Sivut

keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918 #naistenviikko2024

 


Kirsin kirjanurkan #naistenviikko2024-lukuhaasteen viimeinen juttu käsittelee tutkija ja tietokirjailija Marjo Ahlstenin tietokirjaa Naiskaarti 1918. Kovin valoisissa tunnelmissa ei siis liikuta.

Ahlsten aloittaa kirjansa johdannon kertomalla, että hän sai pari vuotta sitten musertavan uutisen. Diagnoosin mukaan hän oli sairastunut harvinaiseen inflammatoriseen eli tulehdukselliseen rintasyöpään. Ennuste oli erittäin huono. Sairaus johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Mutta mitä tehdä jäljellä olevalla ajalla? Miten saada ajatukset edes hetkeksi pois sairaudesta ja kuolemasta?

Päätös ei ollut vaikea. Tutkija halusi vielä tehdä selvityksen Valkeakosken punakaartissa taistelleista naissotilaista ja heidän kohtaloistaan. Aihe oli kiinnostanut häntä jo pitkään, eikä vähiten siksi, että tästä legendaarisesta naiskaartista on tehty hämmästyttävän vähän tutkimusta. Käytännössä aiheesta on ennen Ahlstenin omaa teosta kirjoittanut Anneli Kanto romaanin Veriruusut (Gummerus, 2026)* ja Varpu Anttonen painamattoman pro gradu -tutkielman Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 (v. 2009).

Jo tämä tieto on ainakin minun mielestäni pysäyttävä. Miksi tutkimusta ei ole tehty? Eikö aihe todellakaan ole tuntunut kenestäkään historiaa opiskelleesta tai historiantutkijana tai naistutkimuksen parissa työskennelleestä kiinnostavalta? Sehän suorastaa huutaa merkittävyyttään ja mielenkiintoisuuttaan! Mikä sai nuoret naiset tarttumaan aseisiin ja osallistumaan sotaan? Miten he pärjäsivät? Millaisia vaikeuksia he kohtasivat sukupuolensa takia? Mikä heidän kohtalonsa sodan melskeissä oli ja miksi? Miten eloonjääneet pärjäsivät, ja mitä he kertoivat jälkipolville tästä elämänvaiheestaan?

Kun Ahlsten alkaa penkoa aihettaan, hän törmää yhä uusiin kummastusta herättäviin seikkoihin. Minut yllätti jo sekin, miten Ahlsten kertoo naispuolisia historiantutkijoita ajoittain kohdeltavan. Naissotilaiden tutkiminen herättää myös avointa vastustusta.

On ymmärrettävää, että sisällissodan punaisten puolella taistelleista ei ole olemassa kattavaa kirjanpitoa. Ajat olivat sekasortoiset ja sota kiivas mutta lyhyt, joten asiakirjoja ei juurikaan ehtinyt muodostua. Ahlstenin tärkeimpiä lähteitä ovatkin Valkeakosken punakaartin palkanmaksulistat, joita on miltei kolmelta kuukaudelta ja ne ovat vieläpä säilyneet. Asiakirjoja luonnollisesti myös tuhoutui ja niitä hävitettiin tarkoituksella, koska ne olivat myös raskauttavia todisteita.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Tähänastiset arviot ovat heitelleet rajusti puoleen ja toiseen. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

Ahlsten ravistelee rohkeasti useita sotaan liittyviä tapahtumia ja niistä kerrottuja tarinoita. Kyseenalaiseen valoon joutuu esimerkiksi sotilas Siiri Lehtisen kuolema, jonka on kerrottu aiheutuneen vahingonlaukauksesta Valkeakosken työväentalolla. Ahlsten ei usko, että tapahtumasta on kerrottu totuus. Hänen mukaansa punakaartilaiset peittelivät todellista syytä Siiri Lehtisen surmassa. Hänelle järjestettiin näyttävät hautajaiset, mutta kuoleman syytä ei tutkittu.

Monia naiskaartilaisia on merkitty asiakirjoihin taisteluissa kaatuneiksi, vaikka todellisuudessa heidän kuolinpäivinään ei ole ollut mitään taisteluja kyseisillä paikkakunnilla. Ja niin edelleen. Selvitettävää olisi siis vielä kosolti toisillekin tutkijoille. Ja millaisia romaaneja tästä aihepiiristä vielä voisikaan kirjoittaa! Tuorein esimerkki on muuten varmaankin brittiläisen Laura Mauron pienoiskauhuromaani Otavaisen olkapäillä (Haamu, 2024).

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Kirjan lopussa Ahlsten toteaa, ettei itsekään tiedä, miksi Hiljainen tappaja, joksi hän sairauttaan nimittää, on mukana kirjassa. Häntä nolottaa rinnastaa omaa kamppailuaan syöpää vastaan valkeakoskilaisten naisten kamppailuihin sodassa ja sen jälkimainingeissa.

Myönnän, että sairauskertomuksen mukana kuljettaminen tuntui minustakin vähän erikoiselta ratkaisulta. Mielelläni kuitenkin aina uuden luvun alussa päivitin myös kirjailijan kuulumiset. Kirjan aihe on kovin raskas ja raastava, eikä aggressiivisen syöpäsairauden vaiheiden seuraaminen ainakaan kevennä teloitusrivi- ja joukkohautatunnelmia.

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918
Into 2024. 199 s.


Arvostelukappale saatu #kirjavaikuttaja-yhteistyön kautta. Kiitos!

Marjo Ahlsten on julkaissut aiemmin nimellä Marjo Liukkonen teokset Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino, 2018) ja Teloitusjonossa, Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919 (Atena, 2019).

 

*Kannon Veriruusuja en vielä ole lukenut, mutta olen nähnyt romaanista dramatisoidun vaikuttavan näytelmän.

 


Osallistun tällä postauksella Tuijata-blogin #naistenviikko2024-haasteeseen. Hyvää nimipäivää nimipäiväsankareille! Kiitos kaikille haastetta seuranneille, ja erityiskiitos Tuijalle haasteen vetämisestä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti