Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Arvostelukappale Balli Kaur Jaswalin romaanista Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut tupsahti postilaatikkooni jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen (äänikirjaversiona, mistä jutun lopussa vähän lisää). Ilmeisesti olen pikaisesti katsonut vain kirjan kansikuvan ja nimen malttamatta kurkistaa takakanteen, ennen kuin olen tyrkännyt kirjan odottelemaan mahdollista lukuvuoroaan kirjapinoon.

Takakansiteksti nimittäin tekee varsin hyvin oikeutta kirjalle, vaikka teoksen ulkoasu ja nimi johdattivatkin ajatukset lähinnä keveään viihteeseen:

Voimakas, tunteita herättävä ja ihanan tunnelmallinen Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut on viehättävä ja ajatuksia herättävä tarina perhesiteistä, sisaruudesta ja sukulaisuudesta, joka sitoo meidät yhteen erilaisuuksistamme huolimatta.

Punjabilaiset sisarukset Rajni, Jezmeen ja Shirina ovat syntyneet Englannissa. Vanhin sisarista, Rajni, on ankaran järjestelmällinen lontoolaiskoulun rehtori, keskimmäinen Jezmeen on jo kymmenen vuotta yrittänyt tehdä läpimurtoa elokuvanäyttelijänä ja päätynyt ihmisten mokilla naureskelevan tv-sarjan juontajaksi ja nuorimmainen, kuvankaunis Shirina on järjestänyt itse itselleen avioliiton varakkaan australialaismiehen kanssa. Sisarusten välit eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, vaan he lähinnä sietävät toisiaan nyt aikuisina.

Romaanin alussa perheen äiti Sita esittää kuolinvuoteellaan toiveen, että hänen tuhkansa ripotellaan kotiin Intiaan ja että samalla reissulla kaikki kolme tytärtä suorittavat yhdessä pyhiinvaelluksen, jonka äiti on tarkasti ohjeistanut kirjeessään. Sisarukset päättävät toteuttaa äitinsä toiveen, joskin kukin eri syistä vastahakoisesti, ja matkustavat tahoiltaan Delhiin.

Jokaisella sisarella on omat huolensa, jotka he yrittävät peittää toinen tosiltaan. Rajni on juuri ennen matkaa saanut tietää, että hänen ainoa lapsensa, 18 vuotta juuri täyttänyt vähän hulttiomainen Anil-poika on päättänyt avioitua itseään 18 vuotta vanhemman naisen kanssa. Rajnin tyrmistyksen on täydentänyt tieto, että pojan morsian on raskaana. Miten hän voisi estää poikansa elämän tuhoutumisen, mieluiten niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää kihlauksesta? Entä mitä Rajnille aikanaan tapahtui, kun hän viimeksi kävi teini-ikäisenä Punjabissa äitinsä kanssa?

Jezmeenin ura on ajautumassa umpikujaan erään harmillisen välikohtauksen takia, joka on päätynyt viraaliksi videoksi nettiin. Miten estää siskoja näkemästä häntä potkimassa kuoliaaksi harvinaista ja arvokasta kalaa? Saako hän enää koskaan ainuttakaan roolia mistään? Muutenkin ura on alkanut näyttää laskusuuntaiselta, brittiläisiin tuotantoihin kun tuntuu mahtuvan vain yksi intialaistaustainen naisnäyttelijä, eikä se enää välttämättä ole Jezmeen vaan eräs häntä erehdyttävästi muistuttava mutta huomattavasti nuorempi näyttelijä. Lohtu tuntuu löytyvän viinipullosta vähän turhankin usein.

Nuorin sisaruksista on kaunis ja kunnollinen Shirina, jonka salaisuus on kaikkein synkein. Kaikki ei sittenkään suju kiiltokuvamaisessa avioliitossa toivotulla tavalla, ja nyt Shirina on pinteessä. On tehtävä vaikea ratkaisu, eikä kukaan voi auttaa.

Ulkoasun kepeä vaikutelma ei ole kokonaan silmänlumetta, vaan Balli Kaur Jaswal kirjoittaa vetävästi ja humoristisesti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painavampia aiheita sivutaan ja joihinkin suorastaan upotaan. Jaswal avaa hienosti toisen polven maahanmuuttajan tilannetta. Sisarusten vanhemmat ovat aina ajatelleet Intiaa kotimaanaan, jonne haluavat vielä palata. Lapsille taas synnyinmaa Englanti on koti, mutta silti he kokevat olevansa toisia, jotenkin ulkopuolisia. Intia on heille vieras, mutta toisaalta tuttu. Ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin siellä vielä voimakkaampi kuin Englannissa tai Australiassa.

Naisen asema niin patriarkaalisia perinteitä kunnioittavien intialaisten kuin itseään modernina pitävien länsimaalaisten keskuudessa on kimurantti ja päivänpolttava kysymys. Intian poliittiset virtaukset, etnisten ryhmittymien väliset kiistat, monet uskonnot ja kulttuurit suorastaan vyöryvät sisarusten kasvoille. Intia tulvii tarinasta vastustamattoman värikkäänä ja äänekkäänä myös lukijan tajuntaan.

Matka juurille yhdessä sisarusten kesken on hieno lahja edesmenneeltä äidiltä, vaikka naiset eivät sitä aluksi tajuakaan. Yhdessä koetut matkan rasitukset, kommellukset ja pahatkin pinteet yhdistävät naisia kuin huomaamatta. Mutta uskaltaako sisimpänsä paljastaa edes sisarelleen?

Yllätyin, kuinka paljon lopulta pidin tästä kirjasta. Se olisi sopinut mainiosti luettavaksi kesän naistenviikkohaasteeseenkin, niin vahvasti tässä korostuu nimenomaan naisnäkökulma ja naisten elämä iloineen ja suruineen.

Kuten alussa totesin, kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Lukija Heidi Kyrö lukee hyvin, mutta jostain syystä tauottaa välillä tekstiä ihan kummallisissa paikoissa ja pitkään niin, että välillä alkaa jo epäillä jonkin häiriön iskeneen laitteeseen. Mietin, ovatko tauot lukijan itsensä päättämiä, vai onko äänite jostain syystä editoitu jälkikäteen epäonnistuneesti.

 

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (The Unlikely Adventures of Shergill Sisters)
Suom. Inka Parpola.
Sitruuna 2022. 371 s.
Äänikirjan lukija Heidi Kyrö.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

 

Taidemaailma on vaaroja täynnä.

 

Kuvien takana kuolema on porvoolaisen Jaana Lehtiön kymmenes pullalle persosta rikoskomisario Juha Muhosesta kertova dekkari mutta ensimmäinen, jonka minä sarjasta luin. Muutenkin toimin tämän kirjan suhteen vähän takaperoisesti, sillä loppukiitoksissaan itsekin Porvoossa oppaana toimiva Lehtiö kehottaa lukijaa kirjan loputtua vierailemaan Villa Albertissa, joka on yksi keskeinen dekkarin tapahtumapaikka. Tulin nimittäin käyneeksi niin Albert Edelfeltin ateljeemuseossa kuin läheisellä Lennätinvuorellakin jo kesäkuun alussa.

Näkymä Lennätinvuoren näkötornista kesäkuussa 2023.
Ei ruumislöytöjä sillä kertaa.

Takaperoisuus ei lainkaan haitannut dekkariin uppoutumista, oikeastaan ainakin miljöön suhteen päinvastoin. Tapahtumapaikat olivat vielä tuoreina mielessä, joten oli helppoa ja hykerryttävääkin lukiessaan mielessään nähdä juonenkäänteet oikeassa ympäristössään. Porvoolaispoliisit taas vaikuttavat tämän ensikosketuksen perusteella varsin helposti lähestyttävältä lupsakalta porukalta, joten senkin puoleen tutustuminen saattoi hyvin alkaa tästä kohdasta.

Porvoon Haikkoossa sijaitseva Albert Edelfeltin ateljeemuseo täyttää tänä vuonna (v. 2023) 140 vuotta. Kuvien takana kuolema -dekkarissa ateljeerakennuksen viereen samalle tontille rakennetussa Villa Albert -näyttelytilassa (joka siis on ihan oikeasti olemassa) järjestetään juhlanäyttely, jossa on esillä Ateneumista lainattu Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena. Sen ohessa on uusia teoksia useilta porvoolaisilta maalareilta. Työt ovat saaneet innoituksensa Edelfeltin maalauksista, mutta edustavat keskenään kovin erilaisia suuntauksia. 

Avajaistilaisuudessa tapahtuu omituinen välikohtaus, jonka yhteydessä näyttelytöitä tuhritaan. Museon näyttelytoiminnan johtaja Magnus Relander puhkeaa lohduttomaan itkuun tihutyön nähdessään. Paikalla on sattumalta rikoskomisario Juha Muhonen Ellen-vaimonsa kanssa viettämässä vapaapäiväänsä. Muhonen huomaa pian vapaapäivänsä muuttuneen varsin työntäyteiseksi.

Ensimmäisen luvun perusteella lukija kuitenkin jo tietää, että Muhosella on pian käsissään myös murhatutkimus, sillä kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtuu murha läheisellä Lennätinvuorella. Kun ruumis löytyy, huomaavat porvoolaispoliisit ällistyksekseen, että murhan uhri kytkeytyy näyttelyn sabotointiin. Mitä ihmettä pikkukaupungin taidepiireissä oikein on meneillään?

Tutkimukset etenevät omaa rataansa hyvillä pullakahveilla ja maukkailla pitsoilla rytmitettynä. Poliisi käy jututtamassa ihmisiä ja osa tulee poliisilaitoksellekin kuultavaksi. Kovin monella jututettavalla tuntuu olevan jotain salattavaa tai motiiviltakin haiskahtavaa, mutta toisesta ruumiistakaan huolimatta ratkaisu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäs, ei vaikka Muhosen osittaiseksi ärsytykseksi, mutta myös iloksi, eläköitynyt kirjastonhoitaja ja innokas Facebookin Dekkariryhmän jäsen Hilkka Alitupa tarjoaa monisanaisesti poliisille tekemiään havaintoja.

Rikoskomisario Juha Muhosen tutkimuksista kertova dekkarisarja edustaa siis leppoisaa cozy crime -tyyliä, jossa kyllä murhataan mutta ei kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä varsinaisesti tiivistetä jännitystäkään. Kauniit Porvoon kulttuurimaisemat muodostavat tapahtumille oivallisesti kuvatun taustan, jossa lukijan on mukava kuljeskella tutkimuksiaan tekevien poliisien jalanjäljissä. Päähenkilö Muhosella ei ole luurankoja kaapissaan eikä ongelmia yksityiselämässään, mikä on tietysti omiaan lisäämään dekkarin rauhallista tunnelmaa sekin. Muhonen on mukava mies, jonka seuraavaa tapaamista sarjan ystävä odottaa luottavaisin mielin.

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema
Myllylahti 2023. 327 s.

Arvostelukappale.

Hannu Vuorio: Nyman

Hannu Vuorio voitti heti esikoisromaanillaan Nyman Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1996.

Palkintolautakunta, johon kuuluivat Kristina Carlson, Keijo Kettunen ja Heta Pyrhönen, perusteli päätöstään näin:

Hannu Vuorion esikoisteos Nyman on kielellisesti rikas, miljöökuvaukseltaan eloisa ja rikosjuoneltaan yllätyksellinen jännäri. Helsinki, Kallion kulmat ja Kumpula ovat Vuorion maisemaa. Ihmisissä ja tunnelmassa on realistista karheutta, josta nousee myös huumoria.

Vuorio kuvaa vastikään vankilasta vapautunutta miestä, joka on sanojensa mukaan syytön. Juoni lähtee liikkeelle miehen yrityksestä saada oikea syyllinen selville.

Vuorion teoksen ansiona on, että se käyttää kovaksikeitetyn dekkarin perinnettä punoen sen kiinnostavasti veijariromaanin traditioon. Teos näyttää, että nokkela ja vakuuttava rikosjuoni voidaan kutoa arkiseen ympäristöön; kotimainen jännäri voi olla kovaksikeitetty ilman kliseitä.

Tällä kertaa voin mielihyvin allekirjoittaa kaiken edellä kuvatun. Juuri tuollainen rikosromaani Nyman on, muun muassa. Siinä ovat vahvoina näkyvissä piirteet, jotka ainakin löytämieni kuvausten perusteella ovat Vuorion myöhemmän tuotannon tunnusmerkkejä. Itse olen lukenut Vuoriolta aiemmin ainoastaan Käpylä-nimisen dekkarin vuodelta 2015, eikä se valitettavasti minua oikein vakuuttanut.

Nymanin nimihenkilö ja minäkertoja on Nyman-niminen mies, joka teoksen alkuluvussa vapautuu Sörkan vankilasta, missä hän on istunut vaimonsa veljen tappamisesta saamansa rangaistuksen. Missään vaiheessa ei suoraan sanota, mutta minulle syntyi vaikutelma, että Nyman on etniseltä taustaltaan romani. Se selittäisi ainakin osaltaan sitä, miten nuivasti poliisi ja oikeuslaitos ylipäätään häneen suhtautuvat.

Juonen peruskuvio on tuttu. Syytön mies istuu vankilassa teosta, jonka joku toinen on tehnyt. Alamaailman liepeillä jo ennen vankilatuomiota liikuskellut mies päättää vapauduttuaan maksaa potut pottuina. Nyman on siis tuomittu vaimonsa Raijan veljen Markuksen tappamisesta. Markusta on ammuttu lähietäisyydeltä haulikolla kasvoihin. Raija ja tapahtumahetkellä paikalla ollut kolmikon ystävä Pekka todistavat, että Nyman ampui Markuksen. Tosiasiassa Nyman oli tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä, mutta todisteet puhuvat aukottomasti häntä vastaan ja häkki heilahtaa.

Nyt Raija on muuttanut tuntemattomaan paikkaan jonnekin ulkomaille ja Pekkakin käy Suomessa hoitamassa liikeasioitaan vain harvoin ja silloinkin hyvin pikaisesti. Nymanin on selvitettävä, missä Raija ja Pekka asuvat. Avukseen hän saa entisen vankilakaverinsa Nopean sekä entisen tyttöystävänsä Rosan. Ennen kuin kaksikon olinpaikka saadaan selville, tapahtuu Helsingissä Kallion ja Kumpulan tienoilla monenlaista Nymanin kannalta ikävää ja hankalaa. Vähitellen jäljet alkavat kuitenkin lämmetä.

Vuorio tosiaan yhdistelee melko herkullisestikin kovaksikeitettyä alamaailma- ja gangsterimenoa veijariromaanin keinoihin. Koska Nyman ei ole raaka tappaja, häntä huomattavasti häijymmät tyypit tuntuvat kerta toisensa jälkeen vetävän pidemmän korren. Kohtalolla on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan hänen varalleen, kun kaikki jo vaikuttaa lopullisesti menetetyltä.

Sukellus 1990-luvun alun ankeahkoon Helsinkiin ja Suomeen tuntuu nostalgiselta. Matkapuhelimet ja internet loistavat vielä poissaolollaan, ja Ruotsinlaivalla alkoholiostokset pitää jättää yöksi säilytykseen. Nyman haiskahtaa paikoin nykylukijan nenään turhankin äijämäiseltä menolta. Aika on ajanut myös juonen kannalta olennaisten rikostutkintamenetelmien tai niiden lähes täydellisen puuttumisen ohi.

Kerronta on kuitenkin napakkaa ja dialogipainotteista. Nykymittapuulla Nyman on miltei pienoisromaani alle kahdellasadalla sivullaan.

Harri Vuorio: Nyman
WSOY, 1995. 194 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Kaarina Griffiths: Meren syliin

 

Kaarina Griffithsin dekkarin Meren syliin takakannessa julistetaan, että kyseinen teos aloittaa uuden Cornwall-mysteeri-sarjan. Meren syliin on Griffithsin ensimmäinen Otavan kustantama teos, mutta ei suinkaan hänen esikoisdekkarinsa (mitä ei tietenkään missään väitetäkään), eikä ilmeisesti myöskään hänen ensimmäinen Cornwalliin sijoittamansa teos eikä edes rikostarkastaja Paul Digginsistä saati profiloija Antti Honkasesta kertova dekkari.

Internetin kaivelu paljastaa, että Griffithsin esikoisteoksessa Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales – Taika tarinat, 2018) ei vielä esiinny Digginsiä tai Honkasta, mutta sen sijaan suomalaiset poliisit, vanhempi konstaapeli Heikki Tuunanen ja poliisipäällikkö Saana Valkeapää.

Sen sijaan seuraavassa teoksessa Trennan sokkelo (Taika Tales – Taika tarinat, 2020), ovat mukana jo psykoterapeuttiopiskelija Antti Honkanen ja ylikonstaapeli Paul Diggins. Trennan sokkelo sijoittuu osittain Cornwalliin, ja teoksen nimi viittaa Trennan kartanoon, jossa toimivaan perhehotelliin Antti pestautuu jokapaikanhöyläksi viettäessään välivuotta Englannissa. Sitten kartanossa tapahtuu ryöstömurha, jota Diggins tiimeineen tutkii.

Griffithsin kolmas dekkari Murha tunturissa (Lindo, 2021) on ilmestynyt joulukalenterimuotoisena äänikirjana. Siinä ovat mukana niin noitarumpukurssille osallistunut Antti Honkanen kuin kurssin jälkimainingeissa tapahtunutta murhaa tutkivat Heikki Tuunanen ja Saana Valkeapää.

En ole näitä Griffithsin aiempia teoksia lukenut tai kuunnellut, mutta niistä löytämäni blogiarviot paljastavat, että Griffiths on edistynyt dekkarikirjailijana aimo harppauksin. Kirjarouvan elämää -blogissa todetaan, että Trennan sokkelon alku on turhan verkkainen ja loppuun on ladattu liikaakin toimintaa. Myös ylikonstaapeli Paul Diggins jää taka-alalle ja poliisien osuus ohueksi.

Meren syliin -dekkari on toiminnan suhteen tasapainoisempi. Ensimmäinen ruumis löytyy sivulla 48, mutta lukija on tiennyt murhan tapahtuneen jo muutaman rivin tehokkaan prologin ansiosta. Sopivassa kohdassa keskivaiheella tapahtuu toinen murha, ja lopussa toiminta tiivistyy ennen häivytyksiä ihan kiitettävästi, vaikka genrelle tyypillisiltä matkapuhelinverkko-ongelmilta ja yksin rosvoon perään säntääviltä sankareilta ei ihan vältytäkään.

Rikostarkastaja Paul Digginsin rooli on nyt selvästi aiempaa tärkeämpi. Sympaattisen oloiseen poliisimieheen tutustaan melko perusteellisestikin. Keski-ikäinen Diggins on suorittanut Oxfordissa loppututkinnon filosofiasta, mutta on rakastunut Cornwalliin ja päätynyt sen takia poliisiksi. Idyllinen pieni talo puutarhoineen on rikostarkastajalle onnen täyttymys. Hän on myös erittäin tietoinen ympäristöongelmista ja haaveilee ryhtyvänsä eläköidyttyään ekotaistelijaksi.

Dekkarissa on vahva Suomi-kytkös, sillä keskeisessä roolissa on suomalainen taiteilija Kaisla Aalto, joka on saapunut St Seren -nimiseen pittoreskiin rannikkokylään maalaamaan residenssiapurahansa turvin. Kylän Mermaid Inn -pubin työntekijä Amanda Cardy on juuri kadonnut, ja samaan aikaan Kaislan kanssa St Sereniin saapuu lontoolaisen Evening Star -lehdestä sähäkkä toimittaja Emma Patel.

Emma on kirjoittanut pari vuotta sitten juttuja St Serenistä kadonneesta Sandra Hillistä ja jo silloin viehättynyt kylään liittyvästä merenneitomyytistä. Tarun mukaan kylään oli aikoinaan saapunut kaunis nainen, joka rakastui kirkkoherraan ja tämän lauluääneen. Pian sen jälkeen kumpikin katosi jäljettömiin, ja kyläiset uskoivat naisen olleen merenneito, joka houkutteli kirkkoherran mukanaan. Taru antaa lehtijutuille aivan omanlaistaan ytyä! Ja nyt on kadonnut jo toinen nuori nainen!

Griffiths on rakentanut juonen taiten, sillä Amandan ruumiin löydyttyä kosteasta salakuljettajien luolasta ei tarvita kummoistakaan penkomista, kun poliisilla ja lukijalla on koossa jo koko joukko epäiltyjä. Yhdellä jos toisella on ollut ainakin jonkinlainen motiivi kalauttaa iloinen ja kaunis Amanda hengiltä.

Puolivälin paikkeilla ylempi johto päättää lisätä resursseja tapauksen tutkintaan. Paikalle karauttaa upeaa Trennan kartanohotellia sivutöinään isännöivä ja New Scotland Yardia usein profiloinnissa auttanut psykologi Antti Honkanen. Digginsin ja Honkasen välit ovat alkuun kireät heidän yhteisen historiansa takia, mutta yhteistyö lähtee pienen yskimisen jälkeen sujumaan yllättävänkin hyvin. Kumpikin tajuaa tahoillaan lähes samaan aikaan, kuka on syyllinen. Lukija on sen silloin jo tiennyt hyvän tovin ja kenties jo aiemmin arvannutkin saamansa vihjeen perusteella, mutta se ei haittaa menoa lainkaan.

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia karunkauniilla Cornwallin rannikolla, joten ei ihme, että hän on nyt päättänyt sijoittaa kotimaisemiinsa kokonaisen dekkarisarjan. Dekkarien ystävä ei voi kuin kiittää tästä päätöksestä! Griffiths kuvaa kiehtovaa miljöötä kiinnostavasti ja ah niin matkakuumetta nostattavasti!

Kaarina Griffiths: Meren syliin
Otava 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

 

Johanna Savolaisen toinen kotkalaisen rikosylikonstaapeli Veikko Niskasen tutkimuksista kertova psykologinen poliisidekkari Minne kuljit maailmassa alkaa raflaavasti. Kotkalaisen somevaikuttajan ja tämän yrittäjäpuolison upean omakotitalon tupaantuliaiset päättyvät massiiviseen katastrofiin. Olohuoneen katseenvangitsijaksi tuotu valtava luonnonkivilohkare irtoaa paikaltaan ja särkee samalla suuren lasisen kattovalaisimen. Yksi vieraista kuolee ja useita loukkaantuu.

Sekasortoinen tilanne eskaloituu edelleen, kun juhlien järkyttynyt emäntä haluaa paljastaa seitsemän vuotta sitten kadonneen Maria Laineen ruumiin sijainnin poliisille. Tapaus on aikoinaan kuulunut Veikko Niskaselle ja hänen tiimilleen, joten Veikko hälytetään onnettomuuspaikalle kuulemaan Linda Westötä. Linda kertoo, että hänen avomiehensä Kimi on haudannut Marian heidän tontilleen ja rakentanut sen päälle pihasaunan.

Kimi on loukkaantunut pahasti onnettomuudessa, joten hänen kuulustelunsa lykkääntyy. Samoin Nooran, jonka riita Kimin kanssa edelsi ja ilmeisesti osaltaan aiheutti onnettomuuden (minulle tosin jäi epäselväksi, miten kivi oikein kaatui tai putosi).

Veikko on enemmän kuin halukas saamaan selville, mitä Maria Laineelle oikein aikanaan tapahtui. Abiturienttityttö haihtui keväällä 2004 Kotkan keskustan tuntumasta kuin savuna ilmaan. Käsilaukku löytyi myöhemmin merenrannasta laiturilta, mutta tytöstä tai hänen ruumiistaan ei jälkeäkään.

Tilanne eskaloituu edelleen, kun käy ilmi, että onnettomuuden uhri ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet oli kaaoksen keskellä pistetty isolla lasinsirpaleella kuoliaaksi. Kuka halusi tappaa harmittoman Sauli Kokkosen, Kimin, Lindan, Marian ja Nooran sekä monen muun kutsuvieraan entisen lukiotoverin? Liittyykö Saulin kuolema Marian katoamiseen?

Niin uskoo ainakin Elli, Nooran ja tämän puolison Saanan ystävä, joka hälytetään keskellä yötä Kotkaan. Paluu kotikaupunkiin ei olisi kivuton, vaikka nuoruudenystävä Noora ei olisikaan loukkaantunut onnettomuudessa. Tapahtuma tuo naisten mieleen lukioaikaisen painajaismaisen yön, jolloin Nooralle tapahtui jotain ikävää, mistä ei ole sen jälkeen puhuttu saati selvitetty.

Savolainen on rikkonut kronologian rohkeasti, ja takaumat seuraavat toisiaan satunnaiselta vaikuttavassa järjestyksessä. Eniten kelataan Marian katoamista edeltäviä lukiovuosia, mutta osa takaumista ulottuu ihan tyttöjen lapsuuteen asti, aikaan, jolloin Elli muutti paikkakunnalle ja Noora ja Saana ottivat hänet kolmanneksi tiiviiseen kaverisuhteeseensa. Jää murtui ensimmäisissä koripallotreeneissä, joihin Elli uskalsi vaivoin osallistua.

Näkökulmia on myös lukuisia. Tärkeimmiksi henkilöiksi muodostuvat rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen ja Elli, joka alkaa ystävineen selvittää, kuka tappoi Saulin ja mahdollisesti myös Marian.

Noin puoliväliin asti Minne kuljit maailmassa toimii oikein hyvin. Ilmassa on tiheältään arvoituksia, eikä lukija oikein hahmota, mistä kaikesta on kyse. Tunnelma on painostava. Harmillisesti jossain vaiheessa tarinan ote kuitenkin katoaa. On vaikeaa sanoa, miksi näin käy. Ainakin henkilöitä on lopulta liikaa. Tyttöjen koripallojoukkueen lisäksi mukana on urheilevien poikien porukka, johon paikkakunnalle lukion alussa muuttava Kimi sujahtaa ja ottaa sen haltuunsa.

Osa lukuisista juonenkäänteistä ja johtolangoista on tarkoitettu hämäämään lukijaa, mutta sille ei oikeastaan olisi tarvetta, sillä lukijalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuuksia päätellä ratkaisuja. Monipolvisten kieputtelujen jälkeen ne tuntuivat lopulta vähän kuluneilta, dekkarin voimakkaaseen alkuun nähden laimeilta.

Dekkarina Minne kuljit maailmassa siis jättää jonkin verran toivomisen varaa. Sen ehdottomasti parasta antia on tyttöjen koripalloharrastuksen kuvaus. Joukkueurheilu antoi kaikille osallisille paljon ja oli heidän elämänsä keskeisimpiä elementtejä koko kuohuvan murrosiän ajan. Savolainen onnistuu hienosti kuvaamaan joukkueen dynamiikkaa. Ystävyyssuhteet mutta myös ankara keskinäinen kilpailu tulevat aidon tuntuisina esiin.

Mukavaa on myös tarinan sijoittaminen Kotkaan. Meillä ilmestyy tukuittain Helsinkiin ja vähän pienempinä tukkuina Turkuun ja Tampereelle sijoittuvia dekkareita, joten on mukavaa päästä välillä vähän niin sanotusti maakuntiin.  

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa
Mäkelä 2022. 350 s.

Arvostelukappale.

Sarjan edellinen osa Se, joka pääsi pakoon. Kirjat voi huoleti lukea haluamassaan järjestyksessä.