Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

 

Pitkä ikävä on Katja Kaukosen kuudes julkaistu teos ja viides romaani. Olen lukenut aikanaan hänen esikoisteoksensa Odelman (WSOY 2011) tuoreeltaan ja blogimerkintöjeni perusteella olen aikonut siitä myös kirjoittaa blogijutun, mutta jostain syystä se on sitten jäänyt tekemättä. Arvelen, että lukukokemus on ollut sen verran kimurantti, että on mennyt sisu kaulaan. Kustantajan sivuilla Odelmaa kuvataan näin:

Arvoituksellinen esikoisromaani imaisee omakieliseen, myytilliseen maailmaan ja hurmaa ajattomalla tarinallaan.

Katja Kaukosen esikoisteos esittelee maailman, jossa on kielen rikkautta ja myytillisen maailman lumoa. Odelma on arvoituksellinen romaani, miltei jännityskertomus, joka saa hengittämään tahdissaan. Se on kertomus sodasta, lähtemisestä ja palaamisesta, yhdessä olemisesta ja vieraudesta. Elämästä, joka ei pääty.

Luettuani nyt tämän Kaukosen kuudennen teoksen voin todeta, että Kaukonen on pysynyt tyylilleen uskollisena. Kirjailijan kieli on rikasta ja tarinan maailmassa on myytillisyyttä, maagista realismia ja arvoituksellista unenomaisuutta. Kysymys on myös ihmisenä olemisen monimutkaisuudesta, parisuhteista, rakastamisesta ja rakkauden perimmäisestä olemuksesta, muun muassa.

Kirjailijan teosluettelo on muutenkin mielenkiintoinen. Sen perusteella Pitkä ikävä on kolmas teos, joka sijoittuu saarimiljööseen. Kohinassa (WSOY 2014) arkkitehti Alvar Malmberg muuttaa yksinkertaisen elämän kaipuussaan tuuliselle saarelle lepäämään. Vuonna 2020 ilmestynyt Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan, joka kustantamon sanoin ”ihmeellinen romaani hulluiksi leimattujen naisten saaresta” sijoittuu mitä ilmeisimmin Seilin saarelle Turun saaristoon, vaikkei saaren nimeä ainakaan tässä takakansitekstissä mainita.

Pitkä ikävä sijoittuu Örön linnakesaarelle. Kahden aikatason rakenne on tuttu historiallista romaaneista. Pariin kesäkuun puolivälin päiviin vuonna 2020 sijoittuvassa romaanin nykyhetkessä keski-ikäinen pariskunta Inga ja Antti etsivät saarelta kumpikin jotain. Antti on aikoinaan suorittanut saarella varusmiespalveluksensa. Hän myös harrastaa perhosten valokuvaamista, mihin saarella onkin runsaasti mahdollisuuksia. Ingan isoisovanhemmat Anna ja Juho ovat suvussa kulkevan tarinan mukaan olleet aikanaan rakentamassa saaren linnoituksia. Inga etsii merkkejä erityisesti Annasta, jonka muisto tuntuu olevan erityisen häälyvä.

Toinen aikataso kulkee 1900-luvun alkuvuosikymmenissä Örön linnoitusten rakentamisen aikoina. Anna ja Juho aloittelevat avioliittoaan hankalissa oloissa. Juho hankkii yhteisen talon rahoja linnoitustöissä saarella, jonne naisilta on pääsy kielletty. Anna on kuitenkin mukana, piilossa varastovajassa, jonne pariskunta on tehnyt pienen pesänsä. Levoton Anna ei malta totella Juhon vaatimusta vajassa pysymisestä. Mutta onko Anna saarella ollenkaan? Toisissa muistoissa hän odottaa Juhon paluuta nurjamielisen anopin hoteissa mantereella. Joka tapauksessa Juhon saarikomennuksen päätteeksi Anna on raskaana.

Tarinahakuiselle lukijalle Pitkä ikävä (joka on saanut nimensä saaren poikki kulkevasta saman nimisestä kivetystä tiestä) on pieni koetinkivi, mutta sen taidokkuudesta ei jää epäilystä. Kaukonen antaa hetken siimaa ja tempaa sitten taas lukijan uudelleen kaislikkoon. Mikä liittyy mihinkin? Mistään ei saa lopulta kunnon otetta, kuten ei elämästäkään. Ihmisellä on taakkanaan alituinen kaipaus jonnekin, toisen luo ja liki, mutta aina eteen tulee jotakin. Tunteeko toisen koskaan, tunteeko edes itseään?

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä
WSOY 2024. 285 s.

Arvostelukappale.