Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä #naistenviikko2024

 

Onko noin viisikymmentä vuotta aika, joka tarvitaan, että katastrofista voidaan ryhtyä tekemään taidetta ja kansallista (vaikkakin samalla hyvin paikallista) traumaa käsitellä siten yleisellä tasolla? Ehkä. Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Anne-Maria Latikan romaania Valonkehrääjä, joka kertoo lapsen näkökulmasta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja erityisesti sen pitkistä ja laajalle levittyvistä jälkimainingeista.

Latikkahan ei ole ainoa, joka on tarttunut tuohon suuronnettomuuteen juuri nyt. Viime vuonna ilmestyi Toni Kurkimäen ohjaama elokuva Lapua 1976 ja Heini Röyskön romaani Ja samassa tuli hiljaisuus (Otava, 2023).

Latikka ei tosin mainitse kertaakaan paikkakunnan nimeä eikä ole kirjoittanut romaaniinsa muutakaan suoraan paikallisesti tunnistettavaa, kuten murretta, mutta alkusivuilta ja ihan takakansitekstistäkin on jo selvää, mikä paikkakunta ja aika ovat kyseessä. Lapualla ollaan ja 1970-luvulla.

Valonkehrääjän keskushenkilö on alle kymmenvuotias Kaja. Tytön isä on paikkakunnan pidetty eläinlääkäri. Kaja on perheen ainoa lapsi, sillä kaivattua sisarusta hänelle ei ole siunaantunut. Kajan elämä mullistuu helteisenä kesäpäivänä, kun kodin ovelle tupsahtaa yhtäkkiä kummitäti Amalia punattuine huulineen poikansa Pojun kanssa. Amalia on asunut vuosia Pojun kanssa Ruotsissa, työskennellyt autotehtaassa ja yritellyt laulajanuralle, mutta nyt on tullut aika palata kotiin.

Kaja ei oikein ymmärrä, miksi aikuiset suhtautuvat Amaliaan jotenkin kylmäkiskoisesti. Hänhän on kertakaikkisen ihana! Pian Amalia saa paikan tehtaalta ja asettuu Pojun kanssa työntekijöiden asuntolaan. Kajan puolesta he olisivat voineet jäädä ikuisiksi ajoiksi vierashuoneeseen, mutta äiti, Amalian sisar, on toista mieltä.

Sitten tapahtuu onnettomuus, joka yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa kaiken lopullisesti.

Amalia kuolee kymmenien muiden joukossa. Poju muuttaa Kajan kotiin, hänen oman huoneensa toiseen puoliskoon. Lasten on vaikea hahmottaa, mitä oikein tapahtui. Miksi tehdas räjähti, minne siellä olleet ihmiset katosivat? Mitä ihan konkreettisesti tapahtui räjähdyshetkellä? Samat kysymykset kiertävät aikuisten ja viranomaistenkin mielissä, vaikka heillä on paremmat sanat ja käsitteet käytössään.

Latikka onnistuu hienosti tavoittamaan lapsen näkökulman hämmennyksineen ja haparoivine selitysyrityksineen. Jotenkin kaaokseen olisi saatava jokin mieli, ja lapset kehittelevät omia teorioitaan ja ratkaisukeinojaan. Jos metsänlaidan hylättyyn kaivoon pudottaa riittävän arvokkaan uhrin, voisi aikaa kääntää takaisin ja peruuttaa yhden tietyn sekunnin. Amalia tulisi takaisin. Mutta Poju näkee kaivon pohjalla jotain pelottavaa. Mikä olisi arvokkain uhrattava, jonka Kaja voisi kaivoon viskata?

Sitten Kajan isä keksii, että hänellä ja Pojulla on yhteinen intohimo eli perhoset. Poju ei suostu irrottamaan perhoskirjasta, jonka on ilmeisesti saanut äidiltään. Kaja kummastelee, miten perhoskirjan kanssa voi käsitellä suruaan. Mutta kun isä antaa Pojulle perhoshaavin, tämä on kuin riivattu. Hänen on vain löydettävä oikea perhonen, valonkehrääjä. Se voisi muuttaa ajan kulkua, ja Poju saisi äidin takaisin. Alkaa vuosia jatkuva pakkomielle.

Valonkehrääjä paljastaa hienovaraisesti ja terävänäköisesti, miten huonosti aikuiset omien huoltensa ja kiireidensä keskellä näkevät, mitä lasten elämässä tapahtuu. Kukaan ei esimerkiksi huomaa, että onnettomuus on vaikuttanut syvästi myös vaikkapa Kajaan, vaikka hän ei äitiään siinä menettänytkään. Äidin ja isän huomio on kiinnittynyt näkyvämmin ja heidän mielestään perustellummin oirehtivaan Pojuun.

Naapurustoon muuttaa Aurora, tyttö, jonka ystävyydestä Kaja antaisi mitä vain. Jostain syystä Auroraa kiinnostaa kuitenkin enemmän vähän omituinen Poju kuin Kaja. Auroran isä on selviytynyt onnettomuudesta elossa, mutta on pahasti vammautunut. Ehkä se yhdistää kahta traumatisoitunutta lasta. Lasten keskinäisten välien dynamiikka on kuvattu raadollisesti.

Poju tutustuu myös kummalliseen mieheen, Kajan mielestä vähän pelottavaan Ukkoon, jolla on ollut jokin hämmentävä yhteys Amaliaan. Onko Ukko sittenkin Pojun salaperäinen isä? Amalian menneisyys kuuluu asioihin, joista Kaja saa tietoa vain paloja sieltä, toisen täältä.

Valonkehrääjä ei ole aivan helposti avautuva romaani. Ainakin alkupuolella on osuuksia, jotka käsittää kunnolla vasta, kun on ensin lukenut teoksen loppuun ja palannut sitten niihin uudelleen. Vaiva kannattaa, jos Valonkehrääjän arvoitusta haluaa avata. Toisaalta juuri arvoituksellisuus ja totuuden moniulotteisuus ovat romaanin keskeisiä rakennusaineksia, keinoja, joilla kirjailija saa lukijan eläytymään lasten kokemusmaailmaan.

Käsittämätön onnettomuus jättää jälkensä kaikkiin sen piirissä olleisiin. Kaikki arvet vain eivät näy ulospäin.

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä
WSOY 2024. 310 s.

Arvostelukappale.

Kirja sopii erinomaisesti #naistenviikko2024-haasteeseen, koska Lapuan patruunatehtaan onnettomuuden 40 uhrista suuri enemmistö eli 35 henkilöä oli naisia.