Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto

 

Turkulainen Ilona Tuominen on julkaissut kaksi trilleriä Ja jollen sinua saa (Bazar, 2021) sekä Huutoon vastaa kaiku vain (Bazar, 2022). Nyt ilmestynyt kolmas romaani Seurustelusalaliitto on hyvän mielen romaani, joka aloittaa turkulaiseen puutalokortteliin sijoittuvan Kortteli-nimisen sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet myytiin jo ennen sen ilmestymistä.

En ole Tuomisen trillereitä toistaiseksi lukenut, vaikka esikoisteoksen olen jossain vaiheessa ostanut hyllyynikin. Uusi dekkaristi on kiinnostanut, eikä miljöökään ole ollut vähäpätöinen asia, sijoittuuhan Ja jollen sinua saa Turkuun.

Turkuun sijoittuu myös Seurustelusalaliitto. Keskeisenä tapahtumapaikkana on sarjalle nimen antanut puutalokortteli, jossa sijaitsee päähenkilö Sanni Virtasen mummola. Kun Sannin avioliittoaie romaanin alussa menee rytinällä ja dramaattisen näyttävästi karille ja upouudesta huippumodernista omakotitalostakin tulee lähtö, tarjoaa tyhjillään oleva isovanhempien asunto turvasataman. Mummi on jo edesmennyt, mutta Sannille tärkeä pappa on heti valmis ojentamaan auttavan kätensä rakkaalle Hurrikaanilleen.

Lähtöasetelmassa siis Sanni hylätään näyttävästi alttarille, hän menettää paitsi rakkaan Maxinsa myös kotinsa ja vähän yllättäen myös suurimman osan ystävistään. Elämää on lähdettävä kolmikymppisenä rakentamaan pala palalta uudelleen. Onneksi tukena ovat Alma-sisko, pappa sekä työkaveri Siru, pian myös Elvis- ja Kookos-kissat. Naapureistakin alkaa löytyä ihan mukavia ihmisiä, jos ei lasketa seinänaapurin äksyilevää Koistista, joka jostain syystä inhoaa Sannin pappaa ja sitä myöden myös Sannia.

Romaanin nimi jo paljastaa keskeisen juonikuvion. Sanni päätyy pitkällisten pohjustusten kautta tutustumaan Maxin uusvanhan tyttöystävä Erikan entiseen kihlattuun Jukkaan. Erinäisten käänteiden jälkeen Sanni ja Jukka päättävät ryhtyä valeseurustelemaan kostaakseen ja näyttääkseen eksilleen ja vähän muillekin asioihinsa sekaantumaan pyrkiville tahoille. Kuten arvata saattaa valeseurustelusta seuraa kaikenlaisia kommelluksia sekä ihan oikeaa ihastumista ja rakastumista, mistä jälleen seuraa monenmoisia pulmia ja käänteitä.

Seurustelusalaliitto on muhkea, lähes neljäsataasivuinen lukupaketti, jossa olisi ollut minun makuuni reippaahkosti tiivistämisen varaa. Varsinaiseen asiaan eli seurustelusalaliittoon päästään vasta noin romaanin puolivälissä, mitä ennen on pitänyt käydä läpi ensin Sannin ja Maxin häävalmistelut, ero- ja erostatoipumiskuviot. Tälle kirjalle pelastus oli äänikirjamuoto, sillä sen verran huomasin kuunnellessani tuskastuvani asioiden hitaaseen etenemiseen, että painettu versio olisi saattanut jäädä keskenkin, viimeistään, kun Sanni toista kertaa hinkkaa loiskunutta kahviaan lattialankuista.

Turku ja Turun idyllisiltä näyttävät puutalokorttelit (joita sentään muutama on säilynyt!) jäävät kaikesta huolimatta Seurustelusalaliitossa tyhjähköksi kulissiksi. Tapahtumat olisi voinut sellaisinaan sijoittaa oikeastaan mihin kaupunkiin tahansa.

Tuominen hallitsee oivallisesti hyvän mielen romaanin konventiot. Sanni huomaa lopulta viihtyvänsä erinomaisesti vähän kulahtaneessa puutalokorttelissa eikä kaipaa virtaviivaista omakotitaloa sen paremmin kuin selkärangatonta Maxiakaan. Elämä alkaa vähitellen muuttua oman näköiseksi, ja Sanni löytää itsestään ihan uutta puhtia. Huumoria ja kommelluksia on tarinan höysteenä mukavasti, mutta ei ilkeää. Lopun onnellisuuteen voi luottaa huolettomin mielin.

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto
Bazar 2023. 396 s.
Äänikirjan lukija Kati Tammensola.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Meri Savonen: Amandan kolme kesää

 

Amandan kolme kesää on Meri Savosen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Savonen on toimittaja ja palkittu sanoittaja, jolta on ilmestynyt aikaisemmin viisi lastenkirjaa. Amandan kolme kesää solahtaa vaivattomasti hyvän mielen romaanien alaluokkaan.

Amanda on 36-vuotias helsinkiläisen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Romaani alkaa lajityypille uskollisesti jo vakiintuneen parisuhteen päättymiseen. Amanda ja Jon ovat seurustelleet kuusi vuotta, mutta nyt he ovat riidelleet viimeisen repivän riitansa. Rakkaus ei kestänyt yhteistä surua lapsettomuudesta. Oman lapsen ja perheen saaminen on Amandan suurin unelma ja elämän tärkein tavoite, joka erossa tuntuu muuttuvan sulaksi mahdottomuudeksi.

Amandalla on turvaverkkoina viimeisillään raskaana oleva Anna-sisko ja tämän unelma-aviomies Antti, paras ystävä ja kollega Iida sekä Amandan oma asunto. Tätä yksityiskohtaa hieman kummastelin, sillä siinä ei ole realismin häivääkään: pääkaupungissa asuva opettaja pitää kaksiotaan tyhjillään kuusi vuotta!? No, fiktiostahan tässä on kyse, joten eteenpäin.

Romaanin nimi jo paljastaa, että tarinan aikajänne on noin kolmen vuoden mittainen. Teoksen osiot on rytmitetty koulun lukukausien mukaan. Amandan kollegat ja koulun opettajahuone ovat tarinassa mukana enemmän tai vähemmän tiiviisti, mutta itse opetustyö on työnnetty visusti taustalle. Se nousee pintaan lähinnä Amandan rakkautena lukemiseen ja kirjoihin, ja romaanista voikin halutessaan poimia itselleen hyviä lukuvinkkejä.

Juoni rakentuu Amandan parisuhde- ja perhehaaveen ympärille. Miten keski-iän kynnyksellä oleva tavallinen ja sydämensä särkenyt nainen voi vielä päätyä laadukkaaseen parisuhteeseen, mistä miehiä löytyy, miten heihin tutustuu ja ennen kaikkea, onko riittävää kipinää vai ei? Yrittämällä yrittäminen ei tunnu luonnistuvan, mutta sattuma sen sijaan heittää välillä eteen varteenotettavia ehdokkaita, jotka sitten turhauttavasti katoavat ennen kuin Amanda ehtii tehdä mitään.

Kiitettävästi Amanda yrittää löytää elämäänsä myös uutta sisältöä. Olisiko nyt aika lopultakin toteuttaa nuoruuden haave kokonaisesta kesästä Italiassa? Olisiko siinä uusi tavoite, joka toisi kaivattua ryhtiä ja piristystä tylsään ja tavalliseen arkeen? Matkakassan kartuttamiseksi Amanda päätyy toisena eron jälkeisenä kesänä värväytymään kesätöihin muuttofirmaan.

Tässä kohdin kulmakarvani kohosivat jälleen ällistyksestä. Ilmeisesti pääkaupunkiseudun yläkoulun opettajilta eivät mene kaikki mehut varsinaisissa töissään, kuten miltei kaikilta tuntemiltani kollegoilta? Mutta kuten sanottu, fiktiosta tässä todellakin on kyse.

Ruumiillinen työ tuo Amandan elämään monenlaista uutta, ja lopulta kertyneelle matkakassallekin löytyy uusi käyttötarkoitus, joka sai minut hetkeksi aavistuksen kadehtimaan Amandaa.

Hyvän mielen romaanien osastolla Amandan kolme kesää sijoittuu hyvään keskitasoon. Varsinainen tarina etenee verkkaisesti, ja paikoin olisin kaivannut tiivistämistä ja rönsyjen karsimista. Kuten olen edellä todennut, realismille viitataan paikoin reippaasti kintaalla, mutta toisaalta hyvinkin realistista on, etteivät Amandan elämän suuret kysymykset ratkea hetkessä.

Huumoria on, mutta kommelluksia ei juurikaan, ellei hamsteri-Hannun tapausta lasketa. Yksinäisyys ja lapsettomuus ovat teemoina tummasävyisiä, mutta Savonen kirjoittaa niistä kuitenkin toivoa antaen. Ongelmat toinen toisensa jälkeen ratkeavat, mutta eivät aina ilmeisimmän kautta. Leppoisa ja lempeä asenne itse elämää kohtaan suorastaan huokuvat romaanista.

Meri Savonen: Amandan kolme kesää
Bazar 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

 

En ole toistaiseksi lukenut Kirsi Pehkosen suosittua Jylhäsalmi-sarjaa, mutta sain hänen uudesta Etsivä löytää -kirjastaan arvostelukappaleen alkukesästä. Se ei ole osa Jylhäsalmi-sarjaa, vaan uuden Siru Valpas -sarjan aloitusosa.

Kustantaja vinkkaa, että luvassa on ”kesäisen hilpeää chick litiä täynnä vauhtia, vaaroja ja upeita miehiä.” Itse luokittelisin tämän ennemminkin hyvän mielen romaaneihin tai vaihtoehtoisesti superpehmoihin dekkareihin kuin varsinaiseksi chic lit -kirjallisuudeksi, vaikka rajat ovat tietysti häilyviä ja luokittelut tällä tarkkuudella lähinnä makuasioita.

Alkuun lähdetään tutulla kuviolla vauhdikkaasti, sillä ensimmäisillä sivuilla vastaanottovirkailija Siru saa tietää, että samalla lääkäriasemalla työskentelevällä avomies Jarkolla on suhde heidän yhteisen työkaverinsa kanssa. Siru poistuu työpaikalta raivoissaan ja kirjaimellisesti kompastuu tulevaisuuteensa kadulla.

