Niilo Sevänen: Talven portti

 

Kirjojen lukemisesta seuraa kyllä monenlaista odottamatonta! En olisi sitäkään arvannut, että joulupäivänä kuuntelen vähintäänkin puoli-ihastuksissani kotimaista death metalia.

Millainen tapahtumakulku johti tähän omituiseen tilanteeseen? Ihan kaikkia alkuvaiheita en edes kunnolla hahmota, mutta joka tapauksessa törmäsin ennen joulua jossakin päin somea tietoon, että Niilo Seväseltä on alkutalvesta ilmestymässä historiallinen fantasiaromaani Ikitalven polku. Sevänen oli minulle täysin tuntematon nimi, mutta kirja tietysti herätti ainakin lievää kiinnostusta, edustaahan se yhtä lempparigenreistäni.

Varsinaisesti kiinnostukseni heräsi, kun huomasin, että jonkinlaiseksi prologiksi tai tiiseriksi tulossa olevalle romaanille ilmestyisi talvipäivänseisauksena e-novelli Talven portti. Merkitsin sen kuunneltavien listalleni, koska tämähän nyt olisi mainio tapa saada tuntumaa kirjailijan tyylistä.

Ja huh, millainen intro Talven portti onkaan! Ainakin odotukset Ikitalven polulle ja sen aloittavalle sarjalle on nyt viritetty melkoisen korkealle! Toisaalta nettiä kaivelemalla selvisi nopeasti, että nyt paranneltuna julkaistu novelli on saanut vuonna 2007 jaetun ykkössijan Nova-novellikilpailussa ja sijoittunut neljänneksi Atorox-äänestyksessä vuonna 2009. Ei siis ihme, että laatu on kohdillaan.

Novelli on kyllä hurja. Se sijoittuu 800-luvun alkuun. Kaksi viikinkilaivaa miehistöineen ryöstelee Irlannin länsirannikkoa ja päätyy autiolle rannalle, josta napataan hieman erikoinen keltti Éibhear. Keltillä on hallussaan hopeakolikko, joka saa viikinkipäällikkö Sigurdin silmiin syttymään ahneen kiillon. Jossain on varmasti lisää aarteita, joiden tarpeessa hän totisesti on. Sigurd patistaa käsipuolen mutta kielitaitoisen poikansa Asbjörnin kuulustelemaan omituista kelttiä.

Hätäpäissään Éibhear paljastaa, että parin päivämatkan päässä luoteessa on sumujen kätkemä saari, jossa on kultaa vaikka kuinka mutta jonka asukkaat eivät ole varautuneet millään tavoin ryöstäjien varalta. Viikingit ovat epäluuloisia, mutta ahneus voittaa. Éibhear otetaan vastentahtoiseksi oppaaksi vaikealle matkalle.

Juuri kun miesten usko alkaa hiipua, sumun seasta pilkahtaa korkea vuorenhuippu. Viikingit ovat tulleet perille. Nyt vain pitäisi löytää Eíbhearin lupaama kulta, lastata sen laivoihin ja purjehtia kiireesti kohti kotia pois pian alkavan talven alta, onhan jo teuraskuu.

Saari vaikuttaa salaperäiseltä. Miehet löytävät pian pienen kylän, mutta sen asukkaat ovat kadonneet jonnekin hiljattain. Vain pieni Síne-niminen tyttöriepu löytyy yhdestä hatarasta asumuksesta. Tyttö puhuu vanhaa ja murteellista iiriä, eikä edes Éibhear saa kunnolla selvää hänen puheestaan. Sitten miehet löytäväkin jo hirsisen Mahtajien salin, jossa on keltin lupaamaa kultaa, muun muassa suuri kultainen kuusijalkaista sutta esittävä patsas. Mutta miten saada kulta kuljetetuiksi laivoihin?

Novellin nimi jo paljastaa, että vuoren rinteeltä pian löytyvä suurikokoinen mutta tiukasti suljettu portti on jotain, jota ahneiden viikinkien todellakin kannattaisi välttää. Kun se lopulta avautuu, pääsee helvetti irti saarella…

Koska Ikitalven polun ilmestymistä joutuu vielä odottamaan runsaat kaksi kuukautta, kaivelin vielä vähän lisää nettiä. Kuka kumma tämä Niilo Sevänen oikein on? Miksi en ole hänestä ennen kuullutkaan? Kuten minua paremmin suomalaista hevimusiikkia tuntevat tietävät, Sevänen on tunnetun Insomnium-nimisen hevibändin laulaja-basisti. Insomnium taas on perustettu Joensuussa jo vuonna 1997. Talven portti -novelli siis palkittiin eri kilpailuissa, mutta on vasta nyt saamassa kirjallista jatkoa. Sevänen bändeineen kirjoitti tarinan ympärille musiikkia ja julkaisi vuonna 2017 Winter’s Gate -nimisen konseptialbumin (tämäkin termi, jota en ollut ennen edes kuullut, mutta joka siis tarkoittaa, että koko albumi koostuu yhdestä kappaleesta). Etsin tämän YouTubesta kuunteluun, ja onhan se hieno!

Niilo Sevänen: Talven portti
Gummerus 2023.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tämä oli muuten jo kolmas kerta, kun loistava kirja johdattaa kuuntelemaan musiikkia, josta lähtökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut ja jonka arvelen olevan jotain, josta en voisi millään pitää. Lisäksi kyseisten kirjojen kirjoittajat ovat olleet minulle ennestään tuntemattomien bändien (perustaja)jäseniä, ja on sitten valjennut minullekin, että kyseiset bändit ovat huippusuosittuja ja kansainvälisestikin menestyneitä... Kolmanneksi kirjat ovat osoittaneet vääriksi perin stereotyyppiset ajatukseni kyseisen musiikkityylin muusikoiden perusolemuksesta. 

Sami Lopakka: Marras 
Ennen tämän huikean teoksen lukemista en ollut kuullutkaan Sentenced-bändistä, mutta muutaman kappaleen kuunneltuani olin melkoisen myyty. Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri.

Marko Annala: Paasto ja Kuutio
Mokomasta olin sentään kuullut, vaikka en koskaan varsinaisesti kuunnellut. 

Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.