Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa

 

Olen jutellut Maija Vilkkumaan kanssa kymmenen sekuntia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, joiden yhteydessä pidettiin Vilkkumaa-teoksen julkistamisen julkkarietkot. Niiden jälkeen kirjan tekijät Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen olivat Senaatintori-lavalla haastateltavina.

Nyt tuntuu, että tunnen harvojen ihmisten elämänvaiheet niin hyvin kuin Maija Vilkkumaan. On kuin Maija olisi yksi parhaista ystävistäni. Siksi rohkenen puhua Maija Vilkkumaasta tässä tekstissäni tuttavallisesti pelkällä etunimellä, koska ihan oikeasti ajattelen, että tunnemme toisemme. Tiedän tietysti, että tunne on yksipuolinen, mutta siitä huolimatta toimin nyt näin.

Miten tässä sitten oikein näin kävi? Vastaus on yksinkertainen: kuuntelin Maijan (ja osin Miina Supisen) äänikirjaksi lukeman Maijan omaelämäkerran Vilkkumaa, jonka Maija on kirjoittanut yhdessä Miina Supisen kanssa. Siis sen saman teoksen, jonka painetun version sain tuolta julkkarietkoilta sekä Maijan että Miinan signeeraamana.

Vilkkumaa-omaelämäkerta käsittää vuodet 1973–2023 eli Maijan ensimmäiset 50 vuotta, ja se on kirjoitettu ja julkaistu juhlistamaan taiteilijan, rocktähden, merkkivuotta. Teos on kadehdittavan yksityiskohtainen ja etenee loogisen kronologisesti pikkulapsiajoista 1970-luvun Helsingissä vuoden 2023 Emma-gaalaan.

Siihen väliin mahtuu monenlaista, niin kuin elämään ylipäätään. Maija kertoo vilpittömän ja avoimen tuntuisesti niin myötä- kuin vastoinkäymisistään niin työ- kuin yksityiselämän alueilla.

Kun sain käteeni Vilkkumaan kirjamessuilla, olin siitä tietysti iloinen ja otettu myös kutsusta julkkarietkoille. En kuitenkaan tuntenut kovin suurta intoa tarttua kirjaan tai lisätä sitä kuunneltavien listalleni. En kokenut oikein olevani sen kohderyhmää. Olen elänyt aikuiselämäni toisenlaisessa kuplassa kuin ne, joille kirja mielestäni oli tarkoitettu.

En juurikaan ole kuunnellut radiokanavia sen jälkeen, kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-levyformaatissa. Olen ostanut musiikkini ensin vinyyli-, sitten cd-levyinä, ja kun ne poistuivat kauppojen hyllyiltä, hankinnat ovat jääneet todella satunnaisiksi. Tiedän, mikä Spotify on ja osaan sitä käyttääkin, mutta en käytä. Käyn todella harvoin elävän musiikin konserteissa saati keikoilla. En katso tv:stä musiikkiaiheisia ohjelmia kuten Vain elämää tai Voice of Finlandia. En lue niin sanottuja juorulehtiä, kuten Ilta-Sanomia, Iltalehteä, Seiskaa tai Katso!-lehteä.

En sano näitä mitenkään omahyväisenä, pikemminkin päinvastoin vähän nolona. Pidän monenlaisesta musiikista, ja Vilkkumaan perusteella meillä on Maijan kanssakin monia yhteisiä nuoruudenajan bändisuosikkeja ja lempparilaulajia ja -lauluntekijöitä. Tiedän toki monia Maijan hittikappaleita, mutta mikään fani en ole koskaan ollut, en tosin antifanikaan. Jotain täydellisestä ummikkoudestani varmaan kertoo esimerkiksi, että minun piti guuglata Sami Aaltonen, kun kuuntelin kirjaa. En siis ollut kuullutkaan mistään Maijan kihlauksen purkautumiseen ja uuteen suhteeseen liittyvistä kohuista.

Meillä on Maijan kanssa ikäeroa alle kymmenen vuotta, mutta tuntuu, että olemme kasvaneet täysin erilaisissa maailmoissa. Helsingin kantakaupungin kulttuurimyönteisessä kodissa sai aivan toisenlaiset lähtökohdat kuin pienen maaseutupitäjän syrjäkylällä. Monipuolinen soittoharrastus ja vaikka tanssitunneille osallistuminen tuntuvat olleen 1970-luvun helsinkiläislapselle itsestäänselvyyksiä, joista en itse osannut edes haaveilla. Enkä nyt tarkoita, että itsestäni olisi koskaan missään olosuhteissa tullut muusikkoa, mutta totta on, että lähtökohdissa on ollut ja lienee edelleen eroja, suuriakin. Muu ei kai ole mahdollistakaan.

Yllättävän paljon yhteistäkin sitten löytyy. Ällistyin esimerkiksi Maijan yliopisto-opintojen suunnasta. Hän nimittäin päätyi opiskelemaan suomen kieltä, joka on omakin pääaineeni. Tosin motiivimme olivat jonkin verran toisistaan poikkeavat. Minulla oli selkeästi tavoitteena porvarilliseen ammattiin valmistuminen, Maijaa taas kiinnosti esimerkiksi tutkia, miten kieli ja ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Hän näkee hienosti, miten musiikki ja kieli syvimmiltä olemuksiltaan muistuttavat toisiaan. Säveltäjän ja sanoittajan ammatteihin sai siis potkua suomen kielen opinnoista.

Muitakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, sillä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa antoivat monipuoliset eväät taidealoille. Mutta elämä vie ihmisiä, myös rocktähtiä, erikoisiin suuntiin.

Wikipedia tietää kertoa, että Maija Vilkkumaa on yksi Suomen eniten levyjä myyneistä muusikoista. Muusikon ura alkoi jo hyvin nuorena, kun Maija ystävineen perusti Tarharyhmä-nimisen bändin. Sen hajottua alkoi sooloura, joka jatkuu edelleen. Tälläkin hetkellä myydään kovaa vauhtia lippuja esimerkiksi tämän vuoden joulukuun Tampereen Nokia-areenan keikalle.

Vilkkumaa-kirjassa Maija avaa musiikin tekemistä, niin säveltämistä kuin sanoittamistakin, mielenkiintoisesti. Sävellyspuolesta en juurikaan mitään ymmärrä, mutta silti siitä oli kiinnostavaa lukea, samoin laulujen tekstien syntymisestä. Maija kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia tekniikoita, apuvälineitä ja metodeja hän käyttää säveltäessään ja kirjoittaessaan laulujen tekstejä.

Pakottamalla luovuus ei toimi, mutta raakaa työtä, määrätietoista opiskelua ja harjoittelua tarvitaan uskomaton määrä. Muusikon työ on armotonta monella tapaa. Oman suolansa tarinaan tuo vielä sukupuoli. 1990-luvullakaan ei ollut itsestään selvää, että nuori naismuusikko otettiin musiikkipiireissä ja -bisneksessä vakavasti. 

Hyvä muistutus on, että menestyneetkin huipputaiteilijat ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Hekin pelkäävät mokaavansa, jännittävät, miten heidän tuottamansa taide otetaan vastaan, ovatko arvostelut hyvät, menevätkö tuotteet kaupaksi. Ilkeät kommentit satuttavat, jopa itkettävät. Maija kuvaa myös rehellisesti, miltä tuntuu, kun menestys alkaa hiipua. Kyse on lisäksi muustakin kuin vain suosiosta, on kyse omasta ja perheen elannosta. Miten maksaa laskuja ja lyhentää asuntolainaa, jos kuukausia työstetty musiikki ei enää menekään kaupaksi?

Kuuntelin siis Vilkkumaata melkoisesta tyhjiöstä käsin tietämättä paljoakaan niistä asioista, joita kirjassa tapahtuu ja joista siinä kerrotaan. On vaikea sanoa, miltä se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on paremmin kartalla tai ehkä seurannut Maijan uraa vuosikymmeniä. Minä kuitenkin viihdyin, innostuin ja koukutuinkin. Kun kuunneltavien tuntien laskuri alkoi näyttää alle kahta tuntia, tunsin surua edessä olevasta erosta. Kohta en enää viettäisikään yhteistä aikaa Maijan kanssa!

Yksi asia on vielä pakko mainita, nimittäin KP. Se tarkoittaa kirjapiiriä, joka on kokoontunut ilmeisesti vuosikymmeniä kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja varmaan vähän muustakin. KP:ssa on Maijan ystäviä nuoruusajoista asti, kuten Anna Tulosto, Anni Sinnemäki ja Terhi Kokkonen. Millainen voimavara se varmasti onkaan ollut ja on edelleen! KP vilahtaa tekstissä useaan kertaan, mutta Maija jättää tylysti kertomatta, mitä kirjoja tapaamisissa on ruodittu. 

Vilkkumaa on siis ihana kirja, rehellinen ja avoin, ja se pursuaa feminiinistä, jopa feminististä, energiaa. Kannattaa ehdottomasti tarttua, vaikkei itseään kohderyhmäksi kokisikaan. Äänikirjana teos toimi erinomaisesti, mutta mukavaa oli katsoa painetusta kirjasta valokuvaliite täydennykseksi.

Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa
Gummerus 2023. 432 s.
Äänikirjan lukijat Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.

Arvostelukappale.