Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)

 

Paljoa emme tiedä siitä, mitä todella tapahtui ja miksi maailma kylmeni. Muistan, kuinka alkukesästä Herran vuonna 1000 näimme sinisen tähden ilmestyvän taivaalle. Saimme sanan Konstantinopoliin, että Antikristus, Valkoinen noita, oli hyökännyt lännen kuninkaiden kimppuun. Ilmestyskirjan petojen kanssa hän kulki maiden halki kuin jäinen puhuri, repi alas muurit, tornit ja kirkot, surmasi hallitsijat ja pyyhki kristittyjen sotajoukot tieltään. Viimeiseksi kuulimme, että Babylonin portto oli jo lähestymässä laumoineen Roomaa.

Elokuun lopulla, kesken helteisen iltapäivän, tunsin kuinka Blachernain palatsin portaat vapisivat jalkojeni alla. Maa valitti ja järkkyi. Marmoripylväät halkeilevat. Valtava jyrinä repi taivaita. Tummat pilvet kiisivät Kultaisen sarven lahden ylle myrskytuulen nopeudella, ja äkkiä hirmuinen lumimyräkkä peitti kaiken alleen. Sinä päivänä vanha maailma loppui.

NESTORIOS MALEÏNOKSEN, KEISARIN KRONIKOITSIJAN KÄSIKIRJOITUS,
KONSTANTINOPOLISSA HERRAN VUONNA 1007

Niilo Seväsen Ikitalven polku -fantasiaromaanin alkuun lainatussa, eräänlaisena prologina toimivassa fiktiivisessä kronikanpalasessa kuvataan tyhjentävästi tarinan alkutilanne. Eletään ’Herran vuotta’ 1007, seitsemän vuotta kronikassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, jolloin silloinen tunnettu maailma on rajun maanjäristyksen jälkeen kylmennyt äkillisesti ja rajusti, ja tarinan tapahtumat käynnistyvät Konstantinopolissa ja Italian Paviassa.

Konstantinopolissa hulttiomaisen luutunsoittaja Orfeuksen hääsoittokeikka ylhäisön palatsissa päättyy karusti, kun kesken kaiken paikalle rynnistää hänen siskonsa Ksenia seitsemänvuotiaan tyttärensä Hallan kanssa. Ksenia vaatii Orfeusta auttamaan häntä ja Hallaa, jonka heidän perässään olevat tuntemattomat miehet haluavat kaapata mukaansa. Tilanne on kaoottinen, ja sitten kaikki pimenee.

Herätessään Orfeus huomaa olevansa hävityksen keskellä vahingoittumattoman Hallan kanssa, mutta Ksenia ja tämän vainoajat ovat kadonneet jäljettömiin ja loput paikalla olijat ovat pääosin vainajia. Alkaa hengästyttävä vaarojen täyteinen pakomatka halki jääkylmän maan ja jäitä kolisevan meren. Ketä tai mitä he pakenevat ja mihin, ei varsinaisesti ole selvää Orfeukselle mutta ei toisaalta muillekaan. Selvää on vain, että he ovat jatkuvassa hengenvaarassa, eikä pysähtyä voi. Odottamattomaksi oppaakseen Orfeus ja Halla saavat salaperäisen, telepaattisesti ihmisten kanssa kommunikoivan ketun.

Konstantinopolin palkkamurhaajien mestari Arkadios saa oudosti käyttäytyviltä venetsialaisiksi itseään väittäviltä muukalaisilta tehtäväksi etsiä ja vangita Hallan. Mestari lähettää matkaan parhaat ja uskollisimmat palkkamiekkansa Skadin ja Orm Punaisen. Skadin isä on aikoinaan tullut pohjoisesta Svean maasta ja äiti on kotoisin Antiokiasta. Verenperintönsä takia Skadi on häikäisevän kaunis nainen, mutta taitojensa takia myös tappavan vaarallinen.

Samaan aikaan Paviassa leskeksi jäänyt ja seitsemän vuotta sitten taisteluiden melskeisiin poikansa kadottanut keisarinna Theofana saa tietää, että luostarin kellareissa luonnottomasti tajuttomana vuosikausia virunut pohjanmies on herännyt. Miehellä saattaisi olla tietoa kadonneesta Otto-pojasta, joten Theofana uhmaa neuvonantajiaan ja lähtee tyrmään tapaamaan miestä.

Lisäksi Hallan kintereillä on vielä salaperäinen, suurikokoinen, ilmeisen vaarallinen ja kasvonsa huolella metallisella naamiolla kätkevä mies. Kaikki tahoillaan panevat merkille, että sininen tähti on jälleen syttynyt taivaalle.

Kaiken keskipisteenä oleva Halla-tyttö on erityinen lapsi. Hän erottuu joukosta ulkonäkönsä puolesta, sillä hänellä on hyvin vaalea iho ja kultaiset hiukset. Lisäksi silmät ovat huomiota herättävän siniset. Orfeus myös aavistaa, että hääpitojen tapahtumissa Hallalla oli oma kummallinen osuutensa. Kuka tai mikä tyttö oikein on, ja mitä ihmettä oudot viholliset hänestä niin kiihkeästi haluavat?

Hallan ajatuksiin lukija pääse sujahtamaan tämän unien kautta. Ne ovat ainoat romaanin minämuodossa kerrotut osuudet. Unimaailmassa Halla kohtaa valvemaailman ihmisiä ja olentoja, mutta he ovat muuttaneet muotoaan. Unien kautta Halla saa vihjeitä ja varoituksia tulevista tapahtumista.

Ikitalven polun ennakkouutisessa Sevänen kertoo, että häntä ovat innoittaneet kirjoitustyössä Kalevala ja kirjailijat Mika Waltari, Aino Kallas, Umberto Eco, J. R. R. Tolkien ja George R. R. Martin. Eipä siis todellakaan ihme, että Ikitalven polku teki niin suuren vaikutuksen! Luetellut kirjailijat ja heidän teoksensa ovat viimeistä lukuun ottamatta omiakin suuria kirjarakkauksiani. Ilmeisesti ne ovat olleet myös Seväsen lukemistoa jo pitkään, sillä vaikutus kyllä näkyy, mutta juuri oikealla tavalla eli omaan tyyliin sujuvasti sulautettuna.

Kaunokirjallisten fantasiavaikutteiden lisäksi Sevänen on kutonut omaperäiseen tarinaansa kosolti historiallisia faktoja ja yksityiskohtia sekä Kalevalan lisäksi runsaasti pohjoismaista mytologiaa. Niin, miksiköhän olen tästä romaanista ja sen aloittamasta sarjasta niin vaikuttunut?! Tämä alkaa nimittäin ällistyttävästi kuulostaa ainesluettelolta, jossa kerron, mistä kaikesta onnistunut ja vaikuttava fantasiaromaani mielestäni rakennetaan!

Pidän Seväsen kirjoitustyylistä, joka painottuu vahvasti toimintaan ja sujuvaan dialogiin. Kuvittelisin, että tähän lopputulokseen pääseminen ei ole ollut ihan helppoa. Tai mistäpä sen tiedän, mutta monesti tämäntyyppiset massiivisehkot fantasiatarinat pitävät sisällään hitaita ja luvalla sanoen pitkäveteisiä selitys- ja jaaritteluosioita. Sevänen sen sijaan menee suoraan asiaan, ja maailmantilan selittäminen pidetään minimissä myöhemminkin.

Lukija saa itse koota tiedonmuruja matkan varrelta ja yrittää niistä sitten rakentaa kokonaisuutta. Todella paljon tuntuu vielä jäävän hämärän peittoon ihan tarkoituksellakin, koska tarina jää sillä tavoin kesken, että sen olettaa jatkuvan suoraan seuraavassa osassa.

Ikitalven polku on selkeästi aikuisille suunnattu fantasiaromaani. Kuten olen monesti ennenkin todennut, kaunokirjallisuudelle on todella hankalaa ja pääosin turhaa asetella ikärajoja. Arvaan, että moni lukemaan tottunut yläkouluikäinenkin lukija ahmii tämän ihastuneena eikä hätkähdä yhtään, mutta en tätä ihan pienimmille ja herkimmille silti varsinaisesti suosittele. Monet kohtaukset ovat taitavasti rakennettuja, vaikuttavia ja pelottavia, eikä brutaalilta väkivallalta ja yliluonnollisilta, paikoin etovilta kauheuksilta vältytä. Keventäviä elementtejä, kuten huumoria tai romantiikkaa, on mukana niukasti.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.

Ikitalven polun henkilöt eivät tiedä, mistä luonnonmullistukset, ilmaston muuttuminen sietämättömän hyytäväksi ja ikitalvessa liikkuvat myyttiset pedot ovat peräisin tai mikä ne aiheuttaa. Lukijalla on heihin nähden pieni etu puolellaan, sillä Ikitalvi-sarjalle on ilmestynyt eräänlainen johdantonovelli Talven portti. Suosittelen sitäkin lämpimästi, vaikka hyytävää siinäkin on meno. Se ei paljasta romaanin tai tulevien osien juonta, mutta antaa vähän lisätaustaa ja helpottaa myös seuraavan osan ilmestymisen odottamisen aiheuttamaa tuskaa.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)
Gummerus 2024. 398 s.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen (ilm. 13.3.2024)
Upeat kannet Jenni Noponen.

Arvostelukappale.