Marlen Haushofer: Seinä #naistenviikko2024

 

Kiinnostuin saksalaisen Marlen Haushoferin romaanista Seinä jossain vaiheessa kevättalvella törmättyäni juttuun, jossa kerrottiin, että kyseinen teos on Suomen jonotetuimpia kirjoja kirjastoissa suhteutettuna lainattavissa oleviin kappaleisiin. Muistaakseni jutussa annettiin ymmärtää, että kirjaa on saatavana vain pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista, joissa sitä on vain muutamia kappaleita, joita sitten kymmenet epätoivoiset lukijat jonottavat. Jonotusaika saattaa venahtaa vuosiksi.

Kun nyt Seinän luettuani yritin etsiä tuota lukemaani artikkelia tai postausta netin syövereistä, en sitä enää löytänyt. En siis pysty tarkistamaan, mitä siinä ihan tarkalleen ottaen sanottiin. Muistan kuitenkin sen verran kiinnostuneeni tuosta harvinaisesta ja halutusta kirjasta, että laitoin sen varaukseen oman alueeni Vaski-kirjastoihin. Lainattavissa oli ja on edelleen kaksi kappaletta kirjoja.

Olin jonossa muistaakseni yhdeksäntenä. Nyt kun tarkistin tilanteen tätä kirjoittaessani (juhannuksena 2024), jonossa on 22 henkilöä. Helmet-kirjastojen tilanne on tosiaan tukalampi, sillä kierrossa näyttää olevan vain yksi kappale, jota jonottaa 155 lukijaa!

Kannattaako Seinää sitten jonottaa lainaksi vuosikausia? Mikä ettei. Kirja on mielenkiintoinen ja käsittelemäänsä aiheeseen nähden yllättävän vetävä. Jos on laillani kiinnostunut robinsonadeista ja dystooppisista scifiltä hienokseltaan tuoksahtavista tarinoista, joissa on myös jonkinlaisia fantasiaelementtejä, Seinä on vallan mainiota luettavaa. Keski-ikäinen nainen päähenkilön asemassa tekee Seinästä myös tietyllä tavalla feministisen, ja sitä on sanottukin feminiiniseksi versioksi Robinson Crusoesta.

Tarina on kieltämättä kiehtova, ja siitä voi halutessaan etsiä monenlaisia tasoja, viitteitä ja sanomia. Se on myös kirjoitusaikansa eli 1960-luvun alun tuote, mikä tekee siitä nykylukijalle mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja siihen, miten hurjaa vauhtia maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Suhtautuminen mediaan ja sen täydelliseen puuttumiseen on yllättävänkin maltillista. Nainen toteaa ihmiskunnan täydellisen tuhon, kun huomaa autoradiota testatessaan kaikkien kanavien hiljenneen. Sen koommin ei ole puhetta sanomalehtien, radion, television tai elokuvien puuttumisesta tai niiden kummemmasta kaipuusta. Mikä kokemus olisikaan nykyihmiselle joutua tilanteeseen, jossa kaikki nämä puuttuvat totaalisesti?

Seinän minäkertoja aloittaa rivakasti tarinansa, jota ei tosin oleta kenenkään koskaan lukevan. Hän on päätynyt serkkunsa ja tämän miehen kanssa viettämään vappua näiden metsästysmajalle vuoristoon kotimaassaan Itävallassa. Kertoja jää yksin majalle, kun serkku miehineen menee viettämään iltaa lyhyen matkan päähän alas kylään. Aamulla hän huomaa, etteivät toiset ole palanneet. Serkun miehen metsästyskoira Luchsin kanssa kertoja lähtee etsimään näitä ja törmää matkalla yllättävään esteeseen.

Vuorenrinteeseen on noussut vankkumaton mutta läpinäkyvä seinä. Kertoja näkee seinän läpi ja toteaakin kauhukseen pian, että sen toisella puolella kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleet ja kivettyneet siihen asentoon, jossa ovat kuoleman kohdanneet. Kasveille sen sijaan ei ole tapahtunut mitään. Seinä on ilmeisen korkea, koska pikkulinnut törmäävät siihen tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle maan alle, koska puro pääsee virtaamaan sen alta melko vaivatta. Myöhemmin käy ilmi, ettei seinä myöskään vaikuta säähän mitenkään.

Tilanne on tyrmäävä. Kertoja tuntuu lopulta käyttävän kovin vähän energiaa sen miettimiseen, miksi seinä on noussut ja mikä on omituisesti tappanut kaikki muut sen toiselta puolelta. Loogisin selitys tuntuu olevan uusi pelottavan tuhoisa ase, jonka jokin nimeämätön taho on ottanut käyttöön. Alkuun kertoja odotteleekin, milloin vihollinen tulee noutamaan hänet. Kertojan kaksi teini-ikäistä tytärtä ovat jääneet kaupunkiin. Heitä hän ei osaa oikein edes surra absurdissa tilanteessaan, ja sitten tekemistä onkin pian niin paljon, ettei siihen oikein jää aikaa.

Tarinansa alussa kertoja paljastaa, että on aloittanut sen muistiinmerkitsemisen noin kaksi vuotta seinän ilmestymisen jälkeen. Hän kertoo pyrkivänsä mahdollisimman tarkkaan ja kronologiseen kerrontaan, mutta tulee silti viljelleeksi jonkin verran ennakoivia vihjeitä, joiden perusteella lukija virittyy odottamaan jotakin katastrofia. Tunnelma on siis monella tapaa epätoivoinen ja myös uhkaava.

Kyse on siis jonkinlaisesta tieteisromaanista, mutta kuten sanottu, omituisen seinän alkuperä jää hämärän peittoon niin kertojalle kuin lukijalle. Siitä voi tehdä erilaisia tulkintoja. Oliko mitään seinää edes olemassa, vai oliko kyse vain kertojan mielen järkkymisestä, jonkinlaisesta päänsisäisestä harhasta? Kuinka vertauskuvallisesti seinä pitäisi tulkita?

Niin tai näin, Haushofer kertoo hyvin perusteellisesti ja yllättävän uskottavastikin kertojan arkisesta raadannasta ja selviytymiskamppailun raadollisuudesta. Jossain kohdassa romaanin alkupuolella kertoja ohimennen paljastaa olevansa nainen mutta ei kerro nimeään eikä oikein muutakaan itsestään ja menneisyydestään, kuten vaikkapa kotikaupunkinsa nimeä tai ammattiaan.

Kunnon robinsonadin tyyliin kuuluu, ettei selviytyjää ihan tyhjin käsin heitetä luonnon armoille. Niinpä kertojallakin on käytössään asumiskelpoinen metsästysmaja piharakennuksineen. Serkun mies Hugo on pelännyt ydinsotaa ihan vakavalla mielellä ja on vaimonsa vastusteluista piittaamatta koonnut vuoristoon jonkinlaista varmuusvarastoa katastrofin varalle. Nainen myös kohtaa heti ensimmäisenä päivänä lehmän, joka on sattumalta jäänyt seinän samalle puolelle hänen kanssaan. Myös kissa liittyy jossain vaiheessa kokoonpanoon.

Pian niitylle on istutettu perunamaa ja tuvan seinustalle kylvetty papupelto. Mutta helppoa ei silti ole missään vaiheessa, vaikka jotkin maataloustyöt, kuten niittäminen, ja metsästys ovat hänelle nuoruudesta tuttuja. Kuinka hän kaipaakaan kirjastoa! Moneen otteeseen hän toteaa kyllä käsillä olevasta asiasta aikoinaan lukeneensa kokeeseen mutta unohtaneensa sitten tyystin. Nyt tiedoille ja taidoille olisi todellista käyttöä. Naisella on kuitenkin etulyöntiasema nykyihmiseen verrattuna, sillä hän on kokenut sota-ajan koettelemukset ja selviytynyt.

Seinä toi useaan otteeseen mieleen Lilian Kallion Ugudibuu-romaanin, jossa perusidea on samansuuntainen. Ugudibuussa tapahtuu täysin selittämätön katastrofi, jonka seurauksena kaikki ihmiset samanaikaisesti katoavat, haihtuvat ilmaan. Vain muutaman tamperelaisnaisen joukko jää jostain syystä jäljelle. Kummassakaan romaanissa ei sen kummemmin avata, mistä katastrofi johtuu. Ei myöskään uhrata ajatuksia sille, millaisia tuhoja aiheutuisi esimerkiksi ydinvoimaloissa, jos ihmiset yhtäkkiä vain hylkäisivät ne. Kummassakin teoksessa fokus on yksilöiden selviytymisessä ja siinä, miten ihmismieli reagoi täysin käsittämättömään tilanteeseen ja siihen, että on käytettävä kaikki mahdollinen energia ja osaaminen todelliseen perusasiaan eli hengissä säilymiseen.

Haushoferin Seinässä ihmisen pienuus luonnonvoimien armoilla käy selväksi muun muassa vaikuttavien myrskykohtausten kautta. Harvoin olen lukenut yhtä pelottavaa ukkosmyrskyjen kuvausta. Luonto on muutenkin vahvasti mukana tarinassa. Kun nainen kiipeää vuorenrinteelle näköalapaikalle katsomaan alas ja seinän taakse kaukaisuuteen, hän panee merkille, miten kasvillisuus on nopeasti peittämässä alleen ihmisen jäljet maisemassa. Taakse jäänyt kaupunkielämä alkaa naisen mielessä vaikuttaa yhä absurdimmalta uuden, täysin erilaisen arjen näkökulmasta.

Autenttisen tunnun tarinaan tuo sen vuodatuksenomainen rakenne. Teosta ei ole jaettu totuttuun tapaan osiin ja lukuihin. Tekstin kappaleet ovat pitkiä, eikä dialogia tai repliikkejä ole. Tämä omalta osaltaan lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, mutta huomasin tosiaan tulevani imaistuksi tähän omituiseen maailmaan. Kertojan selviytymiskamppailu koostuu vaihtuvien vuodenaikojen mukanaan tuomista suurista työurakoista ja niiden kuvailuista, mutta kummallisella tavalla ne kuitenkin kiehtovat ja vievät mukanaan. Haushofer käyttää ennakointia taiten, joten vaikka varsinaista ratkaisua ei tunnu olevan tulossa, jotain kuitenkin tapahtunee ennen loppua. Se on lukijan saatava tietää, joten sivut kääntyvät tasaiseen tahtiin.

En lopulta ihmettele, että tämä teos on mukana jommassakummassa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamista Suurteoksia-kirjoista. Kyllä tämä varmasti jätti minuun lukijana jäljen pidemmäksikin aikaa, niin paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Kannattaa siis laittaa varaus kirjastoon, vaikka odottelemaan saattaa joutua. Vai joko olisi aika ottaa tästä ilmiselvästä klassikkoteoksesta uusi painos tai ainakin teettää sähköinen versio?

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand)
Suom. Eila Pennanen.
WSOY, 1964. 247 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Seinä sopii mitä mainioimmin aloittamaan #naistenviikko-lukuteeman blogissani. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.