Morten A. Strøksnes: Merikirja

 

Lukupiirissä siis luimme ruotsalaisen Patrik Svenssonin tarinallisen tietokirjan Ankeriaan testamentti ja pidimme kovasti. Yllätyin itsekin, miten mukaansa tempaava, koskettava ja vaikuttava kirja oli. Siitä innostuneena kaivoin esille jo ennen Ankeriaan testamenttia saamani ennakkokappaleen norjalaisen Morten A. Strøksnesin Merikirjasta, joka sekin on tarinallinen tietokirja ja jäänyt samaan tapaan hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja. Miesten jäähainpyydystysprojekti ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan. Mitä lie äijäilyä.

Saamani ennakkokappaleen sisäkannessa esitellän Strøksnes vuonna 1965 syntyneeksi toimittajaksi ja kirjailijaksi. Merikirjalla hän nappasi Norjan Finlandian eli Brage-palkinnon, ja kirjan oikeudet myytiin pian lähes kolmeenkymmeneen maahan. Hyvin samanlainen tapaus siis kuin Svenssonin läpimurto pari vuotta myöhemmin Ruotsissa.

Muutenkin teokset ovat samantyylisiä, ja monia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia voi ainakin näin kirjat perättäin lukiessa poimia. Molemmissa kirjoittajan henkilökohtainen historia, arkielämä, lomittuu faktapohjaiseen kerrontaan ja aiheen moniulotteiseen käsittelyyn. Kumpikin kirjailija on tehnyt valtavasti ja laajasti taustatutkimusta ja kerännyt tietoa monipuolisesti. Faktat, myytit ja kertomukset on sitten sulatettu sujuvaksi kerronnaksi, joka imaisee lukijan mukaansa vastustamattomasti kuin Mosktraumen, kauhistuttava vesipyörre Lofoottien niemenkärjen ulkopuolella.

Oslolaistunut Strøksnes päättää Lofooteilla Engeløjan saarella asuvan ystävänsä Hugon kanssa pyydystää perinteisiä menetelmiä käyttäen pelätyn, parhaimmillaan tonnin painoisen jäähain. Käytetään siis koukkuja ja petokalaa syvyyksistä houkuttelevaa mahdollisimman haisevaa syöttiä joko niin, että siima koukkuineen viritetään poijun ja painojen avulla paikoilleen tai niin, että haita ongitaan vavalla suoraan veneestä. Projekti osoittautuu pitkäksi, monin tavoin hankalaksi ja myös hengenvaaralliseksi, sillä meri jos mikä on arvaamaton ja tappava.

Strøksnes matkustaa useita kertoja pohjoiseen uskomattoman upeille Lofooteille ja majoittuu ystäväpariskuntansa luo odottelemaan sopivaa pyyntisäätä. Pohjois-Norjan rannikon sääolosuhteet eivät ole kovin suopeita hankkeen näkökulmasta. Odotellessaan hän tekee kirjoitustöitä ja lukee niihin, jäähaihin, Lofootteihin ja mereen liittyviä kirjoja ja tekstejä. Hugo vaimoineen kunnostaa vanhasta kalatehtaasta matkailuyritystä. Mutta aina sopivan sään osuessa kohdalle lähdetään hainpyyntiin.

Mutta hainpyynti ei lopulta ole Merikirjan tärkein aihe. Se on lopulta meri kaikissa muodoissaan, Lofootit, ihmisen ja luonnon suhde sekä se, millaista tuhoa ihmiskunta on saanut maapallolla aikaan ja mitä meillä on odotettavissamme. Perussävy on toisaalta toiveikas, alkaahan kirjailijan puoliso tarinan mittaan odottaa pariskunnan lasta, mutta toisaalta hyvinkin pessimistinen. Tuho etenee eksponentiaalisesti, eikä ihminen tunnu ottavan mitään varoitusmerkkiä todesta.

Entä miten käy kaverusten jäähainpyydystysprojektin? Kannattaa lukea itse!

Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider)
Suom. Katriina Huttunen.
Gummerus 2018. 312 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 

Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)

”Vuoden houkuttavin ja koukuttavin kirjatapaus aloittaa hauskan jännärisarjan!” Näin luvataan Salla-Mari Kohtalan esikoisdekkarin ja jännityskirjatrilogian aloitusosan Kannuksen kadonneet kannessa. Sain kirjasta ennakkokappaleen, ja kiinnostuinkin vähintäänkin kohtalaisesti. Olisiko tässä tuore haastaja Joona Keskitalon uudelle Takamailla-sarjalle?

Takakansiteksti tietää kertoa vähän lisää:

Houkuttavan hauskan jännärisarjan keski-ikäinen päähenkilö Liza on kompleksinen ja moderni neiti etsivä Keski-Pohjanmaalla.

Viestintätoimistotöissään kyynistynyt, kovaa kyytiä erakoituva Liza viettää aikaansa Tinderissä ja Murha.infossa etelähelsinkiläisellä kotisohvallaan. Sitten Liza saa työkeikan synnyinpitäjästään Kannuksesta ja törmää samalla uutisiin paikkakunnalla kadonneista miehistä.

Liza alkaa yllätyksekseen tutkia katoamisia kannuslaisen ex-vankilakundi Nilsin, toisen amatöörisalapoliisin, kanssa.

Kepeä alku muuttaa pian suuntaa, ja myös Lizan perhesalaisuudet uhkaavat suistaa hänet raiteiltaan. Kyyneliltä, nololta seksiltä ja uhkaavilta käänteiltä ei voi välttyä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti jutuissani hokenut, kuinka huumori on niin hurjan vaikea laji. Se joko iskee tai sitten ei iske. Välimaastoa ei juuri ole. Pahimmillaan huumori, joka ei iske, alkaa nopeasti ärsyttää. Valitettavasti näin kävi minulle Kohtalan huumorin kanssa. En vain ymmärrä sitä. Yhtään. Ja kun näin on, alkoi vähän kaikki kirjassa lopulta ärsyttää.

En oikein päässyt perille, millaista tyyliä Kannuksen kadonneissa tavoitellaan. Lizalle sattuu kaikenlaisia noloja ja vaivaannuttavia kommelluksia, pääosin, koska hän kärsii paniikkikohtauksista. En ole todellakaan mikään paniikkikohtausten asiantuntija, mutta Lizan oireet kuulostavat vähintäänkin hälyttäviltä, sillä hän menettää kohtausten yhteydessä pahimmassa tapauksessa tajuntansa.

Jonkinlaisesta cozy crimen, true crimen ja chick litin sekoituksesta ainakin on kyse. Kuten takakansi kertoo, Liza päätyy työkeikalle Kannukseen, missä hän on asunut lapsena. Kannuksen aikana isä Hannu on jättänyt perheensä, eikä Liza ole sen koommin hänestä kuullut. Äiti on ollut pahasti masentunut siitä pitäen ja on nyt dementoituneena hoitokodissa Oulussa. Jo ennen työmatkaansa Liza on Murha.fi-sivustolta huomannut, että kaksi miestä on kadonnut Kannuksessa lyhyen ajan sisällä. Riehuuko pikkupaikkakunnalla sarjamurhaaja?

Liza sopii Murha.fi-sivustolla tapaamisen Kannuksessa asuvan nimimerkki NilsWeeGeen kanssa. Pian hän päätyy Nilsin alias Niilon vuokralaiseksi tämän pieneen taloon. He alkavat yhdessä selvittää kadonneiden kannuslaismiesten tapausta ja rakentavat oikean tutkimusseinän Nilsin talon ylimääräiseen huoneeseen. Valitettavasti mitään oikeita todisteita mistään rikoksista ei ole, eikä miesten katoamisiin poliisin mielestä liity mitään tutkimisen arvoista. Tämä tosin Lizalta ja Nilsiltä (tai Kohtalalta) tarinan puolivälissä unohtuu, kun he alkavat tivata yhdeltä epäillyltään alibia sen päivän illalle, jolloin toinen kadonneista miehistä kuoli.

Kannuksen kadonneiden huumori ei siis onnistunut kutittelemaan minun nauruhermojani edes vinon hymyn verran, minkä otan mielihyvin omaan piikkiini. Homma olisi vielä ollut pelastettavissa, jos tarina olisi toiminut jännityksen osalta. Mutta siinä menetetään valitettavasti loputkin mahdollisuudet. Osa dekkarifaneista on armollisesti sitä mieltä, että ilman murhaakin voi syntyä kunnon dekkari. Minä en. Mutta tässä tarinassa siis jahkaillaan kolme sataa sivua, onko ylipäätään mitään rikosta tapahtunut muualla kuin Lizan ja Nilsin mielikuvituksissa!

Viimeisillä kolmellakymmenellä sivulla ratkeaa sitten useampikin arvoitus tuosta vain, miltei vahingossa. Yksikään seikka ei siinä sopassa kestä mitään tarkastelua, joten se lienee täysin tarkoituksellista ja tavoitteena on tehdä hyväntahtoista pilaa dekkarin konventioista. Niin saa toki tehdä, ja parhaimmillaan se onkin hauskaa ja viihdyttävää. Mutta ei sellaista helppo ole kirjoittaa.

Saila-Mari Kohtala: Kannuksen kadonneet (Liza Virtasen tutkimuksia 1)
Otava 2024. 338 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani.

Ennakkokappale.

P.S. Mietin pitkään, julkaisenko ollenkaan tätä juttuani. Miksi kirjoittaa kirjasta, josta ei juurikaan innostunut? Olen toki julkaissut aikoinani hyvinkin kipakoita juttuja niin kotimaisista esikoisdekkareista kuin kokeneittenkin tekijöitten teoksista. Mutta viime vuosina oma bloggaamiseni on yhä enemmän kääntynyt vain omasta mielestäni hyvien kirjojen esittelyksi.

Kuten sanottu, sain tästä esikoisdekkarista ennakkokappaleen kustantajalta hyvissä ajoin. Mitä ilmeisimmin teokselle toivotaan näkyvyyttä myös kirjablogeissa ja -somessa. Koska mielipidettäni kysytään, ainakin epäsuorasti, katson oikeudekseni sen kertoa, vaikka se ei tällä kertaa olekaan kovin myötämielinen teokselle. Otan kirjoituksessanikin syytä itselleni. Kirjoittajan tyyli ja minun kirjamakuni nyt vain eivät kohtaa. Olen mielestäni myös yrittänyt avata ja perustella tätä. Toivottavasti monen muun lukijan maku kohtaa Kohtalan ja Lizan kanssa, sillä en tietenkään toivo kirjalle, sarjalle tai sen tekijälle mitään ikävää, päinvastoin. 

Lisäksi esikoiskirjailija ei tässä tapauksessa ole aivan kokematon untuvikko. Saila-Mari Kohtala on muun muassa V-lehden ja Glorian entinen päätoimittaja ja viimeisin hänen uransa käännekohta, jonka netistä löysin, on nimitys A-lehtien yritysasiakkuuksien Head of Concepts & Content -rooliin v. 2022. Kohtalalla on siis takanaan jo kunnioitettava ura median ja markkinoinnin saroilla.