Jani Niemisen esikoisrunokokoelma Kylässä ilmestyi
vuonna 2009. Se sekä kaksi seuraavaa kokoelmaa Kodittomille koirille
(Like, 2022) ja Meren poika, joen poika (Like, 2014) muodostavat kriitikko
Jani Saxellin mukaan ”löyhästi omaelämäkerrallisen kulkuritrilogian” (Kiiltomato,
17.8.2017). Seuraava kokoelma Bigini (Like, 2016) poikkeaa edeltäjistään,
ja on Saxellin mukaan ”tiukkaa dystopiaa, suuren rahan vastaista manifestia ja
huutoa aikalaishulluutta vastaan”.
Niemisen viides teos on romaani Komero (Like, 2019),
ja sen jälkeen on ilmestynyt lasten kuvakirja Vauvaskainen! (Tammi,
2022) ja viimeisimpänä romaani Äijähaara.
Uudestakaupungista (jota Nieminen teoksissaan kutsuu Autokaupungiksi) kotoisin
oleva Nieminen vietti nuoruutensa Pohjanmaalla Seinäjoen Alamon kylässä, mutta
on aikuistuttuaan asettunut Helsinkiin. Kirjailija on koulutukseltaan
erikoiskirjastonhoitaja, ja hänellä on kaksi lasta. Niemisen tuotantoa en ole aiemmin
lukenut, vaan Äijähaara on ensikosketukseni siihen.
Äijähaara ei ole autofiktio, vaikka moniakin kirjailijan
omaa elämää muistuttavia tai likeltä liippaavia asioita siinä taitaa on mukana.
Minäkertoja Kristian on keski-ikäistyvä kaupunkilaiskoti-isä. Hänen esikoisteoksensa
on ollut huomiota herättänyt runokokoelma ’Suuri tussahdus’, ja nyt hänen on
tarkoitus kirjoittaa toisinkoistaan.
Kirjoittamisesta ei vain tahdo tulla mitään. Esteitä löytyy
vaikka muille jakaa. Kustantamossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka
vaikuttavat suoraan Kristianin tekeillä olevaan romaaniin. Mutta ennen kaikkea
kotielämä on hankalaa.
Vaimo Saara tekee uraa menestyvänä käsikirjoittajana ja
haluaisi kovasti toisen lapsen. Kristiankin haluaisi, mutta samalla pelottaa. Aapeli-poika
alkaa olla päiväkoti-iässä, mutta hän säikkyy muita lapsia. Miten Aapeli
pärjäisi päiväkodissa? Entä Kristian kotona ilman Aapelia? Perhe on juuri
muuttanut uuteen asuntoon, jossa on liuta takuukorjausta odottavia vikoja. Asioiden
hoitaminen uuvuttaa Kristiania jo ajatuksen tasolla.
Kirjan takakanteen on lainattu lause, jonka Kristian puuskahtaa
terapeutti Alaselle: ”Olen huono isä, huono puoliso ja paska kirjailija.”
Siihen oikeastaan tiivistyvätkin Kristianin ongelmat. Saara analysoi tilanteen viiltävän
tarkasti: ”Matriarkaalinen äitis on tehnyt susta neuroottisen miehen, joka
arkailee ottaa elämänsä omiin käsiin.”
Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan
ole helppoa olla mies (jos ei nainenkaan)! Kristianin jatkuva huolestuneisuus
ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania
itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Liioittelu kyllä toimii, ja kun
Kristian sitten päätyy absurdille reissulle Pohjanmaalle muutaman ystävänsä
kanssa, lähtevät asiat todellakin lapasesta mutta kirjailija kampeaa ne yllättävästi
myös takaisin raiteilleen. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille
moneen otteeseen luottamisesta.
Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä
Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset
keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten
taustoja, samoin muistot Kristianin ja Saaran seurusteluajoilta. Missä
vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? Kristian pelkää eniten Saaran lähtöä,
mutta pahentaa tahtomattaan (?) omalla käytöksellään tilannetta. Välillä teki
mieli ravistella miestä!
Jani Nieminen: Äijähaara
Tammi 2024. 271 s.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti