Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa.
Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse
en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa
kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle
laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta
äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin
suuntautuvaa luokkaretkeä.
Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää
1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa.
Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan
romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö
siellä täällä tarinan mittaan.
Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa
12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on
joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat
ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt
itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään
kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.
– Kai sä tiedät, mikä on B 35?
– Oikeastaan, minä
sanon, – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen
leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.
Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on
Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras
ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi
omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää
tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain
voi.
Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää
poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin
mysteeri.
Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä
horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät
tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu
tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa
jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.
Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet.
Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat
jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten
oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai
vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla
syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän
lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.
Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.
Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.
Arvostelukappale.
