Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène

 

Tiedätkö, kuka oli Nancy Wake? Minä en ollut Nancy Wakesta kuullutkaan vielä muutama päivä sitten, mutta nyt tiedän hänestä ja hänen hurjasta elämästään jo koko joukon enemmän. Sain nimittäin arvostelukappaleen yhdysvaltalaisen kirjailija Ariel Lawhonin (josta en myöskään ollut aiemmin kuullut) muhkeasta romaanista Koodinimi Hélène. Kanteen painetun houkuttelulauseen mukaan kyseessä on ”kertomus toisen maailmansodan vakoojasta, jolle Gestapo antoi nimen Valkoinen hiiri.”

Hieman nihkeästi tartuin kirjaan, vaikka kieltämättä historiallisten romaanien fanittaja sisälläni ainakin lievästi kiinnostui. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaan kymmeniä tuhansia teoksia, mutta toisaalta siitä alkaa olla kulunut jo sen verran pitkä aika, että enää ei pitkään puhuta siitä lähihistoriana vaan reilusti historiana. Ja nainen sentään keskiössä, joten voisinhan ainakin kokeilla, mitä kansien välistä löytyy. Päätin kuitenkin aloittaa tutustumisen Hélèneen äänikirjan avulla. Jospa se kuitenkin lähtisi vetämään?

Lähtihän se. Ensimmäisen viidenneksen kirjasta kuunneltuani huomasin olevani koukussa. Kun jäljellä oli vielä kaksi viidennestä, oli pakko jättää äänikirja sivuun ja tarttua painettuun, koska äänikirja eteni liian hitaasti (en kuuntele kirjoja kuin normaalinopeudella).

Koodinimi Hélène on siis niin sanottu biofiktiivinen romaani, jossa oikean historiallisen henkilön tarinasta kerrotaan fiktion keinoin ja ainakin joiltakin osin fiktiivisesti. Australialainen Nancy Wake syntyi vuonna 1912 ja karkasi ankeiden kotiolojen takia 16-vuotiaana maailmalle. 1930-luvun puolivälissä Wake työskenteli journalistina Pariisissa ja matkusti työnsä takia muun muassa Itävallassa ja Saksassa. Sodan sytyttyä hän liittyi Ranskan vastarintaliikkeeseen ja paettuaan Iso-Britanniaan hänet värvättiin Special Operations Executive -agenttiyksikköön ja pudotettiin Ranskaan johtamaan vastarintaliikkeen aseellisia soluja.

Lawhonin romaani keskittyy Nancy Waken vaiheisiin Ranskassa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1936 ja Pariisista, missä amerikkalaisen lehden freelancereportterina työskentelevä Nancy Wake opettelee ystävättärensä opastamana pariisittaren elämää ja kiehuu raivosta, koska ei saa sukupuolensa takia alallaan ansaitsemaansa arvostusta. Juttukeikalla Wienissä Nancy joutuu silmätysten Obersturmführer Wolffin ja tämän ruskeapaitojen kanssa. Kohtaamisen seurauksena Nancy alkaa vihata natseja kiihkeästi ja vannoo tekevänsä kaikkensa taistelussa näitä vastaan.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Hélène matkustaa 29.2.1944 Liberator-pommikoneen kyydissä ja hänet pudotetaan toverinsa Hubertin kanssa Auvergnen ylängölle. Tarkoituksena on aseistaa ja kouluttaa metsissä piileskeleviä ranskalaisen vastarintaliikkeen soluja sekä toteuttaa koko joukko sabotaaseja ennalta sovittujen aikataulujen mukaisesti. Normandian maihinnousu lähenee, sen lukija tietää, mutta aikalaisilla ei ollut varmaa tietoa, toteutettaisiinko maihinnousuyritystä ylipäätään, saati onnistuisiko se. Jälleen Nancy Wake työskentelee erittäin miehisessä ympäristössä, mikä lisää osaltaan hengenvaarallisen tehtävän vaikeuskerrointa melkoisesti.

Luin Koodinimi Hélènen fiktiivisenä, erittäin viihdyttävänä ja tunteisiin vetoavana romaanina. Samalla pohdin, tarinan tosipohjaisuuden tietäen, että kyseessä on sota- ja rakkausromaanin emansipatorinen yhdistelmä, joka on suunnattu erityisesti naislukijoille. Twitterissä toimittaja ja kriitikko Kai Hirvasnoro totesi jättäneensä kirjan kesken sen lörpöttelevän tyylin takia. Kepeä kerronta oli hänen mielestään liikaa ristiriidassa rankan aiheen kanssa. Itse suhtaudun hieman vastahakoisesti kohderyhmäajatteluun, ja toivoisin, että yleistävästä nais-mies-jaottelusta voisi kirjallisuudesta puhuttaessa luopua. Mutta siitä huolimatta pidän Koodinimi Hélèneä nimenomaan naislukijoille suunnattuna, vaikka luonnollisesti kuka tahansa voi sen lukea ja siitä nauttia.

Lawhon siis kertoo Nancy Waken tarinan vetävästi ja tunteisiin vetoavasti. On suurta, leiskuvaa ja karrelle polttavaa rakkautta, on kihelmöivää jännitystä, kammottavia kauhun ja pelon hetkiä, vihaa ja katkeruutta mutta myös kostonhimoa ja suurta tyydytystä voiton koittaessa. Natsien loputon mielikuvitus julmuuksien toteuttamisessa ei tullut yllätyksenä, ja niitä Lawhon kuvaa armollisesti vain muutamassa kohtauksessa. Sen sijaan Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta tiesin entuudestaan vähemmän, joten näkökulma oli itselleni tuoreehko.

Lukiessani muistelin myös tuntemuksiani Natasha Lesterin romaanin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus, 2021), joka perustuu löyhästi valokuvaaja Lee Millerin elämään ja kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Olin sen luettuani ja Lee Millerin elämästä guuglailtuani melkoisen turhautunut. Millerin pojan julkaisema elämäkerta olisi pitänyt ja pitäisi suomentaa, ei tällaista hänen elämäänsä härskisti ryöstöviljelevää höttöä.

Lawhon kertoo romaaninsa loppusanoissa käyttämistään lähteistä ja siitä, missä kohdin on päätynyt tekemään kaunokirjallisia ratkaisuja, jotta tarina etenisi sujuvammin. Nancy Wakesta on julkaistu useita elämäkerrallisia teoksia, ja niistä ehdottomasti kiinnostavin on hänen itsensä kirjoittama muistelmateos The White Mouse. Senkin toivoisin käännettävän suomeksi, sillä Nancy Wake on todellakin superkiinnostava historiallinen henkilö. On jo aika nostaa esiin myös naisten osuus toisessa maailmansodassa.

Jälkiguuglailuni perusteella yllättävin löytö itselleni oli vain pari vuotta sitten suomeksi julkaistu romaani Sankaritar (Minerva, 2020), jonka on kirjoittanut Imogen Kealey eli Darby Kealey ja Imogen Robertson. Romaani on siis ilmestynyt alkukielisenä samana vuonna (v. 2020) kuin Koodinimi Hélène, mutta suomennettu huomattavasti rivakammin. Aihe on mitä ilmeisimmin ollut niin sanotusti ilmassa.

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (The Code Name Hélène)
Suomentanut Päivi Rekiaro.
Docendo 2023. 541 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.