Kadulla on nimittäin kiinteistönvälittäjän kyltti, jossa myydään sekä yritystä että siihen kuuluvia vuokrattuja tiloja kohdalla olevan kerrostalon alakerrasta. Kompastumisestaan tokeneva Siru hoippuu ukkoskuuroa pakoon sisälle ja tulee ostaneeksi Etsintätoimisto Vitosen. Asiakkaat ovat valmiina, joten Siru voi aloittaa työt halutessaan vaikka heti. Työ- ja asuntokuviot siis ratkeavat kuin ihmeen kaupalla sivulle 17 mennessä.

Etsivä- ja etsintätoimiston eroa kirjassa selvitetään useampaan otteeseen, sillä se askarruttaa niin Sirua kuin muitakin kohdalle osuvia. Etsintää voi tehdä kuka tahansa, mutta yksityisetsivä tarvitsee luvan. Siinä asia pähkinänkuoressa.

Siru saakin pari keikkaa, joista ensimmäisen hän ratkoo helposti internetin avulla. Etsintätoimiston pyörittäminen ei taidakaan olla hullumpaa hommaa! Toinen keikka vaatiikin sitten jo koko Sirun suhdeverkoston tiukkaa hyödyntämistä, mutta onneksi nuorella reippaalla naisella on sekä uusia että vanhoja ystäviä, jotka heittäytyvät etsinnän pyörteisiin täysin rinnoin.

Tummemman varjon Sirun uuden uran ylle heittää mieskaksikko, joka ilmaantuu toimistolle kyselemään toimiston entisen omistajan yhteystietoja. Kun toimistoa ja asuntoa sitten käydään penkomassa, alkaa etsintäyrittäjästä tuntua hieman haljulta.

Miesrintamalla on vauhtia työn ohessa. Jarkko käy asiaankuuluvasti houkuttelemassa Sirua takaisin, ja lisäksi Sirun pulssia kiihdyttävät niin Sakupoliisi kuin eräs komea roistokin. Kumman kaksikosta Siru lopulta valitsee? Lopussa moni asia jää lupaavasti auki seuraavaa osaa varten.

Idea etsintätoimistosta on toimiva. Siru ratkoo ihmisten pulmia, mutta ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ei ole kovin vakavia ongelmia saati rikoksia tutkittavana. Jos siis kaipaa dekkarimaista menoa mutta kammoaa murhatutkimuksia, tässä on hyvä vaihtoehto tarjolla. Pehkonen on taitava kertoja, joten lukija tulee takuuvarmasti viihdytetyksi. Turhia suvantokohtia tai vatvontaa ei ole, eikä huumori lipsu tippaakaan ilkeäksi. Sirun Jarkolle tekemät kostojäynätkin lähinnä hymyilyttävät. Siitäpä niljake saa ansionsa mukaan!

Pehkonen ei ole sijoittanut Sirua ja Etsintätoimisto Vitosta mihinkään nimettyyn kaupunkiin, enkä ainakaan minä tunnistanut kuvattua pikkukaupunkia.

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää
Karisto 2023. 181 s.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere

 

Kustannusalalla pitkään graafikkona toimineen Mirella Mäkilän esikoisromaani Seuraavana Tampere aloittaa samalla Se on moro -nimisen sarjan. Myös sarjamaisuus on yksi hyvän mielen romaanien ominaispiirre.

Lähtötilanne on hyvin tyypillinen. Kolmikymppinen Roosa tekee freelancerina markkinointialan projekteja. Muutama vuosi sitten tamperelaisflikka tapasi kirjoittajakurssilla ihanan Janin, ja pian pariskunta muutti Janin kaksioon Helsingin pahamaineiseen Kurviin, jossa ainakin Roosan vanhempien mielestä tytär on alituisessa hengenvaarassa. Urallaan etenevän Janin ja omasta mielestään epätyydyttäviä hommia tekevän Roosan arvot ja maut ovat ihan eri sfääreissä, mutta silti Roosa on ajatellut, että Jani on hänen elämänsä mies. Onnesta puuttuu vain koiranpentu.

Kaikki merkit ovat ilmassa, mutta Roosa ei tunnu tajuavan, että Janilla on toinen nainen. Kun totuus selviää rytinällä, Roosa pakenee Tampereelle, kuten kirjan nimikin avuliaasti kertoo. Sopivasti parhaalla ystävällä Veeralla on heidän entisessä kimppakämpässään Roosan vanha huone vapaana, joten asuntoasia ratkeaa nopeasti, työkuviot samoin. Lisäbonuksena asunnossa majailee Veeran siskon labradorinnoutaja Bile, joka lohduttaa Roosaa pahimpina hetkinä.

Mieskuviot menevät myös tutun kaavan mukaan, eli ei aikaakaan, kun Roosan elämässä on jo useampikin kiinnostava kaksilahkeinen aiheuttamassa sykkeen tihenemistä. Kommelluksia ja väärinkäsityksiä seuraa, kun ystävät vielä sekoittavat pakkaa. Kenet kolmesta komistuksesta Roosa lopulta valitsee? Mitä hän parisuhteelta ja elämältä odottaa?

Vanhemmat ainakin odottavat hyvin perinteistä kuviota avioliittoineen ja lapsineen. Vahvaa Tampereen murretta vääntävät suulas äiti ja harvasanainen isä ovat romaanin hauskimpia sivuhenkilöitä. Heidät on kuvattu jokseenkin karrikoiden mutta lempeästi, ei missään nimessä ivallisesti.

Pisteet Mäkilälle myös oivallisesti hyödynnetystä miljööstä, eli Tampere ei ole vain tyhjää rekvisiittaa, vaan hyvin tunnistettava viihtyisä kaupunki. Tällainen pari kertaa vuodessa Tampereella häthätää piipahtava varsinaissuomalainenkin tunnisti lukuisia paikkoja ja näki ne mielessään hyvin elävinä. Silti kyse ei ole mistään turistioppaasta tai VisitTampere-markkinointimateriaalista.

Seuraavana Tampere edustaa hyvän mielen romaanien osaston vauhdikkaampaa ja humoristisempaa laitaa. Se on nopeasti hotkaistava ja hyvin sulava, harmiton välipalakirja, joka sopi korvanappeihini vallan mainiosti pitkäveteisen pihatyöurakan viihdykkeeksi.

Mirella Mäkilä: Seuraava Tampere
Otava 2023. 276 s.
Kansi Mirella Mäkilä.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

 

Kirjoja saa vapaasti lukea kuka haluaa ilman sen kummempia ikä-, sukupuoli- tai muita rajauksia. Lienee kuitenkin kiistatonta, että monella genrellä on oma kohderyhmänsä, joille ne on jo suunnittelu- ja kirjoittamisvaiheessa suunnattu.

#naistenviikko2023-teema jatkuu nyt täällä Kirsin kirjanurkassa viiden kotimaisen tuoreen hyvän mielen romaanin esittelyllä. Hyvän mielen romaaneiksi kutsutaan naisille suunnattuja teoksia, jotka sijoittuvat jonnekin räväkähköjen chic lit -romaanien ja perinteisten rakkausromaanien välimaastoon. Kirjoittajat ja mitä ilmeisimmin myös lukijat ovat pääsääntöisesti naisia, samoin teosten päähenkilöt.

Hyvän mielen romaaneista on niiden nimityksen mukaisesti tarkoitus nauttia, saada itselleen leppoisa olo ja hyvä mieli kepeästä, harmittomasta viihteestä. Niissä on mukana yleensä hyväntahtoista ja lempeää huumoria, eikä sankaritar juuri sorru kovin matalamielisiin kostotoimenpiteisiin kuin korkeintaan erokuvion ollessa kaikkein kipeimmillään ja hänen oma mielentilansa epävakaa. Sormi pystyssä ei opeteta, vaikka kepeää tendenssiäkin on sivuilta välillä aistittavissa. Onnemme ei ole pelkästään miehistä kiinni, siskot!

Juonikuvio menee suurin piirtein niin, että alussa naisen pitkähkö ja vakiintunut parisuhde ajautuu kohinalla ja rytinällä karille, mistä seuraa eriasteista tyrmistystä, sydänsurua, itkua ja kiukkua. Nainen usein menettää samaan syssyyn myös asuntonsa ja aika usein myös työpaikkansa, joskus ystäväpiirinsäkin. Ollaan tyhjän päällä ja suuntaa vailla, mutta sitten jostain suunnasta ojentuu kuin ihmeen kaupalla auttava käsi tai muu pelastava oljenkorsi.

Erosta alkaa kehkeytyä elämänmuutos. Moni päähenkilö alkaa huomata entisen elämänsä ontoksi suorituskeskeiseksi oravanpyörässä juoksemiseksi ja instaliidoksi, jota ei oikeastaan tunnista edes omakseen. Seuraa muutto maalle tai ainakin omiin lapsuusympyröihin tai ylipäätään pois (pää)kaupungin keskustan melskeistä. Työurakin suuntautuu usein vähän pehmeämpiin suuntiin, ja perustetaan pullantuoksuinen kahvila tai kierrätyssisustusliike.

Miehiä alkaa myös putkahdella kuvioihin, yleensä useampiakin. Kuvioon kuuluu usein katumusta ainakin esittävä eksä (ainakin, jos tämän uusi kuvio onkin mennyt puihin), mutta myös uusista ympyröistä alkaa löytyä kiinnostavia yksilöitä. Lopulta sankaritar on tilanteessa, jossa valittavaa on tarjolla enemmän kuin voi ottaa. Nykyromaanit kuitenkin äärimmäisen harvoin päättyvät ainakaan sankarittaren hääkellojen kuminaan, vaan hän saattaa päätyä jopa sinkkuna pysyttelyyn. Joka tapauksessa lopussa meillä on erostaan entistä ehompana selviytynyt ja itsensä kanssa sinuiksi tullut nainen.

Tässä juttusarjassa esittelen lyhyehkösti seuraavat kesän aikana kuuntelemani (hyvän mielen romaanit sopivat erinomaisesti kuunneltaviksi) uudet kotimaiset hyvän mielen romaanit:

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät (Karisto)
Mirella Mäkelä: Seuraavana Tampere (Otava)
Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää (Karisto)
Meri Savonen: Amandan kolme kesää (Bazar)
Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto (Bazar)

Kuuntelin Minna Haapasalon esikoisromaanin Tilkkuterapiaa melko tuoreeltaan viime vuonna ja viihdyin temperamenttisen Riinan, jonka avopuoliso Jarkko p**kamaisesti lemppaa pihalle parisuhteesta ja asunnosta, kanssa mainiosti. Erorytinöissä Riina menettää myös elantonsa, sillä hän on suosittuna sisustusbloggaajana käyttänyt lähinnä Jarkon ja hänen hulppeaa omakotitaloa juttujensa pohjana. Riina romahtaa täysin, mutta vähitellen elämä alkaa voittaa muun muassa kansalaisopiston tilkkutyökurssin ja sitä kautta tavattujen ihmisten avulla.

Kierrätyshäät on itsenäinen jatko-osa Tilkkuterapialle. Nimikin jo sanoo, että häävalmisteluilla on keskeinen osuutensa romaanissa. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Riina pyörittää kohtalaisella menestyksellä pientä kierrätysteemaista sisustustavaraputiikkia Turussa ja tekee sivussa myös erilaisia sisustusprojekteja tilauksesta.

Yksi tärkeimmistä projekteista olisi omien häiden suunnittelu. Avopuoliso Markku on kosinut, ja Riina vastannut myöntävästi. Jokin kuitenkin tökkii. Riina ei tunnu innostuvan hääprojektistaan millään, mutta sisko Salla sitäkin enemmän. Riinan ja Markun häistä pitää tulla upeat!

Riina ei kuitenkaan taida sisimmässään olla ihan varma, mitä lopulta haluaa. Markku on ihana, mutta jokin naimisiin menemisessä tuntuu hankalalta. Tilannetta eivät lainkaan helpota muut miehet, jotka alkavat tunkea liian lähelle. Jarkko tuntuu katuvan eroa Riinasta ja haluaisi hänet kenties sittenkin takaisin. Vielä hämmentävämpää on, että Riinan taannoinen ihastus tilkkutyökurssilta suutelee häntä omissa häissään kiihkeästi. Mitä ihmettä miesten päissä oikein liikkuu?

Huolta aiheuttavat myös perhe- ja ystäväkuviot. Miten suhtautua siskonmieheen, joka ihan oikeasti käyttää foliohattua? Ja mikä ihme äitiä oikein vaivaa? Tämä ei tunnu olevan enää koskaan Riinan käytettävissä, kuten hän on tottunut. Edesmennyttä isääkään ei ole ehtinyt kunnolla surra. Entä montako kertaa Markku onkaan ollut aiemmin naimisissa?

Erilaisia ihmissuhdekuvioita siis riittää setvittäväksi. Siinä ohessa Riina tukijoukkoineen käyttää antaumuksella luovuuttaan sisustusliikkeessään ja -projekteissaan. Kaikenlainen roina tuntuu hänen käsissään muuttuvan aarteeksi. Kun kädet askaroivat mukavissa puuhissa, mielen ja sydämen sotkutkin vähitellen selkenevät. Kaiken ei tarvitse olla naistenlehtien ja Instagramin mittapuiden mukaan täydellistä, vaan tavallinen onni riittää sittenkin, lienee Kierrätyshäiden viesti.

Haapasalo kirjoittaa mukavan leppeästi eikä yritä vääntää väkisin vitsejä. Varsinaisia kommelluksia tarinassa ei minun mielestäni ole, mutta huumoria kylläkin. Joihinkin suuntiin singahtaa hieman terävämpiäkin nuolia, kuten ylenpalttisen kaupallisen häähössötyksen.

Viihdyin Kierrätyshäiden kanssa oikein mukavasti, vaikka on myönnettävä, ettei nyt ihan päästy samaan vimmaisuuteen kuin Tilkkuterapiassa. Siinä Riinan selviytymistarinassa oli enemmän puhtia kuin näissä vähän seesteisemmän elämänvaiheen kuvioissa. Tarinat ovat niin itsenäisiä, että Tilkkuterapian lukeminen onnistuu haluttaessa Kierrätyshäiden jälkeenkin.

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät
Karisto 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hope Adams: Vaaralliset naiset

 

Hope Adamsin tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani Vaaralliset naiset sopii loistavasti tämän #naistenviikko2023-teeman jatkoksi. Kirjailija kertoo romaanin kiitososuudessa saaneensa kirjaidean nähtyään Rajahin tilkkupeitteen Lontoon Victoria ja Albert Museumissa vuonna 2009, kun se oli näyttelyssä lainassa Australian kansallisgallerialta.

Britit karkottivat Australiaan ja Tasmaniaan vuosien 1787 ja 1868 välisenä aikana kaikkiaan 166 000 vankia. Karkotus oli siis yleinen rangaistusmuoto, ja sitä käytettiin yleensä vähäisempiin rikoksiin tai nykynäkökulmista jopa rikkeisiin syyllistyneisiin vankeihin. Karkotetuksi saattoi päätyä niin näpistyksestä kuin raiskauksestakin. Vakavimpiin tekoihin syyllistyneet suljettiin perillä pahamaineisiin rangaistussiirtoloihin, mutta pienempiä rikoksia tehneet tulivat asuttamaan siirtokuntia. Karkotusta pidettiin paitsi rangaistuksena myös uutena mahdollisuutena, tilaisuutena aloittaa puhtaalta pöydältä.

Vuonna 1841 parkkilaiva Rajah seilasi Lontoosta Van Diemenin maahan eli nykyiseen Tasmaniaan Hobartin satamaan kapteeni Charles Fergusonin johdolla. Kyydissä oli satakahdeksankymmentä naisrangaistusvankia, jotka oli tuomittu karkotettaviksi. Naisten mukana matkusti 23-vuotias johtajatar Kezia Hayter, jonka tehtävänä oli ohjata naisten käsitöiden tekoa matkan aikana. Yhteistyönä valmistui Rajahin tilkkupeitteeksi kutsuttu työ, joka tehtiin kiitokseksi naiskomitealle. Kuvia kyseisestä tilkkupeitteestä löytyy helposti guuglaamalla.

Tätä kehystä Hope Adams on käyttänyt romaaninsa pohjana, mutta itse tapahtumat laivalla ovat fiktiota. Romaanissa Rajahilla tapahtuu rikos, vakava puukotus, jota yritetään ratkaista ennen kuin alus saapuu määränpäähänsä.

Hope on rikkonut kronologisen järjestyksen, ja tarina etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään huhtikuusta eli laivan lähdöstä kohti nykyhetkeä. Heinäkuun alussa tapahtuu siis rikos, jonka uhri on yksi vangeista, Hattie Matthews. Nainen saa kannella puukosta kylkeensä hengenvaarallisesti. Nykyhetki alkaa tästä rikoksesta ja jatkuu aina siihen asti, että laiva saapuu perille. Aikatasot kohtaavat vähän ennen sitä toisensa.

Kapteeni Ferguson kokoaa tutkintaryhmän, jonka on tarkoitus kannella tapahtumahetkellä olleita naisia haastattelemalla selvittää rikoksen tekijä. Ryhmän muodostavat kapteeni itse, laivan lääkäri James Donovan, matkustajana oleva pastori Roland Davies ja romaanin päähenkilö Kezia Hayter, jonka tilkkupeitettä ompelevan naisryhmän jäsenistä jonkun oletetaan olevan syyllinen. Kezia on teräväjärkinen ja oikeudentuntoinen nuori nainen, mutta pastori Davies on kova vastus patavanhoillisine ennakkoluuloineen ja ylimielisine asenteineen.

Adams onnistuu parhaiten kuvatessaan olosuhteita laivalla ja muutenkin ajankuva vaikuttaa realistiselta. Antoisimpia vaikkakin sydäntä raastavia ovat laivalla olevien naisten tarinat. Monet rivosuiset ja kovapintaiset naiset sulavat vähitellen pitkän ja vaikean matkan aikana. Myös yhteinen työ sitoo heidät tiiviimmäksi joukoksi aivan kuten Kezia on toivonutkin.

Ompelutyön äärellä moni avautuu ja kertoo oman kauhean tarinansa. Useimmat ovat päätyneet rikoksiin onnettomien olosuhteiden takia. Monilla on tai on ollut lapsia elätettävinään, joten vaihtoehtoja ei ole ollut. Jälleen toistuvat tarinat alistamisesta, hyväksikäytöistä, raiskauksista ja väkivallasta sekä epäoikeudenmukaisesta kaksinaismoraalista.

Vaaralliset naiset on parempi realistisromanttisena historiallisena romaanina kuin rikosmysteerinä luettuna, mutta kieltämättä rikos ja sen selvittely luovat laivamatkan kuvaukseen tarvittavan jännitteen. Suljettu paikka, laiva keskellä valtamerta, on rikoksen näyttämönä oivallinen. Sen sijaan rikoksen varsinainen selvittely tarjoaa vähänlaisesti aineksia, ja kuten sanottu, parasta antia ovat naisten tarinat.

Hope Adams: Vaaralliset naiset (Dangerous Women)
Suom. Arto Konttinen.
Sitruuna 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Siru Aura: Myötäjäiset

 

Siru Auran romaani Myötäjäiset sopii kaikin tavoin erinomaisesti #naistenviikko2023-teemaan. Se lukeutuu ehdottomasti myös tämän kesän aikana lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Romaanina se on suoranainen runsaudensarvi, josta voi ammentaa vaikka mitä. Päällimmäisinä anteina minulle ovat todellinen syväsukellus vieraaseen kulttuuriin eli Intiaan sekä naisen aseman moninainen avaaminen. Myötäjäiset häkähdytti, sai tuntemaan raivoa, myötätuntoa ja toivoa, kosketti ja viihdytti.

Upeakantinen romaani on seissyt arvostelukappalepinossani luvattoman pitkään, mutta olen todella iloinen, että tartuin siihen nyt. Oli juuri sopiva hetki uppoutua kiehtovaan miljööseen ja mielenkiintoiseen uuteen maailmaan romaanin päähenkilöiden matkassa. Teoksen tapahtumapaikkana on miljoonakaupunki Bangalore, ja sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000. Aura on hyvin tavoittanut lähimenneisyyden, jossa netti ei ollut vielä jokaisen taskussa ja jossa kaukopuhelu Intiasta Suomeen maksoi pienen omaisuuden.

Päähenkilöitä Myötäjäisissä on kolme. Bangalorelaisen Taarinin isä on rakennusmies ja äiti hoitaa lapsia ja kotia. Lapsia on vain kaksi, Taarini ja häntä viisi vuotta nuorempi sisko Agira, joka on juuri päättämässä lukiota. Sen pidemmälle isä ei suostu tyttäriään kouluttamaan, vaikka erityisesti Taarini haluaa elämältään jotain muuta kuin intialaisilla naisilla on ollut tapana saada. Hän haluaa siistin ja hyväpalkkaisen työn, kenties kansainvälisen uran, jopa sillä hinnalla, että jäisi naimattomaksi ja vaille omaa perhettä. Suunnitelma onkin vihdoin toteutumassa, mutta sitten tulee kosinta, joka pilaa ja muuttaa kaiken.

Suomalainen Anu saapuu Bangaloreen tekemään kenttätutkimusta ja keräämään aineistoa väitöskirjaansa, jonka on tarkoitus käsitellä sitä, miten myötäjäiset kieltävä laki on vaikuttanut intialaisten naisten asemaan. Anu on kolmekymppinen erityisherkkä ylisuorittaja, kuten hänen avopuolisonsa Markus häntä kuvaili kiivastuessaan kuultuaan Anun päätöksestä ottaa työvapaata ja lähteä puoleksi vuodeksi yksin Intiaan. Pariskunta oli ennen Anun matkaa yrittänyt epätoivoisesti mutta turhaan lasta.

Kolmas ääni romaanissa on Naisten talon johtaja ja naisjärjestön aktivisti Rathamma, joka osaltaan yhdistää Anun ja Taarinin tarinat. Rathamman osuuksia on selvästi toisia naisia vähemmän, ja hän jääkin etäisimmäksi henkilöksi.

Anun kautta lukija pääsee seuraamaan todellista kulttuurien yhteentörmäystä. Hän on luonteeltaan tarkka suunnittelija ja perfektionisti, eikä se todellakaan tiedä hyvää Intiassa. Juuri mikään ei tunnu menevän niin kuin Anu on suunnitellut. Haastateltavia tuntuu olevan mahdotonta löytää, ja yhtä vaikeaa on päästä tilanteisiin, joissa voisi tarkkailla intialaisten naisten arkea ja tehdä siitä havaintoja. Tilanne alkaa käydä yhä rankemmin Anun voimille, ja kun unta ei enää saa, alkaa mielenterveyskin uhkaavasti horjua. Yhtään ei auta, että Anu kärsii myös muun muassa pahasta huijarisyndroomasta.  

Siru Aura sai Myötäjäisistä Suomen Antropologisen Seuran Vuoden antropologinen teko -palkinnon vuonna 2022. Seura perustelee valintaa muun muassa sillä, että se on ensimmäinen romaani, jonka päähenkilö on suomalainen antropologi. Aura tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on koonnut aikanaan oman väitöskirjansa aineistoa kenttätutkimuksen avulla Intiassa. Kokemukset ovat aidon tuntuisina suodattuneet fiktiivisen romaanin sivuille, ja nautin Anun työn kuvauksen lukemisesta kovasti, vaikka (tai koska?) työ tuntui lähinnä painajaismaisesti takkuavan.

Myötäjäisillä tarkoitetaan siis Intiassa varallisuutta, jonka morsiamen vanhemmat maksavat sulhaselle, kun avioliitto solmitaan. Käytännöllä on pitkät perinteet, ja se on kiinteä osa intialaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Sen on siis kuitenkin ajateltu olevan niin vahingollinen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta, että se on kielletty lailla. Laki ei kuitenkaan ole onnistunut kitkemään käytäntöä ja sen lieveilmiöitä perinteitä kunnioittavan kansan keskuudesta. Romaanissa Taarinin sisar Agira avioituu vanhempiensa suostumuksella miehen kanssa, joka ei pyydä myötäjäisiä. Vanhemmat kuitenkin järjestävät parille hienot ja kalliit häät.

Pian Agira kertoo miehensä alkaneen sittenkin vaatia myötäjäisiä jälkikäteen. Tämä kuulostaa pelottavalta, sillä monesti tällaisissa tapauksissa vaimoa kohtaa niin sanottu keittiökuolema eli esimerkiksi kaasulieden ja kerosiinin aiheuttama onnettomuus, mikä oikeasti tarkoittaa yksinkertaisesti murhaa. Mies on sen jälkeen taas vapaa solmimaan uuden, toivottavasti tuottoisamman avioliiton.

Myötäjäisissä seurataan vuoroin Anun tutkimusjakson etenemistä kaikkine ongelmineen, iloineen ja pettymyksineen ja Taarinin omituista avioliittoa. Sattuma heittää naiset vierekkäisiin asuntoihin, mutta he eivät moneen kuukauteen ole toistensa kanssa tekemisissä, vaikka ovat kyllä tietoisia toisistaan. Lukija saa seurata, millaisia virhepäätelmiä ja harhaanjohtavia tulkintoja he tekevät toisistaan. Vähitellen romaaniin muodostuu myös eräänlainen jännitysjuoni, jossa erilaisten tahattomien yhteensattumien ja kulttuurierojen aiheuttamien väärinymmärrysten (ja Anun naiiviuden) seurauksena päädytään lopulta useampaankin katastrofiin.  

