Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

 

Paratiisissa pahinta on, että kaikkien toiveiden toteuduttua ei jää enää toivottavaa.
Mikään ei aja ihmistä eteenpäin.

 

Ville-Juhani Sutinen on kirjoittanut, toimittanut ja kääntänyt kymmeniä teoksia, mutta tunnustan itse huomanneeni hänet vasta, kun hänen esseeteoksensa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. En ole kyseistä teosta ainakaan vielä lukenut, mutta sen idea vaikuttaa edelleen kiinnostavalta. Voisin sen lukeakin.

Sen sijaan olen nyt lukenut Sutisen historiallisen romaanin Paratiisista, joka on Uusi maailma -trilogian aloitusosa. Kiinnostuin romaanista jo, kun tein listausta kevään 2024 historiallisista romaaneista, koska sen aiheet, 1600-luvun Värmlannin metsäsuomalaiset ja Ruotsin valtion Amerikan Uusi Ruotsi -siirtokunta, ovat todella mielenkiintoisia ja tuoreita. Ilokseni sain pian sen jälkeen teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta, ja ryhdyinkin miltei samoin tein lukupuuhiin.

Puuhaa tämä lähes nelisatasivuinen pienellä kirjasimella painettu teos sitten tarjosikin kosolti. Paratiisista on kaukana historiallisen viihderomaanin perustyypistä, ja viihtymään pyrkivää lukijaa etäännytetään monin keinoin.

Ensinnäkään Paratiisista ei ole kovinkaan juonivetoinen romaani, vaikka lukija kyllä kiinnostuu seuraamaan sen kahden päähenkilön tarinoita ja odottaa, milloin, miten ja missä ne vielä risteävät. Samaten vähäisemmissä osissa olevat sivuhenkilöt alkavat putkahdella esiin milloin missäkin käänteessä, minkä lukija myös ilahtuneena panee merkille. Varsinaisen juonirungon, jos sellaisesta siis ylipäätään voi tämän teoksen parissa puhua, muodostavat kahden suomalaistaustaisen henkilön elämäntarinat, joita seurataan kummankin syntymästä kuolemaan. Romaani alkaa ja loppuu samalla lauseella: ”Sofie avasi silmänsä.”

Toiseksi romaanin päähenkilöiden eli Sofien ja Lukki-nimisen miehen elämät ovat pääosin kärsimystä eli he kokevat jatkuvaa nälkää, kylmää, tauteja, epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa eri muodoissaan. Hengenlähtö on kummallakin useaan otteeseen hiuskarvan varassa, ja muu aika meneekin sitten lähinnä ikävissä tai erittäin ikävissä olosuhteissa pieniä poikkeamia lukuun ottamatta. Lukija ei pääse juuri helpommalla, sillä Sutinen osaa erinomaisesti kuvata kuvottavia oloja ja tapahtumia.

Kolmanneksi Sutinen suosii epäsuoraa kerrontaa, joten keventävä dialogi puuttuu lähes kokonaan. Myös kieli tuntuu tarkoituksellisen koukeroiselta ja ladatulta. Esimerkiksi vaikkapa tällainen satunnaisesti poimittu mutta hyvin tyypillinen virke:

Kiepiten käynnistyvän kevään niistämä maa uitti uumenistaan nahkeutta mädän lihan rahvaanomaisuudella, purot ja joet virtasivat tuntemattomuuksista loputtoman oloisessa välinpitämättömyydessään niin kuin liian pitkä nurkkakusi.

Lukijan on siis keskityttävä ja välillä pinnisteltäväkin pysyäkseen kertojan kyydissä. Herpaantuminen kostautuu, mutta toisaalta keskittyminen palkitaan, sillä tekstissä on oma imunsa ja se tarjoaa ilahduttavia oivalluksen hetkiä.

