Tomi Norha: Naarasperho

 

”Perhosen sukupuolen voi nähdä, kun sen yli lentää jotakin. Perhosillakin urokset tuntee siitä, että ne alkavat heti uhota, kun aistivat uhkaa. Naaraat jäävät paikoilleen.”

Tämä alkuun lainaamani sitaatti Tomi Norhan esikoisromaanin Naarasperho toisesta luvusta on tietynlainen romaanin avain. Päähenkilö Elli on kuin naarasperho, joka vaaran uhatessa jähmettyy paikoilleen ja lamaantuu. Niin ainakin on tapahtunut ennen, Ellin menneisyydessä.

Romaanin alussa vuoden 1953 kesä on kukkeimmillaan. Kolme naimatonta sisarusta viettää kesäänsä maaseudulla idyllisessä Hämeenkyrössä tutussa kesäpaikassaan. Tunnelma on sillanpääläinen, ja kuinka ollakaan, pian itse Frans Emil ilmoittaa tulevansa naisten luokse onnitteluvierailulle Marian, vanhimman sisaren, syntymäpäivän kunniaksi.

Lukija aistii pian, että sisarusten keskinäiset välit ovat jännitteiset. Elliä pidetään jotenkin korostuneesti silmällä, hänen tekemisiään ja toimiaan tarkkaillaan ja kommentoidaan, paikoin hyvinkin tunkeilevasti. Erityisesti Maria suhtautuu häneen kontrolloivasti ja holhoavasti. Ellissä on jokin vikana, jokin, joka tekee hänestä haavoittuvaisen ja saa toiset huolestumaan.

Mistä oikein on kyse, paljastuu lukijalle jossakin vaiheessa, kuten moni asia Ellin elämänvaiheista. Puutteineen ja rankkoine kokemuksineen hän on kuitenkin elämänhaluinen nuori nainen ja itsellinenkin, onhan hänellä opettajantoimi kaupungissa. Sisarusten välit kiristyvät, ja Elli tekee ainakin yrityksen irtiotoksi. Mutta pääseekö hän irti naarasperhoudestaan?

Salaa runoja kirjoittava Elli haaveilee rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä, mutta jostain syystä (joka lukijalle aikanaan siis paljastuu), ne ovat hänelle saavuttamattomia ja kiellettyjä. Sitten tanssien jälkeinen kesäyö näyttää heittävän hänen tielleen mahdollisuuden. Olisiko unelma onnesta sittenkin saavutettavissa?

Ellin tarinan lomaan on ripoteltu välähdyksiä kahdesta miehestä, jotka työskentelevät intensiivisesti paperipinojensa takana savukkeet kiivaasti sauhuten. Miesten suunnitelmat risteävät aikanaan Ellin tarinan kanssa, kuten lukija tietysti olettaakin.

Naarasperho on mielenkiintoinen esikoisromaani. Sen suora ja avoin kytkös F. E. Sillanpään tuotantoon ja erityisesti Nuorena nukkunut -romaaniin on omintakeinen ratkaisu. Ellin ja Sillanpään Siljan tarinat kulkevat osittain samansuuntaisesti. Koska en tästä tiennyt etukäteen, sain kokea löytämisen iloa, jonka tässä nyt huomaan juttuni lukevilta pilaavani. Pahoittelut siitä!

Harmittelin, että Nuorena nukkuneen olen lukenut niin monta vuosikymmentä sitten, että en enää läheskään kaikkea muista. Nyt klassikon voisikin ottaa uudelleenlukuun, joten Naarasperho toimii ja vie toisen kirjan ääreen, kuten hyvä romaani usein tapaa tehdä.

Eniten Ellin tarinassa minua kiehtoi hänen häpeälliseksi koettu sairautensa, tuon ei niin kovin kauan sitten olleen ajan yleinen tapa suhtautua siihen sekä sairauden nykylukijan silmissä todella karu hoito. Vaikka välillä tuntuu, että asiat eivät muutu paremmiksi, on moni asia sentään muutamassa vuosikymmenessä sentään mullistavasti myös parantunut.

Romaanin loppuratkaisu on sadunomainen, yllättäväkin, vaikka sitä tosiaan pedataan välähdyksillä toisesta tarinasta. Myös naarasperhomotiivi saa vielä uusia merkityksiä ennen loppua.

Norhan käyttämä vanhahtava sillanpääläinen kieli tuntuu alkuun jonkinlaiselta tyrmäykseltä. Esimerkiksi romaanin alkulause kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Hämeen sydämeen.” Onneksi meno kuitenkin melko pian rauhoittuu tästä! Vaikka kotimaisten klassikkoromaanien suurehko ystävä olenkin, en kovin innokkaasti kannata nykykirjallisuuden kirjoittamista täysin niiden henkeen ja tyyliin.

Arvostan näinä mammuttiteosten aikakautena romaanin maltillista mittaa. Alle 200 sivun teoshan on nykymittapuulla lähestulkoon pienoisromaani.

Tomi Norha: Naarasperho
Lector Kustannus 2024. 164 s.
Äänikirjan lukija Janus Hanski.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.