”…miksi olen niin
kiinnostunut varjoon jääneistä naishahmoista.
Sellaisista varjonaisista, jotka kadottivat omat halunsa, tai sellaisista,
jotka onnistuivat toteuttamaan halujaan
mutta tulivat lopulta nujerretuiksi.”
Näin kysyy itseltään toimittaja ja tietokirjailija Moona
Laakso Naisia jotka etsivät suurta tulta -teoksensa johdannossa. Yksiselitteistä
vastausta ei ole, mutta ainakin Laakso kertoo halunneensa tehdä kirjansa naiset
’näkyviksi, omana itsenään, omine ansioineen. Ja minun on kirjoitettava itse
ja vähän myös itsestäni, silläkin uhalla että minut nähdään väärässä valossa.’
Moona Laakson Naisia jotka etsivät suurta
tulta kertoo 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka (varmaankin)
halusivat tulla nähdyiksi mutta jäivät syystä tai toisesta puolisonsa tai
jonkun muun läheisensä varjoon. Kirjassa näkyviksi tulevat:
Taidemaalari Greta Hällfors-Sipilä (1899–1974), puoliso taidemaalari Sulho
Sipilä.
Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto (1894–1949), puoliso
arkkitehti Alvar Aalto.
Arkkitehti Elissa Aalto (1922–1994), puoliso arkkitehti
Alvar Aalto.
Näyttelijä Saimi Järnefelt (1867–1944), puoliso taidemaalari
Eero Järnefelt.
Monilahjakas taiteilija Majsi Salokivi (1888–1953), puoliso
taidemaalari Santeri Salokivi.
Kirjailija Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972), puoliso
säveltäjä Leevi Madetoja ja sielunkumppani runoilija Eino Leino.
Sellisti ja kuvittaja Kirsti Gallen-Kallela (1896–1980), isä
taidemaalari Akseli Gallen-Kallela.
Taidemaalari Helmi Vartiainen (1888–1920), puoliso taidemaalari
Tyko Sallinen.
Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009), elämänkumppani taidemaalari ja kirjailija Tove Jansson.
Laakso muistuttaa lukijaa johdannossa, ettei hän missään
nimessä ole tutkija, historioitsija tai minkään alan asiantuntija. Siitä huolimatta
hän on perehtynyt laajoihin aineistoihin kohdehenkilöidensä elämistä, urista ja
vaiheista. Mukana on tarinallista omakohtaisuutta, eli Laakso ei kaihda
kirjoittaa itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja mielipiteitään mukaan näihin pieniin
tutkielmiin. Tästäkin kirjassa pidin, sillä se tuo uutta sellaisiinkin kohtaloihin,
jotka olivat minulle jo entuudestaan tuttuja.
Miksi kirjaan sitten ovat päätyneet juuri nämä yhdeksän naista?
Heitä toki yhdistää tuo varjoon jääminen, mutta valitettavasti se ei ole ollut
eikä ole oikein vieläkään mitenkään poikkeuksellista. Valikointi lienee ollut
melko subjektiivista. Juuri nämä naiset ovat kiinnostaneet Laaksoa. Ihan validi
menetelmä, koska kyseessä ei ole tieteellinen teos. Lopussa on kyllä hyvät
lähdeluettelot käytetyistä lähteistä ja aineistoista, joten ehdottomasti kyse
on tietokirjasta.
Idea tällaisesta useiden löyhästi yhteen liittyvien naisten
kohtaloita esittelevästä teoksesta ei ole ihan uusi. Laakso viittaa ainakin Suvi
Ratisen teokseen Omat huoneet - Missä naiset kirjoittivat vuosisata
sitten (Tammi, 2021) ja itselle tuli hakematta mieleen myös Hanna-Reetta
Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (Like,
2021). Molemmat olen nauttien lukenut.
Itselleni entuudestaan kaikkein tutuin Laakson teoksen naisista
on Hilja Vartiainen, jonka elämästä olen viimeaikoina lukenut sekä biofiktiivisen
teoksen eli Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava,
2021) että sen innoittamana Inka-Maria Laitisen ja Tarja Strandénin tietokirjan
Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (WSOY,
2002).
Itselleni antoisimmat minitutkielmat olivat Aino ja Elissa
Aallon esittelyt. Ne muodostavat hienon toisiaan kommentoivan parin, ja erityisesti
kiinnostavaa oli tutustua Elissan eli Elsa Mäkiniemen tarinaan, hänhän on jäänyt
paitsi kolossaalisen aviomiehensä maineen myös Alvar Aallon ensimmäisen vaimon
Aino Aallon varjoon. Elissan Laakso todellakin kirjoittaa näkyväksi.
Minulla on edelleen lukematta Jari Järvelän
biofiktiivinen romaani Aino A. (Tammi, 2021), jonka taas nostin lukulistallani
ylemmäs. Aaltojen suunnittelemia rakennuksia olemme kesämatkoilla bongailleet
ja joissakin käyneet tutustumassakin, kuten Paimion parantolassa, Villa Skeppetissä
(Tammisaari) ja Villa Kokkosessa (Järvenpää). Tänä kesänä kohteena oli Noormarkun Villa Mairea.
Pidin valtavasti myös Akseli Gallen-Kallelan
Kirsti-tyttärestä kertovasta osuudesta. Asetelma tuo vaihtelua kirjaan, koska
nyt kyse on siis isän varjoon jäävästä lahjakkaasta tyttärestä. En ole vielä
ehtinyt tarttua hyllyssäni makaaviin Akseli Gallen-Kallelasta kirjoitettuihin
teoksiin eli Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jäljilleni – Akseli
Gallen-Kallelan elämä ja taide (Otava, 2002) ja Viljami Puustisen Veljekset
Gallén (Like, 2020) enkä edes todella kiehtovalta tuntuvaan Helena
Ruuskan elämäkertaan Mary Gallen-Kallelasta Olisit villiä villimpi
(WSOY, 2021). Kuten huomaatte, Gallen-Kallelat kyllä ovat kiinnostaneet, mutta
aikaa ei ole sitten kuitenkaan löytynyt. Jonakin päivänä vielä!
Kirsti oli taiteellisesti monipuolisesti lahjakas, mutta
koki aina, etteivät omat kyvyt ja taidot olleet tarpeeksi, oikeastaan mitään
monumentaalisen isän rinnalla. Riipaisevasti hänen viimeisimpien päiväkirjamerkintöjensä
joukosta Laakso on poiminut lauseen: ”En löytänyt itseäni.”
Laakson teos toimii ainakin itselläni jonkinlaisena innostajana.
Syttyy halu lukea lisää, tutkia syvemmältä, käydä taidemuseoissa ja muissa
kulttuurikohteissa etsimässä näiden varjonaisten jälkiä. Omasta kirjahyllystä
huomaan pääseväni kätevästi alkuun!
”Kyllä se sittenkin on kurjaa olla nainen, jolla ei ole mitään
mahdollisuuksia päästä riippumattomaksi. Ei muuta kuin ole toisten armoilla
vaan ja sillä hyvä!”
Anni Halonen kirjeessään
Kirsti Gallen-Kallelalle.
Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta
Into, 2024. 239 s.
Arvostelukappale.
Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen,
jota vetää Tuijata-blogin Tuija.
Tällaiset kirjat kiinnostaa muakin paljon. Tuo Schreckin kirjaki on lukulistalla.
VastaaPoista