Neljänneksi Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa:

Alukset kaarsivat päävirrasta haarautuvalle Kristiinajoelle, joka siihen aikaan oli pelkkä nimetön uoma, joskin verrattain leveä. Seuraavana vuonna se kastettiin kuningattaren mukaan. Pari virstaa ylempänä myös Kristiinajoki jakautui, ja siinä raivaajat katsoivat olevan sopiva sija, nykyisen teollisuuspuiston, aurinkopaneelipellon ja itsepalveluvaraston välissä, laittaa Uusi Ruotsi.

Paratiisista siis kertoo skogsfinneistä eli 1600-luvulla itämaasta eli nykyisestä Suomesta Ruotsin Värmlannin metsiä asuttamaan houkutelluista tai pakotetuista asukkaista ja heidän jälkeläisistään. Valtio antoi uudistilojen raivaajille maata maksutta ja vielä muutaman vuoden verovapauttakin saadakseen laajat metsäalueet asutettua. 1600-luvun puolivälissä tilanne alkoi jo muuttua, ja kruunun virkamiehet kiersivät tarkastamassa tiloja. Jos asutus ei täyttänyt tiettyjä vaatimuksia, asukkaat häädettiin ja tilat otettiin takaisin valtiolle. Suomalaisten harjoittamaa kaskiviljelyä alettiin karsastaa, koska sen katsottiin tuhoavan metsää ja tuhlaavan arvokasta puuta, jolla oli kova kysyntä alueen rautaruukeissa.

Metsäsuomalainen Sofie syntyy romaanin ensimmäisellä sivulla, mutta pian hänet hylätään maantienvarteen. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu elämälle. Lukki taas on tuolloin jo syntynyt jossakin Savon sydänmailla. Kummankin lähinnä kammottavia elämänpolkuja seurataan, ja kuten sanottu, jossakin kohdissa ne risteävät.

1600-luvulla Ruotsi oli suurvalta, mikä asema tosin alkoi jo uhkaavasti murentua pitkissä Euroopassa käytävissä sodissa. Samaan aikaan eurooppalaiset merivallat ja erityisesti kauppakomppaniat alkoivat ottaa jalansijaa uusilla vastikään ’löydetyillä’ mantereilla. Ruotsin osuus kolonialismissa ei ollut mitenkään massiivinen, mutta jotain sentään tapahtuikin.

Myös Sofie ja Lukki päätyvät omia reittejään Delaware-joen rantaan nykyisen Philadelphian alueelle perustettuun kituliaaseen Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Romaanin jälkipuolisko kertoo Uuden Ruotsin vaiheista, joihin myös Sofien ja Lukin vaatimattomat elämäntarinat kietoutuvat.

Miten tähän kaikkeen ylenpalttiseen kärsimiseen ja kuvottaviin yksityiskohtiin sitten liittyy paratiisi, joka on jo romaanin nimessäkin? Siitä kyllä puhutaan moneen otteeseen, ja sitä ajatellaan eri kulmilta. Kysymys koskee ihmistä ja ihmiskuntaa laajemminkin. Miksi ihminen ponnistelee kerätäkseen itselleen yhä enemmän erilaista hyvää? Mikä on tarpeeksi? Millaisen hinnan siitä voi maksattaa muilla? Millä oikeudella luonto ja alkuperäisasukkaat otetaan haltuun ja alistetaan?

Kenties paratiisi on totta vain ennen viattomuuden menetystä, silloin kun sitä ei tietoisesti tavoitella. Tai kukaties paratiisi on olemassa juuri sen aikaa kun sitä etsitään, ei enää siinä vaiheessa kun se löytyy. Paratiisin löytäminen tarkoittaa paratiisin katoamista, sitä ei ole muualla kuin mielen sisällä.

Ovatko metsäsuomalaiset tavoitelleet paratiisia asuttaessaan Värmlannin mittaamattomilta tuntuneita koskemattomia metsiä? Ainakin uuteen maailmaan vapaaehtoisesti purjehtivilla mielissä väikkyi koskematon paratiisi, jonka antimet olisivat vain otettavissa. Suurin osa esimerkiksi Ruotsista Amerikkaan 1600-luvulla muuttaneista ei tosin ollut liikkeellä vapaaehtoisesti, vaan he olivat rangaistusvankeja, joiden tuli suorittaa työvelvoitteensa uudella mantereella. Näin heistä saatiin irti mahdollisimman vähällä paras mahdollinen tuotto.

Mutta oliko Uusi Ruotsi tai Amerikka ylipäätään kaivattu paratiisi? Ainakin sen oli sekasortoisesta Euroopasta lähteneille mahdollisuus uuteen alkuun, Jumalan lahja vieläpä. Uskon opeilla perusteltiin niin luonnon kuin ihmistenkin alistaminen uusille isännille. Siirtokunnan pappi keskustelee aiheesta tulkkina toimivan lenapeintiaanin kanssa:

Raivattu, rakennettu luonto johdattaa ihmistä oikealle tielle, Holm selitti, kun taas villi luonto kannustaa paheisiin.
Oliko paratiisikin sitten paha?

Romaaninsa henkilöiden kautta Sutinen tuo esille monta nykyihmisen kannalta kiinnostavaa teemaa ja kysymystä. Lukki tavoittelee lopulta vain suurinta mahdollista vapautta. Sen voi saavuttaa vain irrottautumalla mahdollisimman tarkoin järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Rajuimmillaan mies sinnittelee Värmlannin metsissä ankarat talvet maakuopissa, koska ei halua sitoa itseään mihinkään. Samalla hän kauhistelee rautakaivoksilla ja ruukeissa näkemäänsä tuhoa, jonka ihminen toiminnallaan saa aikaan:

Saadakseen haluamansa ihmisen oli tehtävä aina vain suurempaa väkivaltaa ympäristölle, jonka varassa eli. Lukin ymmärrykseen mahtui, että linnut rakensivat pesiä risuista ja majavat kokosivat sumppuja puusta, mutta että ihminen hajotti vuoren ja otti sieltä kiveä ja rautaa, sitä hänen oli vaikea käsittää. Tietenkään lintujen, majavien tai edes karhujen voimat eivät riittäneet kallion hajottamiseen, kun taas ihminen oli keksinyt siihen keinon. Mutta tarkoittiko keinon keksiminen, että sitä oli välttämättä käytettävä?

Lukki tietää kokemuksensa kautta, että sellaista paratiisia, joka elättäisi ihmisen ilman tämän omia ponnisteluja, ei ole olemassakaan. Äärimmäisyyksiin menevä vapaudentavoittelu ajaa hänet itsensä lopulta paradoksaalisesti vankeuteen. Sofie toteaa jossain vaiheessa, että hän toivoo elämältä vain saavansa olla rauhassa. Toive ei ole kovin vaativa, mutta onko sekään saavutettavissa.

Paratiisista on siis melkoinen romaani monin tavoin. Ympäristöteema ja kysymykset länsimaisen ihmisen oikeudesta toimia kuten toimii ovat relevantteja niin 1600-luvulla kuin tänä päivänäkin. Näiden asioiden käsittely historiallisen romaanin kehyksessä toi mieleeni Iida Turpeisen Elolliset-romaanin, jossa on pohjimmiltaan sama idea, vaikka toteutustapa ei identtinen olekaan. Myös Maria Turtschaninoffin Suomaan teemat nousivat mieleeni Paratiisista-romaanin parissa.

Eivätkä pelkästään sadot, laivat ja työkalut parantuneet, vaan niiden myötä koheni myös ihmisten elämä. Yhä useampi lapsi selviytyi, yhä useampi aikuinen pysyi hengissä ja saattoi tehdä työtä. Saatiin koko ajan enemmän ja myös tarvittiin koko ajan enemmän, ja niin molemmin puolin valtamerta ihastuttiin siihen, mitä kutsuttiin kehitykseksi.

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista
Into 2024. 385 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale.

Näkövammaisten Kirjastoyhdistys, Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ja Näkövammaisten liitto ovat vuodesta 2020 alkaen joka toinen vuosi jakaneet palkinnon laadukkaalle äänikirjalle. Vuoden 2024 Laurin kirja -äänikirjapalkinto myönnettiin Ville-Juhani Sutisen Paratiisista-romaanille.