Anssi Hemmilä: Vastamelu

 

”Te ootte tosi varovaisia ihmisiä. Teille on tosi tärkeää miltä kaikki näyttää ulospäin.”

Vastamelu on Anssi Hemmilän toinen romaani. Esikoisromaani Ilosaari (Tammi, 2019) kertoo nuorista aikuisista, jotka pääosin ovat matkalla Joensuuhun rockfestareille. Annulle ja Hilulle on tärkeintä saada hyvää materiaalia somekanaville. En ole Ilosaarta lukenut, mutta nimi ja kansikuvakin vaikuttavat kyllä tutuilta.

Hemmilän toisinkoinen kertoo myös nuorista, joskin ehkä aavistuksen esikoisromaanin henkilöitä varttuneemmista aikuisista eli noin kolmikymppisistä Vilmasta ja Juhanista. Vilma tekee työkseen asiakasanalyyseja pankille, ja Juhani on rahastonhoitajana toisessa yrityksessä. Kumpikin on enemmän tai vähemmän sinkku, ainakin, jos ei oteta lukuun Vilman salasuhdetta parhaan ystävänsä entiseen aviomieheen.

Ajatus vakituisesta, päämäärätietoisesta parisuhteesta on oikeastaan kummallekin vähän vieras tai ainakin epäajankohtainen. Joku kumppani olisi kiva olla, mutta jonkun kassa yhdessä asuminen vaikuttaa liian vaivalloiselta kuviolta.

Romaanin tapahtumat käynnistyvät samoihin aikoihin kuin koronapandemiakin. Etätyöt ja kokoontumisrajoitukset ahdistavat helsinkiläisiä, ja Juhanin pomo lähettää tämän kesän alussa tekemään töitä omalle kesämökilleen Lohjanjärven rannalle. Juhani ei tosiaankaan ole mökki- tai maaseutuihmisiä eikä piittaa rentoutumisesta tai muusta sellaisesta työntekoa häiritsevästä toiminnasta, mutta hän huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä aika hyvin.

Sitten eräänä aamuna mökkilaiturin aurinkotuolissa nukkuu nuori nainen, Vilma. Juhani ja Vilma tutustuvat, vähän nihkeästi ja molemmin puolin vähän varautuneina, mutta kuitenkin. Välillä yhteydenpidossa on pitkiä taukoja, ja kun sitten taas toinen tekee aloitteen, ryhdytään hitaasti uudelleen tapailemaan. Yhdessä oleminen tuntuu jos ei nyt ihanalta niin ainakin mukiinmenevältä. Miksi vaivautua etsimään parempaakaan, kun näin on hyvä?

”Mikään kiva juttu ei tapahtunut itsestään vaan vaati paljon kaikenlaisia järjestelyjä ja jatkuvaa ylläpitoa. Eikä se riittänyt että oli kivaa. Koko ajan olisi pitänyt olla kivempaa kuin aiemmin tai muuten sai yhtäkkiä huomata että kaikki olikin kauheaa ja pilalla. Siinä vaiheessa ei enää voinut tehdä mitään.”

Juhanin päämääränä on ansaita niin paljon rahaa, että voi 40-vuotiaana jäädä pois töistä. Sitä ennen ei elämästä oikein ehdi eikä tarvitse nauttia. Raha-asioissa Juhani on vahvoilla, mutta sosiaaliset tilanteet eivät häneltä oikein suju. Tekisi mieli tehdä hänen käyttäytymisensä perusteella hänelle diagnoosikin.

”Tyytyväinen? Mä en ole koskaan tyytyväinen enkä edes halua olla. Se ei ole kovin kehittävää, ei oikein vie eteenpäin. Siitä ei seuraa mitään hyvää.”

Vilma taas luonnehtii itseään feministiksi. Hän haluaisi tehdä kaiken oikein ja käyttää paljon aikaa sen miettimiseen, miltä hänen tekemisensä vaikuttavat toisten silmissä.

”Joskus oli kai pakko vain odotella. Hän pyrki ajattelemaan niin ettei se ollut rangaistus, kukaan ei yrittänyt rangaista häntä mistään. Ei ainakaan kukaan muu kuin hän itse. Hän tiesi että hänellä oli taipumus olla välillä vähän vaativa mutta hän ei kuitenkaan tarvinnut paljon ollakseen tyytyväinen.”

Seassa seikkailee vielä Tuomo, Venlan parhaan ystävän Railin entinen mies, joka haluaa paikata hylätyksi tulemistaan rakastumalla Venlaan. Heillä siis on jonkin aikaa suhde, mutta Venla katkaisee sen ja kehottaa Tuomoa kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa. Mies ottaa neuvosta vaarin ehkä vähän turhankin kirjaimellisesti, sillä hän alkaa kirjoittaa autofiktiivistä romaania.

Korona-ajan absurdien vaiheiden ja ilmiöiden kertauksena Vastamelu toimii mielestäni hyvin. On mielenkiintoista huomata, kuinka nopeasti aikanaan hyvinkin kuohuttaneet ja elämää rajoittaneet asiat alkavat häipyä mielestä. Hemmilä käsittelee aihetta henkilöidensä kautta lempeän ironisesti.

Sen sijaan hyväosaisten kolmikymppisten helsinkiläisten vaisuhkot parisuhdekuviot ja jatkuvat itseanalyysit eivät oikein minua onnistuneet koskettamaan. Toki tekee hyvää katsella tuttuja ilmiöitä itselle uusista näkökulmista ja tulla muistutetuksi, että asiat voidaan kokea hyvinkin eri tavoin kuin itse ne kokee.

Tunnustan, että eniten riemastuin lyhyestä kohtauksesta, jossa Juhani joutuu käymään borrelioosin viimeisessä kontrollissa Pusulan terveyskeskuksessa. Se taas johtuu siitä, että paikka sattuu olemaan tuttu.  

Anssi Hemmilä: Vastamelu
Tammi 2024. 306 s.

Arvostelukappale.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos

 

On vaikea kuvitella hempeäkantisempaa ja nimeltään positiivisempaa (ja hankalakäyttöisempää!) romaania kuin Annie Lyonsin teosta Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Ulkoasu on kuitenkin noin kolmikymmenprosenttisesti harhaanjohtava, sillä vaikka romaanin tapahtumat ovat monelta osin hyvänmielenromaanien peruskamaa ennalta-arvattavuudessaan ja pumpulisessa lempeydessään, on pohjavire lopulta hyvinkin vakava ja tumma.

Eudora Honeysett on 85-vuotias, kärttyisä, hieman katkera ja elämään kaikin puolin kyllästynyt. Hän asuu yksin omakotitalossa Lontoon laitamilla seuranaan vain yrmeä kollikissansa Montgomery. Eudora on päättänyt lähteä maailmasta haluamallaan tavalla saatuaan vinkin, että sveitsiläiseltä klinikalta voi ostaa avustetun itsemurhan tietyin ehdoin.

Päättäväinen Eudora on jo lähestynyt klinikkaa ja saanut sieltä ensimmäisen yhteydenoton, kun naapuritaloon muuttaa uusi perhe. Pian Eudoran ovikelloa jo rimputtaa uusien naapureiden kymmenvuotias Rose-tytär, joka alkaa odotetusti murtaa Eudoran tiukkaa puolustusta pala palalta. Samaan aikaan Sveitsin-matkan valmistelut etenevät vääjäämättä.

Ehtivätkö Rose ja muut Eudoran elämään sitkeästi työntyvät mukavat ihmiset muuttaa päättäväisen naisen mielen ajoissa? Eudoran elämään alkaa nimittäin tulla uusia merkityksellisiä asioita kuin varkain.

Toisessa aikatasossa paljastuu vähitellen, millaiset tapahtumat ovat aikanaan aiheuttaneet Eudoran yksinäisyyden ja katkeroituneen elämänasenteen. Eudoran palvoma isä joutui lähtemään sotaan. Lähtiessään hän antoi noin kymmenvuotiaalle Eudoralle kohtuuttoman taakan: pikkutytön pitäisi huolehtia äidistä ja tämän odottamasta pikkusiskosta sillä aikaa, kun isä olisi poissa.

Eudoran sisko Stella ei kuitenkaan ole sellainen lapsi, josta on helppo huolehtia. Beatrice-äidin ja tyttärien keskinäiset välit ovat nykytermein toksiset monella tapaa. Lopulta Stella tekee jotain sellaista, mitä Eudora ei voi koskaan antaa anteeksi.  

Nykyhetken Eudora on siis vakaasti päättänyt kuolla. Hän ei missään nimessä halua joutua julkisen terveydenhuollon kynsiin, kuten hän itse huonompionnisten ikätovereidensa tilannetta kuvaa. Terveydenhuollossa työskentelevät ihmiset tekevät hänen mielestään toki parhaansa, mutta systeemi on sellainen, että sen armoille joutuneet huonokuntoiset ja puolustuskyvyttömät vanhukset joutuvat luopumaan kaikesta arvokkuudestaan ennen kuin pääsevät pois sillä ainoalla tavalla, joka heille on mahdollinen.

Valitettavasti nämä ajatukset ovat viime vuosina käyneet liiankin omakohtaisesti tutuiksi. Miksi ihminen saa pitkälti päättää elämästään, mutta ei lainkaan kuolemastaan? Eudora ei pelkästään voi hyvin, hänelle myös käy hyvin. Kunpa se olisi mahdollista meille kaikille.

Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos (Eudora Honeysett Is Quite Well, Thank You)
Suom. Anna-Mari Raaska.
Aula & Co. 2024. 349 s.
Äänikirjan lukija Laura Hänninen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Luettu myös Annie Lyonsin edellinen suomennettu romaani Pommisuojan lukupiiri.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset

 

Kanaalisaariin kuuluva Guernseyn saari taitaa olla meillä tunnettu lähinnä Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin vuonna 2008 ilmestyneestä menestysromaanista Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava, 2010) ja sen pohjalta tehdystä romanttisesta samannimisestä elokuvasta (ensi-ilta v. 2018). Olen elokuvan katsonut, mutta kirjaa en ole tainnut lukea.

Guernsey kuuluu siis maantieteellisesti Kanaalisaariin, jotka sijaitsevat vain noin 50 kilometrin päässä Ranskan Normandian rannikosta, mutta on hallinnollisesti osa brittiläistä imperiumia. Kanaalisaaret oli ainoa brittiläinen alue, jonka Saksa miehitti toisen maailmansodan aikana, ja miehitys kesti pitkään eli vuodesta 1940 aina vuoden 1945 toukokuuhun asti.

Guernsey on siis sekä maantieteellisesti ja maisemallisesti että historiansa puolesta erittäin kiinnostava pieni maailmankolkka tai Euroopan nurkkaus. Siksi kiinnostuin myös Lorna Cookin romaanista Ystävät, rakastavaiset, viholliset, vaikka sen rakenne onkin jo miltei kliseisen tavanomainen. Tapahtumia kuvataan kahdessa aikatasossa eli nykyajassa ja jossakin historian ajassa, ja jollakin tavalla tarinat sitten liittyvät yhteen, usein niin, että nykyajan tarinassa joku etsii totuutta menneisyyden tapahtumista.

En ole kovin tyytyväinen romaanin suomenkieliseen nimeenkään. Alkuperäisteoksen nimi on The Girl from the Island, mikä ei kovin sytyttävä ole sekään. Mutta kannatti tämä romaani kuitenkin ottaa luureihin mustikkametsäseuraksi. Viihdyin kirjan kahden tarinan parissa lopulta oikein hyvin, ja opin uuttakin toisen maailmansodan karmeista vaiheista.

Romaanin nykyajan taso sijoittuu vuoteen 2016. Päähenkilö Lucy palaa pitkän tauon jälkeen käymään kotisaarellaan siskonsa Claran ja tämän perheen luona, koska nykyään ulkomailla asuvan isän iäkäs serkku Dido on kuollut ja testamentannut komean mutta vähän ränsistymään päässeen sukutalonsa Deux Tourellesin Lucylle ja Claralle.

Sisarusten välit ovat jotenkin tulehtuneet. Yksinäisenä kuolleesta Didosta he eivät tiedä juuri mitään, vaikka ovat lapsena tämän talossa vierailleetkin. Talosta löytyvien pienten vihjeiden takia naisen elämäntarina alkaa kuitenkin kiehtoa Lucya, ja hän alkaa kysellä ja selvittää tämän vaiheita. Yllätys on, että Didolla on ollut myös sisko Persephone eli Persey. Mitä tälle on tapahtunut? Lucy huomaa, ettei tiedä juuri mitään sukunsa ja kotisaarensa vaiheista toisen maailmansodan melskeissä.

Toinen aikataso sijoittuu Deux Tourellesin toisen maailmansodan alkuvuosiin. Tapahtumat käynnistyvät päivästä, jona miehittäjät saapuvat saarelle ja Persephonen ja Didon äiti kuolee keuhkokuumeeseen. Wikipedian mukaan Guernseyn saaren asukkaat evakuoitiin Englantiin miehityksen alta, mutta se on siis mitä ilmeisimmin karkea yleistys. Deux Tourellesiin jäävät sisarukset sekä talon uskollinen taloudenhoitaja rouva Grant ja, kuten pian käy ilmi, myös tämän poika Jack, jonka britit ovat lähettäneet takaisin saarelle suorittamaan salaista tehtävää.

Päivä on siis kaoottinen perheen kannalta. Tyttäret jäävät orvoiksi, vähän päälle 20-vuotiaasta Perseysta tulee perheen pää ja saksalaiset tulevat saarelle. Kohtalolla on heidän varalleen vielä yksi yllätys sille päivälle. Taloon tuleva saksalaisupseeri on tytöille lapsuudesta tuttu Stefan. Jotain tapahtui nuorten kesken 1930-luvun alkupuolella, mutta yhteys Stefaniin on katkennut. Yhtäkkiä mies seisoo heidän keittiössään valloittaja-armeijan univormussa. Asetelma on absurdi.

Tälläkin kertaa pidin lopulta enemmän romaanin historiallisesta puoliskosta, joka on monin tavoin jännitteinen ja lopulta odotetun traaginenkin. Nykyajan tarinan käänteet ovat romanttisen viihteen vakiokamaa, vaikkakaan eivät onneksi ihan siirappisimmasta päästä sentään. Ymmärrän toki, että vastapainoksi sota-ajan kuvaukselle talovanhuksen ehostusprojekti ja Lucyn elämän tarkoituksen ja rakkauden etsintä tuovat sopivaa kontrastia. Kirjailija on vielä onnistunut luomaan lopusta toiveikkaankin sortumatta turhan sentimentaaliseksi.

Sota-ajan kuvaus perustuu pitkälti kirjailijan tekemään taustatyöhön, vaikka henkilöt ja heidän kohtalonsa ovatkin fiktiota. Guernseyn saaren asukkaiden vaiheet toisen maailmansodan aikana ovat olleet karuja.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset (The Girl from the Island)
Suom. Nina Mäki-Kihniä.
Bazar 2024. 464 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jani Nieminen: Äijähaara

 

Jani Niemisen esikoisrunokokoelma Kylässä ilmestyi vuonna 2009. Se sekä kaksi seuraavaa kokoelmaa Kodittomille koirille (Like, 2022) ja Meren poika, joen poika (Like, 2014) muodostavat kriitikko Jani Saxellin mukaan ”löyhästi omaelämäkerrallisen kulkuritrilogian” (Kiiltomato, 17.8.2017). Seuraava kokoelma Bigini (Like, 2016) poikkeaa edeltäjistään, ja on Saxellin mukaan ”tiukkaa dystopiaa, suuren rahan vastaista manifestia ja huutoa aikalaishulluutta vastaan”.

Niemisen viides teos on romaani Komero (Like, 2019), ja sen jälkeen on ilmestynyt lasten kuvakirja Vauvaskainen! (Tammi, 2022) ja viimeisimpänä romaani Äijähaara.

Uudestakaupungista (jota Nieminen teoksissaan kutsuu Autokaupungiksi) kotoisin oleva Nieminen vietti nuoruutensa Pohjanmaalla Seinäjoen Alamon kylässä, mutta on aikuistuttuaan asettunut Helsinkiin. Kirjailija on koulutukseltaan erikoiskirjastonhoitaja, ja hänellä on kaksi lasta. Niemisen tuotantoa en ole aiemmin lukenut, vaan Äijähaara on ensikosketukseni siihen.

Äijähaara ei ole autofiktio, vaikka moniakin kirjailijan omaa elämää muistuttavia tai likeltä liippaavia asioita siinä taitaa on mukana. Minäkertoja Kristian on keski-ikäistyvä kaupunkilaiskoti-isä. Hänen esikoisteoksensa on ollut huomiota herättänyt runokokoelma ’Suuri tussahdus’, ja nyt hänen on tarkoitus kirjoittaa toisinkoistaan.

Kirjoittamisesta ei vain tahdo tulla mitään. Esteitä löytyy vaikka muille jakaa. Kustantamossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka vaikuttavat suoraan Kristianin tekeillä olevaan romaaniin. Mutta ennen kaikkea kotielämä on hankalaa.

Vaimo Saara tekee uraa menestyvänä käsikirjoittajana ja haluaisi kovasti toisen lapsen. Kristiankin haluaisi, mutta samalla pelottaa. Aapeli-poika alkaa olla päiväkoti-iässä, mutta hän säikkyy muita lapsia. Miten Aapeli pärjäisi päiväkodissa? Entä Kristian kotona ilman Aapelia? Perhe on juuri muuttanut uuteen asuntoon, jossa on liuta takuukorjausta odottavia vikoja. Asioiden hoitaminen uuvuttaa Kristiania jo ajatuksen tasolla.

Kirjan takakanteen on lainattu lause, jonka Kristian puuskahtaa terapeutti Alaselle: ”Olen huono isä, huono puoliso ja paska kirjailija.” Siihen oikeastaan tiivistyvätkin Kristianin ongelmat. Saara analysoi tilanteen viiltävän tarkasti: ”Matriarkaalinen äitis on tehnyt susta neuroottisen miehen, joka arkailee ottaa elämänsä omiin käsiin.”

Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan ole helppoa olla mies (jos ei nainenkaan)! Kristianin jatkuva huolestuneisuus ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Liioittelu kyllä toimii, ja kun Kristian sitten päätyy absurdille reissulle Pohjanmaalle muutaman ystävänsä kanssa, lähtevät asiat todellakin lapasesta mutta kirjailija kampeaa ne yllättävästi myös takaisin raiteilleen. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille moneen otteeseen luottamisesta.

Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten taustoja, samoin muistot Kristianin ja Saaran seurusteluajoilta. Missä vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? Kristian pelkää eniten Saaran lähtöä, mutta pahentaa tahtomattaan (?) omalla käytöksellään tilannetta. Välillä teki mieli ravistella miestä!

Jani Nieminen: Äijähaara
Tammi 2024. 271 s.

Arvostelukappale.