Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen
juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti
1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.
Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai
pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut
harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli
erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä
jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta
ja kuolemasta?
Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä
selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän
kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että
tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta.
Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto
romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman
pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918
(v. 2009).
Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi
tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään
historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä
kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan!
Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he
pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän
kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja
mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?
Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin
kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten
kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden
tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.
On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella
taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset
ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua.
Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat,
joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja
luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat
myös raskauttavia todisteita.
Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken
naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön.
Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on,
että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa
sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin
eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi
teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen
raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista
ovat pysäyttäviä.
Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä
tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu
esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta
Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus.
Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa.
Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.
Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin
taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole
ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen.
Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia
romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten
varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen
olkapäillä (Haamu, 2024).
Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä
se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin
sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen
syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin
tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.
Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi
Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä
nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten
kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.
Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui
minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun
alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja
raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan
kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.
Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.
Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!
Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan
naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien
kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).
*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen
nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.
Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti