa sekä kunnianhimoisten kirjallisten lähtökohtiensa takia. Romaanin kerrosmainen rakenne pitää lukijan tiiviissä otteessaan tarinan loppuun asti ja taidokkaasti pohjustettu loppuyllätys pakottaa lukijan palaamaan tarinaan uudelleen.

Käyttämällä päällekkäisten ja keskenään ristiriitaisten kertomusten ohella epäluotettavaa ja epäkompetenttia kertojaa Kirstilä haastaa lukijansa otteluun, joka hankaluudestaan huolimatta toimii perinteisen dekkarin säännöillä.”

En innostunut Kirstilän vuoden 1987 Johtolangan napanneesta Sinivalkoisista jäähyväisistä, enkä lämmennyt oikein Imeldallekaan. Tunnistan siitä kaikki palkintoraadin mainitsemat ominaisuudet, mutta kolmekymmentä vuotta ovat tehneet kyllä tehtävänsä tämän teoksen suhteen. Rakenteellinen taidokkuus tuntuu nykylukijasta lähinnä kikkailulta ja kunnianhimoiset kirjalliset lähtökohdat tekotaiteellisuudelta tai vähintäänkin tekemällä tehdyltä erikoisuuden tavoittelulta.

Juoni on toki kimurantti, mutta niin epäuskottava, että lukija pyörittelee pöyristyneen ällistyneenä silmiään kerran jos toisenkin. Jää ainakin minulle arvoitukseksi, mikä epäuskottavuuksista on tarkoituksellista lukijan harhauttamista (tai ’kunnianhimoista kirjallista lähtökohtaa’), mikä vain ylipäätään laiskaa oikaisemista. Realismiin ei liene pyrittykään, mutta ihan kummalliset ratkaisut lähinnä etäännyttävät lukijaa, joka kaipailee ’perinteisiä dekkarin sääntöjä’.

Imeldan minäkertoja on helsinkiläinen freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka nimeä ei mainita. Miehellä on parikymppinen tytär Sari, jota mies kutsuu mielessään nimellä Elektra. Sari opiskelee yliopistolla ja toimii isänsä tutkimusassistenttina. He myös asuvat yhdessä. Mies on eronnut.

Mies saa yllättävän työtarjouksen, kun yksi Suomen rikkaimmista miehistä haluaa hänen kirjoittavan tositapahtumiin perustuvan romaanin. Kenenkään ei kuitenkaan pidä koskaan saada tietää, kenen elämään ja tekoihin romaani perustuu. Kirjailija antaa asiakkaalleen pseudonyymin Jens Marttiira.

Monikerroksisuudessa ja epäluotettavuudessa on siis kyse ainakin tästä, eli Jens Marttiira kertoo oman ja Imeldan tarinan kirjailijalle, joka on huomaavinaan kertomuksessa aukkoja ja epäloogisuuksia, joita ei pysty todistamaan. Lukija taas on minäkertojan varassa, eli romaanin kirjailija kertoo lukijalle vain sen, minkä haluaa. Loppuyllätyskin on, mutta jos lukija on kaikesta huolimatta ollut hereillä, häntä on kyllä varoitettu.

Romaanin nimihenkilö Imelda on madeiralainen tarjoilija, johon Jens on rakastunut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1970-luvun alussa. Hän on pyytänyt Imeldaa postittamaan hänelle postikortin puolen vuoden välein. Muuten he eivät ole olleet tekemisissä toistensa kanssa paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Romaanin alkupuolisko on armottoman pitkäveteistä pohjustuksen pohjustusta. Vasta kun Jens paljastaa kirjailijalle mahdollisesti tekemänsä murhan, alkaa vähitellen syntyä jännitettä. Kun kirjailija sitten lopulta tapaa Imeldan ihka elävänä, tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät. Jännitystä tai imua Kirstilä ei kuitenkaan ole tässäkään vaiheessa lähtenyt kehittelemään, vaan tietty lakonisuus, raskassoutuisuus ja väsyttävä ironisuus jatkuu loppuun asti.

Oma osuutensa on silläkin, että tässä teoksessa ei ole ainuttakaan henkilöä, jota voisi pitää edes hitusen mukavana saati miellyttävänä. Epämiellyttävien henkilöiden kanssa ei lopulta ole kovin viihdyttävää viettää aikaansa. Jens Marttiira on rikas k***pää, Imelda ahne ja kylmä naispaholainen, joka viettelee ja manipuloi ulkonäöllään miehen kuin miehen pauloihinsa, eikä minäkertojakirjailija ole juurikaan miellyttävämpi persoonallisuus. Hänellä on muun muassa rankka alemmuuskompleksi ja raiskausfantasioita, eikä hän häikäile kokeeksi myrkyttää naapurin koiraa, jos siitä on apua totuuden selvittämisessä erään väitetyn myrkkypurkin suhteen.

Mielenkiintoisinta oli tämän teoksen parissa sukeltaa nostalgiseen lähihistoriaan. Kirjailija työskentelee jo tietokoneen avulla työstäessään tekstejään, mutta verkkoon laitetta ei vielä ole kytketty. ”Elektralla oli oma tietokone, jolla hän teki yliopistollisia juttujaan, piti yhteyttä ystäviinsä jonkin ihme elektronisen postin välityksellä….”  Taskukokoisia matkapuhelimia ei vielä ole käytössä, ja tv-kanaviakin on vasta muutama.

Kuten etukäteen uumoilinkin, suhteeni Pentti Kirstilän tuotantoon ei muuttunut ainakaan positiivisemmaksi Imeldan lukemisella. Myönnän kyllä auliisti, että ennakkoasenteeni varmasti vaikutti itse lukukokemukseenkin. Samoin myönnän, että en todennäköisesti osannut lukea teosta sen ansaitsemalla tavalla ja että siitä lausumani kitkeryydet ovat ainakin osin epäoikeutettuja. Mutta kuten olen aiemminkin sanonut, haluan kuvata rehellisesti omaa lukukokemustani. Näin olen tässäkin tapauksessa tehnyt. Olen samalla iloinen, että Kirstilä ei ole saanut enemmän Johtolanka-palkintoja.

Pentti Kirstilä: Imelda
WSOY 1992. 233 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Monika Helfer: Missä isä on?

 

”Hän takertui yhteen [kirja]pinoon, joka kaatui ja vei hänet mukanaan. Isä kaatui lattialle ja kuoli. Ilo oli ollut hänelle liikaa. Hän eli kuusikymmentäseitsemänvuotiaaksi.”

Tämä lainaus on aivan itävaltalaisen Monika Helferin pienoisromaanin Missä isä on? lopusta. Sotaveteraani-isä Josef Helferin elämä päättyy traagisesti mutta samalla aavistuksen koomisesti kaatuvan kirjapinon alle. Josef Helfer oli aina rakastanut kirjoja yli kaiken ja oli jo aiemmin ollut vähällä kuolla niiden takia. Lopulta kirjat siis perivät miehestä voiton.

Kirjoja rakastavalle lukijalle, kuten minulle, Helferin autofiktiivinen teos on lähestulkoon täydellinen lukukokemus. Tosin kuuntelin Missä isä on? -romaanin äänikirjana. Sen lukee Sinikka Sokka, enkä voisi kuvitella tälle helmelle timanttisempaa lukijaa. Kuuntelukokemus oli miltei meditatiivinen.

Ihastuin Helferin lämpimään kertojanääneen jo Roskaväkeä-romaanin parissa pari vuotta sitten, ja Missä isä on? vain vahvisti rakkauttani. Roskaväkeä-romaanissa Helfer kertoo äidinpuoleisen sukunsa tarinaa. Helferin äidinäiti Maria ja äidinisä Josef kuuluivat ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallan maaseudun vähäpätöisimpään liikkuvaan köyhään työväkeen, jota kutsuttiin halventavasti roskaväeksi.

Monika Helferin äiti Grete syntyi sodan alettua ja Josef-isän jo astuttua palvelukseen. Koska raskaus alkoi näkyä vasta aviomiehen lähdettyä sotaan, alkoi kylillä liikkua huhu, että lapsen isä ei olisikaan Josef. Valitettavasti epäilys pesiytyi vahvasti myös Josefin mieleen niin, ettei mies koskaan sanonut sanaakaan äpäräksi uskomalleen tyttärelle.

Missä isä on? kertoo nimensä mukaisesti lähinnä Helferin oman isän eli Vatin tarinan, mutta myös äiti Grete sekä Helferin sisaret, enot ja tädit sekä muut sukulaiset pääsevät luonnollisesti kirjan sivuilla. Teos on vahvasti autofiktiivinen, ja mukana on paljon metatekstiä, jossa kirjailija kertoo kirjan kirjoittamisprosessista. Kun hän kertoo äidilleen aikovansa kirjoittaa kirjan isästä, tämä kysyy, onko tulossa faktaa vai fiktiota. Kirjailija vastaa, että molempia, mutta todennäköisesti enemmän fiktiota, koska faktoja on käytettävissä niin vähän. Miten voi luottaa lapsuusmuistoihin ja moneen kertaan muuntuneisiin tarinoihin? Sisaruksilla tuntuu olevan kovin erilaiset käsitykset tapahtumista.

Josef menetti sodassa toisen jalkansa. Hän tapasi tulevan vaimonsa Greten sairaalassa, jossa tämä työskenteli sairaanhoitajana. Myöhemmin pariskunta veti vuorilla sijainnutta eräänlaista loma- ja toipilaskotia, johon saksalaiset sotainvalidit tulivat viettämään aluksi kesäkuukausia. Myöhemmin laitos alkoi toimia ympärivuotisesti. Näihin aikoihin sijoittuvat Monika Helferin varhaiset lapsuusmuistot isästä, jonka silmäterä oli laitokselle lahjoitettu upea kirjakokoelma.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisesta tulee myös Monika Helferille tärkeitä. Kun hän aikanaan julkaisee ensimmäisen oman teoksensa, on isän ilo ja ylpeys koskettavaa.

Monika Helferin vanhempien ja heidän perheensä tarinassa on paljon vaikeuksia ja synkkiäkin vaiheita. Menetyksistä ja murheista ei kuitenkaan puhuttu, vaan mentiin eteenpäin taakse pahemmin vilkuilematta. Lasten oli usein vaikea ymmärtää erilaisia tilanteita, joihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämän perinteen Helfer on halunnut omassa perheessään katkaista, joten onnettomuudessa kuolleesta tyttärestä puhutaan usein ja suoraan.

Roskaväkeä ja Missä isä on? muodostavat hienon kokonaisuuden, jonka voi huoleti nautiskella haluamassaan järjestyksessä, mutta ehdottomasti suosittelen molempiin tarttumista. Mikrohistorian kautta avautuu näköala viime vuosisadan tavallisten eurooppalaisten historiaan. Sotien varjot olivat mustat ja pitkät, ja ne vaikuttivat arjessa monin tavoin.  

Lämmin kiitos jälleen Kustantamo Huipulle ja Anne Kilvelle, että meillä on mahdollisuus nauttia näistä loistavista teoksista omalla äidinkielellämme. Kirjat eivät käänny itsekseen, eikä ole itsestään selvää, että edes parasta eurooppalaista nykykirjallisuutta käännetään suomeksi.

Monika Helfer: Missä isä on? (Vati)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 203 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Sokka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anne Manner: Dominoefekti

 

Turri on antropomorfisten eläinhahmojen ympärille muodostunut alakulttuuri tai sen jäsen. Muun muassa tämän opin Anne Mannerin dekkarista Dominoefekti, jossa turrien keskuudessa riehuu sarjamurhaaja. En ollut turrimaailmasta ennen kuullutkaan, joten tartuin Dominoefektiin kiinnostuneena. Kerrankin jotain uutta!

Parasta Dominoefektissä onkin vähän salamyhkäinen turrikulttuuri. Ensimmäinen luku on tyrmäävä. Parikymppinen lähihoitajaopiskelija Anni on liittynyt Facebookin turriyhteisöön nimimerkillä Miukumauku, hänen fursonansa kun on kissa eli hän pukeutuu kissa-asuun. Tikru-niminen henkilö on värvännyt Annin paritusrinkiinsä, ja nyt Anni myy seksiä turriasuunsa pukeutuneena turrimiehille. Viimeiseksi jäävä asiakas on Dragon, joka seksin jälkeen tappaa Annin ja lavastaa teon itsemurhaksi.

Teoksen päähenkilö on Hanna Lammi, joka on saanut kotipaikkakunnaltaan urheilu- ja rikostoimittajanpestin Viikko-Uutiset-nimisestä lehdestä. Hanna sattuu työmatkallaan paikalle, kun Annin ruumista tuodaan ulos kerrostalon alaovesta. Nuoren naisen itsemurha järkyttää Hannaa, mutta jutunaiheeksi surullisesta tapauksesta ei ole. Toisaalta paikkakunnalla ja lähiseuduilla on viime aikoina tapahtunut kummallisen paljon itsemurhia, erityisesti nuorten naisten itsemurhia.

Seuraava Dragonin uhri on nimimerkkiä Bubble käyttävä nuori nainen. Tällä kertaa murhaaja tekee virheen, ja poliisi alkaa epäillä, että kyseessä ei sittenkään ole itsemurha. Entä ovatko kaikki aiemmatkaan nuorten naisten kuolemantapaukset varmasti olleet itsemurhia?

Hanna tapaa baarissa lukiokaverinsa Villen, joka työskentelee poliisina, ja he alkavat seurustella. Kumpikin kiinnostuu itsemurha-aallosta, joka alkaa tuntua yhä epäilyttävämmältä. Molemmat myös saavat esihenkilöiltään tukea asian selvittelyssä, mutta sitten Hannan ura toimittajana saa ikävän käänteen. Hänellä on kuitenkin jo johtolanka, jota voi ryhtyä seuraamaan.

Dominoefektin perusidea on siis erinomainen. Harmillisesti se on kuitenkin lopulta ainoita asioita, joista teosta voi vilpittömästi kiitellä. Harmittaa todella, että hyvä idea menee hukkaan, koska teos on päästetty painoon kovin keskeneräisenä, oikeastaan raakileena. Juonen tasolla teos on naiivi, kerronta on paikoin kömpelöä ja kieli valitettavan viimeistelemätöntä. Parhaiten toimivat dialogiosuudet ja murhakohtaukset, mutta ne eivät pysty kannattelemaan kokonaisuutta.

Niin toimittajan kuin poliisinkin työn kuvaus on kaukana realistisesta ja uskottavasta. Ihan liikaa kuvataan asioita, jotka eivät liity mihinkään eivätkä vie juonta eteenpäin. Liian monta kertaa kerrotaan sama kohtaus kahdesta eri näkökulmasta. Teos olisi siis ehdottomasti kaivannut tiukkaa kustannustoimittamista. 

Kustantamon sivulla kerrotaan, että Dominoefekti aloittaa Hanna Lammin tutkimuksista kertovan sarjan. Seuraava osa Juoksuhiekkaa ilmestyy lokakuussa.

Anne Manner: Dominoefekti
Lector Kustannus 2022. 228 s.

Arvostelukappale.

Miksi julkaisen näin kriittisen arvion pienkustantamon esikoisdekkaristin teoksesta? 
Kuten blogiani seuranneet tietävät, luen paljon dekkareita ja kirjoitan niistä blogissani. Viime vuosina olen kuitenkin vähän väsynyt kirjoittamaan pitkiksikin venahtaneista sarjoista ja niiden uusista ties monensistako osista ja etsimään niihin raikasta tulokulmaa. Viime vuonna päätin, että panostan erityisesti kotimaisten esikoisdekkareiden ja konkaridekkaristien uusien sarjojen aloitusosien esittelyyn. 

Huomasin Facebookin Dekkariryhmässä viime marraskuussa Anne Mannerin esittelevän joulukuussa ilmestyvää esikoisdekkariaan Dominoefekti. Kuvassa olivat Dominoefektin kannet, joten turrimaailmaan sijoittuvasta sarjamurhaajasta sai hyvän käsityksen. Kiinnostuin minun korviini erikoiselta kuulostavasta ideasta ja laitoin kirjailijalle yksityisviestin, jossa tiedustelin, olisiko hänen kustantajansa kenties kiinnostunut lähettämään minulle kirjasta arvostelukappaleen blogia varten. Sain myöntävän vastauksen ja pian kirja tupsahtikin postilaatikkooni.

Koska olin itse pyytänyt kirjasta arvostelukappaleen, katsoin velvollisuudekseni myös lukea kirjan ja kirjoittaa siitä lupaamani blogijutun. Haluan kirjoittaa blogiini rehellisesti ja avoimesti lukukokemuksistani, mutta en halua loukata sen paremmin kirjailijaa kuin teoksen kustantamoakaan. Pyrin löytämään kaikista lukemistani ja blogissa esittelemistäni teoksista hyvät puolet, ja kun esitän kritiikkiä, yritän perustella sen niin hyvin kuin mahdollista. 

Kun kirja kuitenkin on julkaistu rahaa vastaan ostettavaksi, se on samalla vapaa arvosteltavaksi. Yllä olevassa esittelyssäni peräänkuulutan teoksen perusteellisempaa kustannustoimittamista. Katson, että kustantamolla on aina vastuunsa siitä, mitä julkaisee ja millaiselle kritiikille suojiinsa ottamansa kirjailijan altistaa. Korostan kuitenkin, että minulla ei ole mitään tietoa, mitä kirjailija ja kustantamo ovat keskenään kirjan julkaisusta sopineet. En voi tietää, kuinka paljon kustannustoimittaja on tekstiä hiotuttanut tai miten kirjailija on näihin näkemyksiin suhtautunut. Kaikki kirjoittamani on siinä suhteessa puhdasta arvailua.

Julkaisen omat kirjoitukseni omalla vastuullani ja omalla nimelläni, ja näin aion toimia jatkossakin. Seison sanojeni ja näkemysteni takana. Toivon, että esittämäni kritiikin kärki suuntautuu sinne, mihin olen sen tarkoittanut.

Toivon myös Anne Mannerille ja hänen Hanna Lammi -sarjalleen kaikkea hyvää!

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène

 

Tiedätkö, kuka oli Nancy Wake? Minä en ollut Nancy Wakesta kuullutkaan vielä muutama päivä sitten, mutta nyt tiedän hänestä ja hänen hurjasta elämästään jo koko joukon enemmän. Sain nimittäin arvostelukappaleen yhdysvaltalaisen kirjailija Ariel Lawhonin (josta en myöskään ollut aiemmin kuullut) muhkeasta romaanista Koodinimi Hélène. Kanteen painetun houkuttelulauseen mukaan kyseessä on ”kertomus toisen maailmansodan vakoojasta, jolle Gestapo antoi nimen Valkoinen hiiri.”

Hieman nihkeästi tartuin kirjaan, vaikka kieltämättä historiallisten romaanien fanittaja sisälläni ainakin lievästi kiinnostui. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaan kymmeniä tuhansia teoksia, mutta toisaalta siitä alkaa olla kulunut jo sen verran pitkä aika, että enää ei pitkään puhuta siitä lähihistoriana vaan reilusti historiana. Ja nainen sentään keskiössä, joten voisinhan ainakin kokeilla, mitä kansien välistä löytyy. Päätin kuitenkin aloittaa tutustumisen Hélèneen äänikirjan avulla. Jospa se kuitenkin lähtisi vetämään?

Lähtihän se. Ensimmäisen viidenneksen kirjasta kuunneltuani huomasin olevani koukussa. Kun jäljellä oli vielä kaksi viidennestä, oli pakko jättää äänikirja sivuun ja tarttua painettuun, koska äänikirja eteni liian hitaasti (en kuuntele kirjoja kuin normaalinopeudella).

Koodinimi Hélène on siis niin sanottu biofiktiivinen romaani, jossa oikean historiallisen henkilön tarinasta kerrotaan fiktion keinoin ja ainakin joiltakin osin fiktiivisesti. Australialainen Nancy Wake syntyi vuonna 1912 ja karkasi ankeiden kotiolojen takia 16-vuotiaana maailmalle. 1930-luvun puolivälissä Wake työskenteli journalistina Pariisissa ja matkusti työnsä takia muun muassa Itävallassa ja Saksassa. Sodan sytyttyä hän liittyi Ranskan vastarintaliikkeeseen ja paettuaan Iso-Britanniaan hänet värvättiin Special Operations Executive -agenttiyksikköön ja pudotettiin Ranskaan johtamaan vastarintaliikkeen aseellisia soluja.

Lawhonin romaani keskittyy Nancy Waken vaiheisiin Ranskassa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1936 ja Pariisista, missä amerikkalaisen lehden freelancereportterina työskentelevä Nancy Wake opettelee ystävättärensä opastamana pariisittaren elämää ja kiehuu raivosta, koska ei saa sukupuolensa takia alallaan ansaitsemaansa arvostusta. Juttukeikalla Wienissä Nancy joutuu silmätysten Obersturmführer Wolffin ja tämän ruskeapaitojen kanssa. Kohtaamisen seurauksena Nancy alkaa vihata natseja kiihkeästi ja vannoo tekevänsä kaikkensa taistelussa näitä vastaan.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Hélène matkustaa 29.2.1944 Liberator-pommikoneen kyydissä ja hänet pudotetaan toverinsa Hubertin kanssa Auvergnen ylängölle. Tarkoituksena on aseistaa ja kouluttaa metsissä piileskeleviä ranskalaisen vastarintaliikkeen soluja sekä toteuttaa koko joukko sabotaaseja ennalta sovittujen aikataulujen mukaisesti. Normandian maihinnousu lähenee, sen lukija tietää, mutta aikalaisilla ei ollut varmaa tietoa, toteutettaisiinko maihinnousuyritystä ylipäätään, saati onnistuisiko se. Jälleen Nancy Wake työskentelee erittäin miehisessä ympäristössä, mikä lisää osaltaan hengenvaarallisen tehtävän vaikeuskerrointa melkoisesti.

Luin Koodinimi Hélènen fiktiivisenä, erittäin viihdyttävänä ja tunteisiin vetoavana romaanina. Samalla pohdin, tarinan tosipohjaisuuden tietäen, että kyseessä on sota- ja rakkausromaanin emansipatorinen yhdistelmä, joka on suunnattu erityisesti naislukijoille. Twitterissä toimittaja ja kriitikko Kai Hirvasnoro totesi jättäneensä kirjan kesken sen lörpöttelevän tyylin takia. Kepeä kerronta oli hänen mielestään liikaa ristiriidassa rankan aiheen kanssa. Itse suhtaudun hieman vastahakoisesti kohderyhmäajatteluun, ja toivoisin, että yleistävästä nais-mies-jaottelusta voisi kirjallisuudesta puhuttaessa luopua. Mutta siitä huolimatta pidän Koodinimi Hélèneä nimenomaan naislukijoille suunnattuna, vaikka luonnollisesti kuka tahansa voi sen lukea ja siitä nauttia.

Lawhon siis kertoo Nancy Waken tarinan vetävästi ja tunteisiin vetoavasti. On suurta, leiskuvaa ja karrelle polttavaa rakkautta, on kihelmöivää jännitystä, kammottavia kauhun ja pelon hetkiä, vihaa ja katkeruutta mutta myös kostonhimoa ja suurta tyydytystä voiton koittaessa. Natsien loputon mielikuvitus julmuuksien toteuttamisessa ei tullut yllätyksenä, ja niitä Lawhon kuvaa armollisesti vain muutamassa kohtauksessa. Sen sijaan Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta tiesin entuudestaan vähemmän, joten näkökulma oli itselleni tuoreehko.

Lukiessani muistelin myös tuntemuksiani Natasha Lesterin romaanin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus, 2021), joka perustuu löyhästi valokuvaaja Lee Millerin elämään ja kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Olin sen luettuani ja Lee Millerin elämästä guuglailtuani melkoisen turhautunut. Millerin pojan julkaisema elämäkerta olisi pitänyt ja pitäisi suomentaa, ei tällaista hänen elämäänsä härskisti ryöstöviljelevää höttöä.

Lawhon kertoo romaaninsa loppusanoissa käyttämistään lähteistä ja siitä, missä kohdin on päätynyt tekemään kaunokirjallisia ratkaisuja, jotta tarina etenisi sujuvammin. Nancy Wakesta on julkaistu useita elämäkerrallisia teoksia, ja niistä ehdottomasti kiinnostavin on hänen itsensä kirjoittama muistelmateos The White Mouse. Senkin toivoisin käännettävän suomeksi, sillä Nancy Wake on todellakin superkiinnostava historiallinen henkilö. On jo aika nostaa esiin myös naisten osuus toisessa maailmansodassa.

Jälkiguuglailuni perusteella yllättävin löytö itselleni oli vain pari vuotta sitten suomeksi julkaistu romaani Sankaritar (Minerva, 2020), jonka on kirjoittanut Imogen Kealey eli Darby Kealey ja Imogen Robertson. Romaani on siis ilmestynyt alkukielisenä samana vuonna (v. 2020) kuin Koodinimi Hélène, mutta suomennettu huomattavasti rivakammin. Aihe on mitä ilmeisimmin ollut niin sanotusti ilmassa.

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (The Code Name Hélène)
Suomentanut Päivi Rekiaro.
Docendo 2023. 541 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.