”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”
Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta
Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:
”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa
tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan.
Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se
välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”
Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties
myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin
kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani
Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita,
kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.
Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen
ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen
tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa
tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset
vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi
tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.
Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun
alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan
eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan
tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä
tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.
Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan
aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka
palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut
siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa.
Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu
saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen
kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.
Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen
tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta
ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa
oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen
ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin
kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.
Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti
tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin
kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki
romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun
isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta
isä varmasti näkee ne.
”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi
että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”
Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat
kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina
osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta
kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus
kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin
otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.
”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista
otetaan tunto pois.”
Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti
lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti
voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia.
Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.
Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena
kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on
minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä
minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä
on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät,
niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä
jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti