Onko noin viisikymmentä vuotta aika, joka tarvitaan, että katastrofista
voidaan ryhtyä tekemään taidetta ja kansallista (vaikkakin samalla hyvin
paikallista) traumaa käsitellä siten yleisellä tasolla? Ehkä. Tämä kysymys nousi
mieleeni lukiessani Anne-Maria Latikan romaania Valonkehrääjä,
joka kertoo lapsen näkökulmasta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja erityisesti
sen pitkistä ja laajalle levittyvistä jälkimainingeista.
Latikkahan ei ole ainoa, joka on tarttunut tuohon
suuronnettomuuteen juuri nyt. Viime vuonna ilmestyi Toni Kurkimäen ohjaama elokuva
Lapua 1976 ja Heini Röyskön romaani Ja samassa tuli hiljaisuus
(Otava, 2023).
Latikka ei tosin mainitse kertaakaan paikkakunnan nimeä eikä
ole kirjoittanut romaaniinsa muutakaan suoraan paikallisesti tunnistettavaa,
kuten murretta, mutta alkusivuilta ja ihan takakansitekstistäkin on jo selvää,
mikä paikkakunta ja aika ovat kyseessä. Lapualla ollaan ja 1970-luvulla.
Valonkehrääjän keskushenkilö on alle kymmenvuotias Kaja.
Tytön isä on paikkakunnan pidetty eläinlääkäri. Kaja on perheen ainoa lapsi,
sillä kaivattua sisarusta hänelle ei ole siunaantunut. Kajan elämä mullistuu
helteisenä kesäpäivänä, kun kodin ovelle tupsahtaa yhtäkkiä kummitäti Amalia
punattuine huulineen poikansa Pojun kanssa. Amalia on asunut vuosia Pojun
kanssa Ruotsissa, työskennellyt autotehtaassa ja yritellyt laulajanuralle,
mutta nyt on tullut aika palata kotiin.
Kaja ei oikein ymmärrä, miksi aikuiset suhtautuvat Amaliaan
jotenkin kylmäkiskoisesti. Hänhän on kertakaikkisen ihana! Pian Amalia saa
paikan tehtaalta ja asettuu Pojun kanssa työntekijöiden asuntolaan. Kajan
puolesta he olisivat voineet jäädä ikuisiksi ajoiksi vierashuoneeseen, mutta äiti,
Amalian sisar, on toista mieltä.
Sitten tapahtuu onnettomuus, joka yhdessä silmänräpäyksessä
muuttaa kaiken lopullisesti.
Amalia kuolee kymmenien muiden joukossa. Poju muuttaa Kajan
kotiin, hänen oman huoneensa toiseen puoliskoon. Lasten on vaikea hahmottaa,
mitä oikein tapahtui. Miksi tehdas räjähti, minne siellä olleet ihmiset
katosivat? Mitä ihan konkreettisesti tapahtui räjähdyshetkellä? Samat
kysymykset kiertävät aikuisten ja viranomaistenkin mielissä, vaikka heillä on paremmat
sanat ja käsitteet käytössään.
Latikka onnistuu hienosti tavoittamaan lapsen näkökulman
hämmennyksineen ja haparoivine selitysyrityksineen. Jotenkin kaaokseen olisi
saatava jokin mieli, ja lapset kehittelevät omia teorioitaan ja
ratkaisukeinojaan. Jos metsänlaidan hylättyyn kaivoon pudottaa riittävän
arvokkaan uhrin, voisi aikaa kääntää takaisin ja peruuttaa yhden tietyn sekunnin.
Amalia tulisi takaisin. Mutta Poju näkee kaivon pohjalla jotain pelottavaa. Mikä
olisi arvokkain uhrattava, jonka Kaja voisi kaivoon viskata?
Sitten Kajan isä keksii, että hänellä ja Pojulla on yhteinen
intohimo eli perhoset. Poju ei suostu irrottamaan perhoskirjasta, jonka on ilmeisesti
saanut äidiltään. Kaja kummastelee, miten perhoskirjan kanssa voi käsitellä
suruaan. Mutta kun isä antaa Pojulle perhoshaavin, tämä on kuin riivattu. Hänen
on vain löydettävä oikea perhonen, valonkehrääjä. Se voisi muuttaa ajan kulkua,
ja Poju saisi äidin takaisin. Alkaa vuosia jatkuva pakkomielle.
Valonkehrääjä paljastaa hienovaraisesti ja terävänäköisesti,
miten huonosti aikuiset omien huoltensa ja kiireidensä keskellä näkevät, mitä
lasten elämässä tapahtuu. Kukaan ei esimerkiksi huomaa, että onnettomuus on vaikuttanut
syvästi myös vaikkapa Kajaan, vaikka hän ei äitiään siinä menettänytkään. Äidin
ja isän huomio on kiinnittynyt näkyvämmin ja heidän mielestään perustellummin
oirehtivaan Pojuun.
Naapurustoon muuttaa Aurora, tyttö, jonka ystävyydestä Kaja
antaisi mitä vain. Jostain syystä Auroraa kiinnostaa kuitenkin enemmän vähän
omituinen Poju kuin Kaja. Auroran isä on selviytynyt onnettomuudesta elossa,
mutta on pahasti vammautunut. Ehkä se yhdistää kahta traumatisoitunutta lasta. Lasten
keskinäisten välien dynamiikka on kuvattu raadollisesti.
Poju tutustuu myös kummalliseen mieheen, Kajan mielestä
vähän pelottavaan Ukkoon, jolla on ollut jokin hämmentävä yhteys Amaliaan. Onko
Ukko sittenkin Pojun salaperäinen isä? Amalian menneisyys kuuluu asioihin,
joista Kaja saa tietoa vain paloja sieltä, toisen täältä.
Valonkehrääjä ei ole aivan helposti avautuva romaani.
Ainakin alkupuolella on osuuksia, jotka käsittää kunnolla vasta, kun on ensin
lukenut teoksen loppuun ja palannut sitten niihin uudelleen. Vaiva kannattaa,
jos Valonkehrääjän arvoitusta haluaa avata. Toisaalta juuri
arvoituksellisuus ja totuuden moniulotteisuus ovat romaanin keskeisiä rakennusaineksia,
keinoja, joilla kirjailija saa lukijan eläytymään lasten kokemusmaailmaan.
Käsittämätön onnettomuus jättää jälkensä kaikkiin sen piirissä
olleisiin. Kaikki arvet vain eivät näy ulospäin.
Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä
WSOY 2024. 310 s.
Arvostelukappale.
Kirja sopii erinomaisesti #naistenviikko2024-haasteeseen, koska Lapuan
patruunatehtaan onnettomuuden 40 uhrista suuri enemmistö eli 35 henkilöä oli naisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti