Pirkko Soininen: Signe #naistenviikko2024

 

Muiden elämää tallentamalla tallensin itsenikin.
Sillä minä olen jokaisessa kuvassa.
Minä olin se, joka katsoi.

 

Valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) kertova romaani Signe on Pirkko Soinisen neljäs historiallisista suomalaisista merkittävistä naisista kertova biofiktio. Aiemmat teokset kertovat taidemaalari Ellen Thesleffistä (Ellen, WSOY 2018), arkkitehti Wivi Lönnistä (Valosta rakentuvat huoneet, Bazar 2021) ja runoilija Maila Pylkkösestä (Kipulintu, Bazar 2023).

Signessä nimihenkilö elää viimeisiä sekavia päiviään jatkosodan aikana Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne Kivelän sairaalan potilaat Helsingistä oli evakuoitu suojaan neuvostoliittolaisten pommituksilta (evakuoidut eivät siis olleet mielenterveyspotilaita). Näin tapahtui oikeastikin.

Tiettävästi jopa sata Nikkilässä ollutta potilasta kuoli nälkään vuonna 1942 eli juuri Signe Branderin kuolinvuonna. Wikipedian artikkelin sanamuoto jättää auki syyn hätkähdyttäville nälkäkuolemille, jotka tuntuvat käsittämättömiltä. Sodan aikana elintarvikkeista oli kyllä kovaakin pulaa, mutta ei sentään tuollaista olisi pitänyt tapahtua. Signe Branderin kuolinsyy jää artikkelissa myös hämäräksi.

 

Helsinki oli pyörre, sekasortoinen, energinen, väkivahva.
Ensin olin tulla hulluksi, sitten hullaannuin.

 

Joka tapauksessa romaanin Signe häilyy epämääräisessä tilassa elämän ja kuoleman rajalla kärsien välillä kovista tuskista ja muistellen välillä unessa tai valveen välitilassa elämäänsä. Pimennysverhojen raosta pilkistävä valojuova vie hänet elämän parhaimpiin hetkiin, jolloin hän kulki valokuvaamassa rakasta Helsinkiään. Signe viihtyi hyvin kesäateljeekuvaajana Savonlinnassa parina vuonna, varsinkin, kun sai siellä ollessaan vapaata vaativasta äidistään, mutta Helsinki rakennuksineen ja ihmisineen oli hänelle kuitenkin suurin rakkaus.

 

Kuljin kamerani kanssa kaikkialla ja rakkauteni Helsinkiä kohtaan vain syveni.
Jos rakastettuni joskus olikin kohtuuton, likainen, meluinen ja haiseva,
se oli aina myös päinvastainen.
Ja sitä kaikkea opin rakastamaan.
Ja kaupunki: minusta tuntuu, että se rakasti takaisin.

 

Välähdykset eletystä elämästä vuorottelevat sairaiden ja kuolevien täyttämän juhlasalin tapahtumien kanssa, mikä luo tarinaan toimivan rytmityksen. Soininen on onnistunut murtautumaan biofiktion sudenkuopasta, jossa draaman kaari jää usein loppupäästään latteaksi. Sairaan, kuolemaa tekevän iäkkään naisen muistot eivät noudata orjallisesti kronologiaa, ja kuolemaa edeltävät vaikeat ajat sairasvuoteella korostuvat. Yksi viileäkätinen hoitaja tulee potilaalle tutuksi, muut ympärillä häärivät ihmiset ja toiset potilaat ovat kasvotonta massaa. Lopulta naisten väliltä paljastuu yllättävä yhteys.

 

Asettauduin milloin mihinkin piirtämään.
Tutustuin kaupunkiin, otin sen haltuuni, ihastuin ja antauduin.
Ja kaupunki vastasi, houkutteli minut tämän tästä pysähtymään,
katsomaan, kaivamaan kynän esille.
Kävimme vuoropuhelua: Helsinki ja minä.
Helsinki katsoi minua tuhansilla eri tavoilla, aamunvalossa,
illankajossa, päivän pystysuorassa valossa –
ja minä katsoin takaisin,
uutta kotikaupunkiani.

Pirkko Soininen on kertonut käyttäneensä lähteinä Signe Branderin valokuvia ja rakentaneensa fiktiivisen kertomuksensa niiden pohjalta. Monia tunnettuja valokuvia tarinasta tunnistaakin ja monet voisi kuvauksen perusteella löytää. Mutta on Soininen perehtynyt muutenkin moniin erilaisiin aineistoihin, muun muassa valokuvauksen historiaan, tekniikkaan ja filosofiaan. Käytetystä tausta-aineistosta on kirjan lopussa kattava luettelo.

Romaanin Signe pohdiskelee kuvaajan ja kuvattavan suhdetta, erilaisia tilanteita, joissa kuvaamisen kohteet ovat olleet joko otettuja tai vastentahtoisia, sekä muun muassa kuvaajan käyttämää valtaa. Monet ihmiset, joita Brander kuvasi ikuistaessaan katoavaa Helsinkiä, päätyivät kenties ainoan kerran negatiiville hänen kauttaan. Tilanne oli merkittävä sekä kuvaajalle että kuvattaville.

 

Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen
mutta jonka olen ymmärtänyt vähitellen.
Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvan kokoisen palan.
Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin.
Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.

 

Signe Brander ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen ammattivalokuvaaja, mutta hän on laajan Helsinki-aineistonsa takia varmasti aikakautensa tunnetuimpia. Vuosisadan alussa Helsinkiin perustettiin Muinaismuistolautakunta, joka palkkasi Branderin ikuistamaan katoavaa kaupunkia. Työ jatkui useita vuosia ja takasi niukan mutta kuitenkin jokseenkin vakaan tulonlähteen.

Soininen kertoo Signen suulla työn fyysisyydestä. Laitteet olivat raskastekoisia ja hankalia, joten maisema- ja miljöökuvaus oli yleensä fyysisesti voimakkaampien miesten työtä. Signe ei kuitenkaan antanut periksi. Kiperimmissä kohteissa piti tosin palkata apukäsiä. Ajan laitteilla ei myöskään otettu mitään nopeita tuokiokuvia, vaan jos kuviin halusi liikkeen tuntua ja ihmisiä, heidät piti pysäyttää ja asetella paikoilleen. Oli osattava tulla toimeen ihmisten kanssa, suostutella ja ohjata.

Signe Brander kuuluu siihen laajaan (nais)ammattilaisten joukkoon, jonka työtä ei juurikaan arvostettu heidän elinaikanaan mutta jotka ovat nousseet arvoonsa jälkikäteen. Nikkilän sairaalassa kuolemaa tekevä Brander on miltei unohtunut, tuntematon muiden tuntemattomien joukossa. Naisena hän sai kokea vähättelyä monessa muodossa.

Muinaismuistolautakunta kyllä palkkasi hänet suururakkaan, mutta palkkion korottaminen ei sitten vuosien varrella ottanut luonnistuakseen samaan tahtiin kuin miespuolisilla ammattilaisilla. Oma äiti olisi arvostanut piirustuksenopettajan ammattia, mutta valokuvaus ei oikein tuntunut säädylliseltä ansaintatavalta. Signe kuitenkin kulki valitsemaansa tietä, päättäväisenä ja itsepäisenäkin.

 

Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen... Siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.

 

Signe on mielenkiintoinen ja surumielisen kaunis romaani. Epookki on tehty huolella, joten lukija pääsee kelpo aikamatkalle menneeseen aikaan yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja ennen kaikkea kadonneeseen Helsinkiin. Soininen on myös runoilija, mikä mielestäni näkyy ja kuuluu hänen paikoin aforistisessa lauseessaan. Lukunautinnosta kertonee sekin, että aika monta sitaattia halusin poimia tähän juttuuni itselleni talteen. Vielä kosolti lisää olisi ollut tarjolla.

 

On olemassa piste, jonka jälkeen kaikki on tarkkaa.
Luulen, että niin on myös ihmiselämässä.
Jossain kohtaa elämää näkee kaiken tarkemmin.
Vaikeus on ymmärtää, milloin on sillä kohdalla.

 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin Signe Branderin valokuvia. Kanteen on ikuistettu niistä pari, ja niistä taas ylempi ylösalaisin painettu on keskeinen romaanissa. Muut kuvat joutuu halutessaan etsiskelemään toisista lähteistä. Ymmärrän toki kuvien puuttumisen, onhan kuitenkin kyseessä fiktiivinen romaani, ei elämäkerta.

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024. 224 s.

Arvostelukappale.

Tämä teos sopii mitä parhaimmin #naistenviikko2024-haasteeseen, jota vetää Tuijata-blogin Tuija.