Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä

 

”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan, ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä, missä minä olen, ei sanoja tarvita.”

Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden, jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’, mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi? Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?

Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja, vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin kesäisin torilla.

Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja, ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.

Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani, joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.

”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”

Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin ’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.

”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua? Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli ikävä äitiä.”

Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!

”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy oppia.”

Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?

Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena. Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä maalailtu.

Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa meille kaikille, myös sinulle.”

Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin hautumaan, mieluiten tulille!”

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.

Arvostelukappale.