Siru Aura on kirjoittanut kansien väliin nautittavan teoksen, jossa kuvataan rehellisesti monenlaisia vaikeita ja kipeitä asioita, mutta joka kaikesta huolimatta on perussävyltään lämmin ja toiveikas. Kaikki ei pääty onnellisesti, mutta moni asia lopulta myös ratkeaa ainakin positiivisesti.

Anu ja Taarini ovat kokonaisia, aitoja ihmisiä, joihin romaanin mittaan ehtii kiintyä. Erityisesti Anussa on paljon tuttua, ja olisin moneen kertaan halunnut päästä puhumaan hänen kanssaan. Järjetön stressaaminen ja ylikontrollointi on koitua hänen kohtalokseen, ja vaaran merkit ovat jo hyvissä ajoin nähtävissä. Olisin niin halunnut pysäyttää hänet! Taarini on myös erittäin mielenkiintoinen henkilö, vaikka hänen kaikkia motiivejaan on vähän vaikeampi tajuta. Kulttuuriero on niin valtava. Mutta Myötäjäiset on oivallista lääkettä tähän. Nyt ehkä taas hitusen paremmin ymmärrän, että kaikki eivät todellakaan elä samanlaista elämää kuin me täällä.

Suosittelen kirjaan tarttumista lämpimästi!

Siru Aura: Myötäjäiset
Stresa 2022. 288 s.
Kansi Mia Selin.

Arvostelukappale.

Riitta Jalonen: Omat kuvat

 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”

Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”

Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.

”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”

Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 

Maija on liian kiltti, sovinnonhakuinen ja myötäilevä. Sitä mieltä ovat kaikki, paitsi aviomies Juhani, joka on varsin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen: Maija hoitaa erinomaisesti kodin ja passaa Juhania kaikin tavoin. Mutta Maija on alkanut vähän päälle viisikymppisenä kyllästyä elämäänsä. Mies käy töissä, ja lapset ovat muuttaneet jo vuosia sitten omilleen. Viherkasvejakaan ei voi loputtomasti hoitaa päiviensä täytteeksi.

Tilanne alkaa muuttua, kun Maija tajuaa, että Juhani on päättänyt ostaa vanhempiensa talon maaseudulta, yli viidenkymmenen kilometrin päästä Kinnaslahdesta, ja muuttaa sinne. Maija ei halua muuttaa, hän haluaa mennä töihin. Ei tule kuuloonkaan, on Juhanin mielipide. Mitä ihmisetkin heistä sanoisivat!

Suurin piirtein tällainen on asetelma Marja-Leena Tiaisen romaanissa Lauantaitanssit. Se sijoittuu aivan 1980-luvun alkuun noin vuoden sisään, ja tapahtumapaikkana on edellisestä romaanista Sydänystäväni Kirsti tuttu Kinnaslahti jossakin Savon suunnalla. Vaikka miljöö on sama, ovat romaanit täysin itsenäisiä teoksia, joten lukemisjärjestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Maijan ja Juhanin parisuhteen asetelma on ällistyttävän tuttu. Tuntuu, että omassa elinpiirissäni oli aikoinaan nelisenkymmentä vuotta sitten paljon pariskuntia, jotka olivat jämähtäneet vastaavaan tilanteeseen. Tiainen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa ällistyttävän tarkkanäköisesti. Sodan käynyt aviomies ei asioistaan paljoa puhunut, ja vaimon oli syytä olla lähtövalmis, kun aika oli. Kotityöt oli tiukasti jaettu vaimon ja miehen tehtäviin, eikä poikkeuksia tehty. Elämä sujui tuttujen rutiinien mukaisesti.

Tarinan mittaan aika moni kysyy Maijalta, rakastaako tämä vielä Juhania. Kysymys hätkähdyttää Maijaa joka kerta, eikä vastaus ole mitenkään yksiselitteinen. Mitä rakkaus on, kun on oltu 35 vuotta yhdessä? Ollaanko yhdessä vain tavan vuoksi? Kun naapurin Martti alkaa asettautua omituisen usein kohdakkain Maijan kanssa, alkaa mieleen nousta muitakin mahdollisuuksia.

Tiainen jatkaa suoraviivaista kerrontaansa. Romaani on helppo- ja nopealukuinen, ja itse ahmaisin sen yhtenä leppeän toimettomana kesälomapäivänä. Meille noin kuusikymppisille lukijoille Lauantaitanssit on myös ihana nostalgiasukellus nuoruuden aikoihin, kesään, jona Charles ja Diana vihittiin, ja talveen, jolloin Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Tiainen on tehnyt taustatyön huolella, ja ajankuvaa täydentäviä yksityiskohtia suorastaan vilisee kirjan sivuilla.

Maija toteaa romaanin lopulla, että sen ajan lapsilla on kaikkea mitä toivoa saattaa yltäkylläisesti. Lisäksi naisen asema on hänen aikanaan edennyt huimia harppauksia. Vaikka hän itse jahkailee ja tuskailee omaa elämäänsä koskevien päätösten äärellä välillä sietämättömästi, pidin hänestä lopulta kovasti. Maijan sisällä on kuin onkin vahva ja päättäväinen nainen, joka tekee asioita, joita ei olisi itsekään ennen uskonut.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Icasos 2022. 279 s.

Arvostelukappale.