Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

 

”Matti Yrjänä Joensuun kymmenes jännitysromaani rikkoo, ylittää ja ohittaa kirjallisuudenlajien välille vakiintuneita rajoja. Harjunpää ja rakkauden nälkä on koskettava kertomus Suomesta, suomalaisista: poliiseista, jotka päivittäin kohtaavat työssään ’tavallisen’ elämän nurjan puolen, rikollisista, jotka eivät aina edes tajua olevansa rikollisia. Joensuun kuvaamassa arkipäivän Suomessa harmaan sävyjä on paljon. Romaanin sädehtivä suomen kieli kantaa tarinan ahdistuksen ja yksilön murtumisen yli.”

Näin perusteli Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati eli Risto Hannula, Tiina Rilanne ja Kyösti Salovaara vuoden 1994 Johtolanka-voittajan valintaa. Olen valmis allekirjoittamaan joka sanan. Harjunpää ja rakkauden nälkä ei ole menettänyt kolmessakymmenessä vuodessa hitustakaan tehostaan, oikeastaan päinvastoin. Kyseessä on aito klassikko.

Matti Yrjänä Joensuu on melkoinen tekijä suomalaisella dekkarikentällä. Häntä on melkoisen vaikea lyödä laudalta. Sen todistaa Vuoden johtolanka -voittajien listakin, jolla Joensuun nimi on peräti kolmesti noin kymmenen vuoden välein. Kaikkien aikojen ensimmäinen Johtolanka myönnettiin dekkarille Harjunpää ja heimolaiset vuonna 1985, ja vuonna 2004 Harjunpää ja pahan pappi vei palkinnon. Vastaavaan suoritukseen ei ole pystynyt kukaan muu.

Tosin ajat ja dekkarikenttä ovat 2000-luvun alkuvuosista mullistuneet niin, että palkintoraadit saavat luettavakseen huomattavasti laajemman ja laadukkaamman valikoiman dekkareita kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Samalle kirjailijalle voiton napsahtaminen toistamiseen alkaa olla taakse jäänyttä aikaa, vaikka ei toki mahdotonta.

Oma suhteeni Matti Yrjänä Joensuun tuotantoon on ollut aavistuksen torjuva. Kun aikoinani innostuin lukemaan kotimaisia aikuisten dekkareita, Joensuu tuntui edustavan jotain vanhanaikaista ja kirjat itseäni vanhemmille miehille suunnatuilta. Aloitin takaperoisesti kuuntelemalla äänikirjoina (kirjastosta cd-levyinä lainasin!) hänen viimeisiksi jääneet 2000-luvun puolella ilmestyneet kirjansa Harjunpää ja pahan pappi ja Harjunpää ja rautahuone. Ne ovat tunnelmaltaan vielä monta astetta synkempiä kuin niitä edeltänyt nyt kuuntelemani Harjunpää ja rakkauden nälkä. Kaikkien henkilöiden elämässä tuntuu tapahtuvan yhä kauheampia asioita ja he joutuvat yhä epätoivoisempiin tilanteisiin, jotka purkautuvat väkivaltana.

Laskujeni mukaan Harjunpää-sarjassa on kaikkiaan yksitoista osaa. En edelleenkään ole lukenut niistä kaikkia, mutta kaikista lukemistani olen vähintään pitänyt, suurimmasta osasta vaikuttunut. Esimerkiksi vuonna 1985 ilmestynyt Harjunpää ja rakkauden lait, joka kertoo romanssihuijarista, on täysin ajankohtainen ja hieno tarina edelleen. Klassikko sekin siis.

Harjunpää-sarjan nimihenkilö on Helsingin rikospoliisissa työskentelevä konstaapeli Timo Harjunpää. Rakkauden nälkä -romaanissa eletään 1990-luvun alkua ja poliisissa tehdään suuria organisatorisia myllerryksiä, joiden laineet keikuttavat ihan rivitutkijoidenkin arkea. Kaikesta resurssista on huutava pula, ja jokainen työntekijä joutuu elämään epävarmuudessa. Onko edessä siirto muihin tehtäviin? Onko ylipäätään enää työpaikkaa? Mitä ylemmäs hierarkiassa mennään, sitä kovemmin panoksin peliä pelataan. Yksittäisen rivityöntekijän uhraaminen omaa etua tavoitellessa tuntuu vähäpätöiseltä haitalta.

Harjunpää ja hänen tutkijaparinsa Onerva kuvataan kirjoissa hyvin inhimillisesti. Virkamiehinä he yrittävät toimia sääntöjen mukaan ja ihmisinä oikeudenmukaisesti. Monesti nämä arvot ovat hämmentävästi ristiriidassa. Joensuu kuvaa poliisityötä realistisesti. Resurssipaineet näkyvät myös rikostutkinnassa, ja tiimillä on jatkuvasti useita rikoksia tutkittavanaan, ei vain se yksi, joka kannattelee kirjan juonta.

Timo Harjunpää asuu perheineen Kirkkonummella. Yövuoron jälkeen mies nukkuu saunan lauteiden alle sijoitetulla patjalla korvatulpat korvissaan. Perheen ja erityisesti Timon elämä on mullistunut, kun kollegat ovat eräänä iltana tuoneet pihaan vanhan miehen, joka sanoo olevansa Timo Harjunpään isä. Miesten yhteys on katkennut parikymmentä vuotta sitten, ja nyt isä on huonossa kunnossa. Voiko katkenneet välit vielä korjata? Miksi isä ei ole halunnut tavata poikaansa vuosikymmeniin?

On raastavaa lukea, miten Harjunpää yrittää tavoittaa sosiaalityöntekijöitä hoitaakseen ilmeisesti ainakin muistisairaan isänsä asioita. Hyvinvointivaltion suojaverkoissa on jo kolmekymmentä vuotta sitten ollut ammottavia aukkoja.

Rakkauden nälän toinen tärkeä henkilö Tipi, erikoinen nuori kaveri, jonka perheessä rikollisuus on itsestään selvä elämäntapa ainakin jo toisessa polvessa. Edesmennyt isä on elättänyt perheen erilaisilla ryöstöillä, ja nyt veljekset yrittävät jatkaa samalla polulla. Työn alla on Viinaseksi nimetty suuri pankkiryöstö, jonka pitäisi turvata perheen toimeentulo vuosiksi. Tipi on sisarussarjan nuorin, ja nykylukijan silmin nähtynä hänellä on monenlaisia neurologisia oireita ja ominaisuuksia, jotka selittävät hänen käytöstään. Joensuu lisää pakkaan vielä nipun lapsuudessa koettuja traumoja.

Tipi rakastaa naisia. Omituisen ulkonäkönsä ja olemattomien sosiaalisten taitojensa takia hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen muuten kuin kieltämättä vilkkaassa mielikuvituksessaan. Hän on kuitenkin todella taitava lukkojen kanssa. Mikään normaali lukko ei ole hänelle esteenä ja varmuusketju on vain hidaste. Helsingin poliisi on saanut jo useita ilmoituksia miehestä, joka on tunkeutunut yöllä asuntoihin ja kosketellut omissa sängyissään nukkuvia naisia. Kun asukas on havahtunut, on tunkeutuja häipynyt liukkaasti paikalta.

Lukija tietää, että Tipi kulkee esteittä monien sellaistenkin naisten asunnoissa, jotka joko eivät tiedä asiasta mitään tai jotka epäilevät omaa mielenterveyttään. Poliisi on alkuun epäileväinen, sitten voimaton. Miten napata mies, josta ei ole edes kunnon tuntomerkkejä?

Kenen tahansa pahimpia painajaisia lienee joutua ahdistelun kohteeksi omassa kodissaan, kun kuvittelee olevansa täysin turvassa. Ei paljoa lohduta, että ainakin pääsääntöisesti tunkeilijalla on vain hyvä tarkoitus. Tipi ainakin omasta mielestään vilpittömästi rakastaa naisia, joita käy öisin hyväilemässä.

Kuten arvata saattaa, kuviot lähtevät eskaloitumaan eri suunnilla kohti katastrofia. Sitä ennen on kuitenkin päädytty Tipin matkassa lukuisiin asuntoihin. Loppuratkaisut ovat hyvin tyypillisiä Joensuulle, joten dekkarigenrelle ominaista hyvä voittaa ja paha saa palkkansa -tyyppistä loppua siis kannata odottaa. Tässäkin suhteessa Joensuun teokset ovat ennemminkin romaaneja, joissa tapahtuu rikoksia ja on mukana poliisityön kuvausta.

Harjunpää ja rakkauden nälkä on oikea runsaudensarvi analysoitavaksi. Tunnelmaltaan se on mustahko, sillä juuri kenelläkään henkilöistä ei näytä olevan edessään mitään hyvää. Jonkinlainen yleinen ankeus ja apeus värittää tarinaa. Huumoria tai leppoisia hetkiä on turha etsiä, niitä ei ole. Mukana on runsaasti yhteiskunnallista ja sosiaalista pohdintaa ja kommentointia, mutta se on kaikki kirjoitettu sisään tarinaan. Mitään saarnaa tai opettavuutta ei kerronnassa ole. Lukija joutuu tekemään tulkintansa itse, mutta kirjailijan tekemä viitoitus on kyllä selkeä.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset