Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

 

Olen ’tuntenut’ Anna Pölkin jo vuosia, varmasti yli kymmenen vuotta. Tutustuimme aikanaan Facebookin kirjablogiyhteisössä, koska meillä kummallakin on ollut kirjablogi jo pitkään. Anna Pölkin blogikin on edelleen olemassa, vaikka sen päivitystahti on hiipunut. Monen muun kirjabloggaajan tavoin Pölkki on siirtynyt kirjagrammaajaksi eli julkaisemaan kuvia ja tunnelmia Instagramissa. Blogi on nimeltään Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Anna Pölkki on kotoisin Turusta ja on opiskellut kirjallisuutta ja suomen kieltä Turun yliopistossa, kuten minäkin aikoinani. Valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta kotikaupunkini Salon lukioissa. Pidimme harvakseltaan yhteyttä. Muistan olleeni hieman kauhuissani hänen valtavasta työmäärästään. Siitä kohta vähän lisää.

Sitten Pölkki meni naimisiin ja muutti miehensä perässä keskelle metsää (Anna Pölkin oma luonnehdinta!) Savoon Kangasniemelle. Jatkoimme toistemme seuraamista somessa, joten jonkinlainen ohut tuntuma minulla oli hänen kuulumisistaan. Pian kuvissa alkoi vilahdella komeita kakkuja ja kirjankansia upeissa asetelmissa usein luonnon helmassa. Kävi ilmi, että Pölkin haaveena oli kuvata ja kirjoittaa kirja kakuista ja kirjoista. Seurasin kirjaprojektia jännittyneenä ja vähän ihmeissäni. Mistä oikein ammennettiin kaikki luovuus ja ahkeruus? Ilmestyisikö teos jossain vaiheessa?

Kun Anna Pölkki alkoi etsiä tosimielellä kirjalleen kustantajaa, lupasin, että ainakin minä ostan aikanaan kirjan itselleni. Niinpä olen nykyään Kakkuja salaisesta puutarhasta -nimisen kauniin kirjan omistaja. Kirjassa on upeita kuvia ihanista kakuista, niiden reseptejä sekä tietoa kirjailijoista ja teoksista, joille ne on omistettu. Huikea teos! Ei ole pakko leipoa, mutta saa toki!

Pölkin toinen julkaistu teos Metsien kaukainen sini on ulkoasultaan hempeän kukikas ja pastellinsävyinen. Tällä kertaa ulkonäkö johtaa osittain harhaan, sillä sisältö ei suinkaan ole pelkkää puutarhanhoitoa, leivontaa ja unelmointia näköalakallioilla. Niitäkin on, mutta myös muuta. Se muu on pitkälti Anna Pölkin sairauskertomus. Hän sai vuonna 2021 diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi varmistui, kun hän oli saanut psykoosin, joka vei hänet toviksi suljetulle osastolle pakkohoitoon.

Kirja on päiväkirjamuotoinen. Pölkki kertoo alkuluvuissa kirjan synnystä. Se ei ole autenttinen päiväkirja, vaan hän alkoi sairastuttuaan pitää päiväkirjaa nimenomaisena ajatuksenaan joskus julkaista se. Merkintöjä on muokattu jälkikäteen paikoin runsaastikin, jotta teoksesta tulisi julkaisukelpoinen.

Jo tässä vaiheessa olin melkoisen vaikuttunut. Miten rohkeaa! Kuinka tärkeää! En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Anna Pölkki kertoo ajatuksenaan olleen, että kirjasta voisi olla lohtua toisille mielen sairauksia ja häiriöitä poteville ja niiden kanssa kamppaileville. Lisäksi sen tummin (ja vaikuttavin!) luku on kirjoitettu osittain siksi, että terveydenhoidon ammattilaiset lukisivat sen ja ymmärtäisivät, mihin suuntaan kannattaisi omaa suhtautumistaan ja työasennettaan muuttaa.

En kuulu kumpaankaan kohderyhmään. Mielenterveysongelmia minulla tai läheisilläni on ollut onnekkaasti korkeintaan hyvin lievänä. En työskentele terveydenhuollossa. Mutta silti tuntui, että sain aivan valtavasti tästä kirjasta. Yhden kohderyhmän voisi siis huoletta lisätä listaan: sellaiset, joita asia ei ole koskettanut. Opin koko joukon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ymmärrän paljon enemmän mielenterveydestä kuin ennen.

Anna Pölkki kertoo päiväkirjassaan paitsi omasta terveydestään myös elämänmuutoksestaan. Rannikkokaupungin kasvatin ei ole ollut täysin vaivatonta sopeutua Savossa metsän keskellä asumiseen. Monenlaista ihanaa ja kaunista on ympärillä, mutta on myös monia outoja ja pelottaviakin asioita, kuten lähialueella liikuskeleva uroskarhu…

Mukana on myös lämmintä, keveän itseironista huumoria. Kaikki puutarhakokeilut eivät aina suju, kuten oli tarkoitus. Lopputuloksena valloilleen päässeestä retiisinviljelystä saattaa olla kaikkien aikojen pahanmakuisimman aterian valmistus. Tai vadelmaretken saaliina vain kolme villivadelmaa kopan pohjalla, kun metsästä alkaa kuulua jotain liian vaarallisen kuuloista.

Nuori aviopari remontoi suloista mökkiään ja rakentaa puutarhaa. Anna Pölkki aloittaa kirjaprojektia, joka johtaa lopulta kustannussopimukseen. Sopiva määrä työtäkin löytyy paikkakunnalta. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kaiken yllä häälyy sairauden synkkenevä varjo. Tätä kaikkea Pölkki kuvaa koskettavasti, kauniisti ja myös asiantuntevasti. Suhtautuminen omaan sairastumiseen on hyvin inhimillistä. Miksi minä? -kysymys on luonnollinen seuraus tilanteesta, samoin epätoivon ja surun tunteet. Mutta Pölkki myös etsii tietoa sairaudestaan ja alkaa vähitellen oppia elämään sen kanssa niin hyvin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista. Myös sairastumisesta löytyy lopulta hopeareunus.

Suosittelen siis Metsien kaukainen sini -teosta lämpimästi. Kuten sanottu, se avasi monella tapaa silmiäni. Kiitän Anna Pölkkiä vielä kerran rohkeudesta.

Sitten vielä sananen työuupumuksesta. Pölkki kertoo kirjansa alkuluvuissa lyhyesti elämänvaiheistaan ja mainitsee, että aloitti varsinaisen äidinkielen opettajan uransa Salon kahdessa oppilaitoksessa, kummatkin lukioita, pian valmistumisensa jälkeen.

Opetettavia oppiaineitakin oli kaksi, äidinkieli ja kirjallisuus sekä ruotsi. Jo tämä kokonaisuus on sellainen, että vaaran merkit ovat vahvasti ilmassa. Kun työntekijä vielä on vastavalmistunut, nuori ja innokas sekä juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, ei ole ihme, että lopputuloksena on vakava työuupumus. Tosin jo työterveyslääkäri oli heittänyt ilmaan kysymyksen vieläkin vakavammasta sairaudesta.

Pölkki kuittaa tämän jakson elämästään kirjassa vain lyhyellä maininnalla, mutta se ei jätä minua rauhaan. Miksi kukaan ei huomannut, millaisissa paineissa nuori opettaja oli? En ole aivan varma, oliko Pölkin kouluilla eri esihenkilöt, vai kuuluivatko ne hallinnollisesti yhteen. On myös hedelmätöntä spekuloida, olisiko ollut helpompaa kahden eri rehtorinkaan huomata tilannetta.

Mutta vastuu on kuitenkin työnantajalla. Miten on perehdytetty uusi työntekijä, miten hänet on ohjattu työterveyshuollon ja muiden tukitoimien pariin? Opettajan työ on edelleen osittain hyvin yksinäistä ja pärjäämisen ideologia syvälle iskostettu. Jos vielä työntekijällä on jotain omia rasitteita elämässään, ei ole ihme, että uupumus vie syövereihinsä. Apua pitää olla tarjolla, sitä pitää uskaltaa ja osata pyytää. Kunpa näitä rakenteita olisi Anna Pölkin kokeman jälkeen parannettu. Niin haluan uskoa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini
Avain 2024. 221 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ostettu.

Max Seeck: Merkitty

 

Pyrkimys trendikkyyteen ja toisaalta vanhojen temppujen kierrättäminen vaivaakin Merkittyä alusta loppuun.

Se on turboahdettu ajankohtaisilla yhteiskunnallisilla aiheilla ja meemiviittauksilla, nordic noirin ja menestyssuoratoistosarjojen aineksilla sekä kulturellimpien piirien kulttuurituoteviitteillä. ---

Kaikki Merkityn ainekset on laskelmoitu menestystrilleriin ja tv-sarjaan tähdäten. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella oli – siis kirjamuodossa?

HS / Taika Dahlbom 7.9.2024

 

Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla. ---

Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

KU / Kai Hirvasnoro 6.9.2024

 

Kriitikot Taika Dahlbom ja Kai Hirvasnoro eivät oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä Max Seeckin uuden dekkarisarjan avausosasta Merkitty. Olen tuntenut sekä Taikan että Kain jo vuosien ajan ja seuraillut kummankin kritiikkejä. Aika usein oma makuni osuu yksiin heidän kanssaan, mutta poikkeuksiakin on matkan varrella ollut, tietysti. Jokainen kokee lukemansa kirjan omalla tavallaan. Se nyt ainakin tulee tästä Merkitty-tapauksesta selväksi!

Oma mielipiteeni asettuu jonnekin välimaastoon, enemmän positiivisen kannalle kuitenkin. En tosin pidä Merkittyä varsinaisena kirjallisen nerouden huipentumana, mutta se täytti sille asettamani tehtävän ihan mainiosti. Se oli nimittäin matkalukemisenani taannoisella perheemme ulkomaanmatkalla, ja sain sen jokseenkin vaivatta luettua lentojen aikana, yhteensä noin kuudessa tunnissa. Merkitty on sujuvalukuinen ja varsin viihdyttävä paketti.

Kovin kummoista muistijälkeä se ei jättänyt, sillä ennen tämän jutun kirjoittamista minun oli pikaselattava kirja vielä läpi, jotta sain palautettua mieleeni tärkeimmät henkilöt ja keskeisimmät juonenkäänteet. Toisaalta tämäntapaisen jännitysviihteen ei liene tarkoituskaan olla mieleenpainuva taide-elämys, joten en pidä tätä moitittavana asiana.

Olen lukenut tai kuunnellut kaikki Max Seeckin aiemmat teokset eli sekä Daniel Kuisma – että Jessica Laine -sarjat. Esikoisromaani Hammurabin enkelit sai Suomen dekkariseuran Esikoisdekkari-kunniakirjan vuonna 2017, jolloin olimme Kai Hirvasnoron kanssa jakamassa kyseistä palkintoa.

Merkitty siis aloittaa uuden Milo Perho -sarjan, mutta ei minusta ole kovin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin Seeckin aiemmat teokset. Trillerimäisyyttä sekoitettuna dekkarimenoon on ollut mukana koko ajan painotuksen vaihdellessa kirjasta toiseen, samoin tiukkatahtista toimintaa yhdistettynä psykologisiin elementteihin, joilla luodaan pelon ja jännityksen tunnetta tarinaan.

Päähenkilö Milo Perho on toiminut aiemmin suojelupoliisin ulkomaantiedustelutehtävissä, mutta on jostain syystä jättänyt työpaikkansa. Nykyään hän pitää pientä taidegalleriaa asuintalonsa katutasossa Töölössä, mutta varsinaisesti hän ansaitsee leipänsä tekemällä freelancerina profilointia poliisille.

Milo on vähän arvoituksellinen hahmo, jonka menneisyydestä Seeck paljastaa muutamia hätkähdyttäviä täkyjä tässä aloitusosassa. Isä on aikanaan tehnyt itsemurhan, ja äiti oikeuslääketieteen professori Liisa Markoff on avioitunut uudelleen. Salaperäisellä isäpuoli Stanislav Markoffilla on ollut suuri merkitys Milon elämässä niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. Nykyhetkessä välit sekä äitiin että isäpuoleen ovat vähintäänkin jäiset, mutta selvitettävä (sarja)murha pakottaa Milon olemaan yhteydessä kumpaankin.

Milon oma parisuhde on kriisissä, sillä toivottua lasta perheeseen ei ole kuulunut. On käynyt ilmi, että Milo on ’syyllinen’ parin lapsettomuuteen. Uutinen on ollut niin musertava, että se on vienyt mennessään miehen kyvyt kyseisellä elämänalueella. Ällistyttävää kyllä pariskunta on päätynyt ratkaisuun, jossa he etsivät Tinderistä sopivia nuoria miehiä tyydyttämään Ronja-vaimon seksuaaliset tarpeet. Milo osallistuu aktiin katselijana. Mikäpä siinä, näinkin voi toimia, mutta arvoitukseksi jää, miksi. Kannattaisi ehkä kysäistä pari vinkkiä vaikkapa joltakin naisparilta, jos oma mielikuvitus ei riitä seksiin ilman erektiota?

Mutta varsinaiseen asiaan eli shakkimurhiin. Marraskuisena iltana Seurasaaren rannasta löytyy ruumis, kuten takakansitekstikin auliisti kertoo. Nuoren naisen ruumis on ensin maalattu kauttaaltaan valkoiseksi, sitten kääritty muoviin ja asetettu näytteille, jotta se varmasti löytyy. Huumattu nainen on kuristettu kuoliaaksi ja sen jälkeen hänen kurkkuunsa on tungettu shakkinappula musta ratsu. Selvästikin murhaaja haluaa kertoa jotakin.

Johtolangat ovat vähissä, mutta onnekas sattuma auttaa poliisin pääsemään jäljille. Lisäksi käy pian ilmi, että murhaajalla on jokin kytkös tutkintaryhmää vetävään rikosylikomisario Kalle Åvistiin. Hän tuntuu myös haastavan erityisesti Milon kanssaan Helsingin kartalla käytävään murhapeliin, jossa tulee vielä uusiakin uhreja. Mutta miksi ihmeessä murhat pitää tehdä niin monimutkaisesti ja näyttävästi, suorastaan provosoivasti?

Tutkintaryhmän jäsenistä tärkeimmäksi nousee rikoskomisario Minka Laine, joka tekee yhteistyötä Milon kanssa. Ihan kaikki poliisit eivät katso Milon osuutta tutkinnassa hyvällä, mutta Åvist on palkannut hänet välittömästi ensimmäisen uhrin löytymisen jälkeen.

Kyseessä on, kuten jo pariin otteeseen on todettu, uuden sarjan aloitus. Mukana jatkossa ovat todennäköisesti ainakin Milo ja Minka, varmaan myös monet muut poliisin tutkintaryhmästä. Veikkaan lisäksi, että Milon isäpuolella tulee olemaan osuutensa myös tulevissa kirjoissa.

Kuten Taika Dahlbomkin arviossaan toteaa, syyllinen paljastuu vähänkin tarkkaavaiselle lukijalle todella hyvissä ajoin. Sen sijaan motiivin arvuutteluun ei lukija juurikaan saa eväitä, ja murhaaja pääsee varsinaisesti ääneen kertomaan tarinansa vasta aivan lopussa. Tunnustan, että kaiken näyttävän lavastusuurastuksen ja show’n jälkeen motiivi osoittautuu pienoiseksi lässähdykseksi. Shakkipakkomiellekin jää aika ohuesti perustelluksi, mutta tuo se toki näyttävyyttä tarinaan.

Merkitty on otettu innostuneesti vastaan. Suomessa sitä myytiin viikon sisällä ilmestymisestä eri formaateissa yhteensä yli 20 000 kappaletta (eli ihan hurjasti!) ja se oli ilmestymiskuukautensa syyskuun myydyin kirja. ”Kirjan käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä lukuisiin maihin, ja lisäksi siitä on suunnitteilla tv-sarja”, tietää kustantamo kertoa teoksen esittelyssä. Suomalainen viihdekirjailija voi menestyä myös ulkomailla, se ainakin on vahvasti todistettu. Hyvä niin!

Max Seeck: Merkitty
Tammi 2024. 400 s.

Ennakkokappale.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö

 

Olen itsekin tainnut joskus kysyä kirjailija Arttu Tuomiselta, mistä hurjajuonisten dekkarien ideat oikein kumpuavat. Hän on muistaakseni vastannut useassakin yhteydessä miettivänsä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Siitä se sitten yleensä lähtee.

Ilmeisesti vähän samalla metodilla esikoisdekkaristi Suvituulia Taponen on ollut liikkeellä kirjoittaessaan rikosromaaniaan Illuusion särö. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että esikoisteos sai lopullisen muotonsa kirjailijan ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.

Illuusion särö alkaa luja potku lukijan palleaan -menetelmällä. Poliisit ja ensihoitajat parveilevat helsinkiläisen päiväkoti Pikku-Puutarhurin pihalla. Sisällä on tilanne päällä. Yksi lapsi on kuollut, toinen lapsi ja yksi henkilöstön jäsenistä on kuolemanvaarassa. Ilmeisesti kyse on myrkytyksestä. Mistä myrkystä on kyse? Miten se leviää? Ovatko muut lapset ja aikuiset päiväkodin sisällä vielä vaarassa? Entä pelastajat?

Operaatiota johtaa väkivaltarikosyksikön johtaja Juha Parviainen. Silmäillessään päiväkodin aidan ulkopuolella epätietoisina ja hädissään parveilevia lasten huoltajia hän on näkevinään heidän joukossaan Heidin, nuoruudenrakkautensa. Olisiko se mahdollista? Juha ei ole nähnyt Heidiä vuosikymmeneen.

Rikospaikalla toimintaa johtaa myös valmiusyksikön johtaja Paula Autio, koska kyseessä saattaa olla myös terroristinen rikos. Paula ja Juha eivät ole ennen työskennelleet yhdessä, mutta kumpikin tietää toisen ja arvostaa tämän ammattitaitoa korkealle.

Nopeasti käy ilmi, että nelivuotias Leo Petrov on kuollut myrkkyyn jo päiväkodissa. Toinen lapsi pelastuu täpärästi, mutta päiväkodin työntekijä Kaarina Kallio menehtyy jo matkalla sairaalaan. Oliko myrkyttäjän tarkoitus tappaa kaikki päiväkodissa paikalla olleet, vai liittyikö teko jotenkin uhreihin? Juhan järkytykseksi Leo Petrov on hänen entisen tyttöystävänsä Heidin ja tämän venäläisen oligarkkimiehen nuorempi lapsi.

Pieniin lapsiin kohdistunut kauhea teko kuohuttaa kaikkia osallisia ja koko maata. Kuka tekee tällaista ja miksi? Miten vanhemmat selviytyvät menetyksestä? Poliisin paineet ovat kovat. Juha kamppailee pitkään omatuntonsa kanssa. Missä vaiheessa on pakko kertoa, että kuolleen lapsen äiti on ollut hänelle läheinen henkilö?

Paulaa tapahtuma koskettaa toisella tapaa, mutta vähintäänkin yhtä syvästi. Hän on tullut vuosi sitten pienen pojan äidiksi mutta on tehnyt vanhemmuutensa suhteen poikkeuksellisen ratkaisun. Taisto-poika asuu isänsä luona, ja Paula on etävanhempi. Ratkaisu on ollut hänelle ainoa oikea, mutta ympäristön on sitä vaikea hyväksyä. Ainakin Paulasta tuntuu siltä. Yllättäen Paula saa Taistoa koskevan uhkauksen, joka liittyy päiväkotimyrkytykseen.

Illuusion särö alkaa siis tymäkästi, mutta jonkin verran dekkarimainen imu hyytyy, kun varsinainen poliisitutkinta käynnistyy. Kerronta keskittyy enemmän henkilöiden ihmissuhteisiin ja monipuolisesti valotetun vanhemmuusteeman ympärille kuin varsinaiseen rikoksen ratkaisemiseen.

Juha on jo ties monesko viimeaikaisissa uutusdekkareissa kohtaamani poliisi, joka työpäivänsä tuoksinassa swaippailee Tinderiä. Sopivaa parisuhdetta ei tunnu löytyvän, ja jaksaisiko hän edes. Vaativan työn lisäksi pitäisi ehtiä huolehtia muistisairaasta äidistä.

Hieman harmittelin sitäkin, että vaikka syylliseksi lopulta osoittautuu hieman yllättävä taho, turvautuu Taponen hieman laiskaan ratkaisuun eli osallisten haluun innokkaasti selittää kaikki poliisille.

Kirjan kansiliepeistä ei paljastu, onko kyse uuden sarjan aloitusosasta. Kustantamon nettisivuilla Taponen kertoo, että Illuusion särö itse asiassa aloittaa trilogian. En pahastu siitä lainkaan! Taposen henkilökuvaus on uskottavaa ja päähenkilöt vaikuttavat mielenkiintoisilta ja mukavilta tyypeiltä. Tapaan heidät kyllä mieluusti uudelleenkin.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö
Myllylahti 2024. 366 s.
Äänikirjan lukija Antti Paranko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

 

Olen ollut uskollinen Elly Griffiths -fani vuosikausia, aina siitä saakka, kun ensimmäinen Ruth Galloway -sarjan cozy crime -dekkari Risteyskohdat vuonna 2017 julkaistiin suomeksi. Sain silloin Tammelta Risteyskohdista ennakkokappaleen. Se tosiaan tiesi paikkansa, sillä olen lukenut (ja osan kuunnellut) koko 15-osaisen sarjan jokaisen osan aina tuoreeltaan, kun niitä on julkaistu.

Julkaisutahti on ollut kiitettävän rivakka, sillä kun Tammi otti sarjan ohjelmaansa vuonna 2017, sitä oli jo Englannissa ilmestynyt kahdeksan osaa. Suomennoksia julkaistiin kaksi kappaletta vuodessa, joten tänä vuonna ilmestyi sarjan päättävä osa Viimeinen leposija vain vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos oli nähnyt päivänvalon.

Ruth Galloway -sarja on ollut ja on edelleen Suomessakin hyvin suosittu, joten Tammi otti ohjelmaansa myös Griffithsin Harbinder Kaur -sarjan. Se on tuoreempi sarja, jossa on vasta neljä osaa, joista viimeisin The Last Word on ilmestynyt tänä vuonna. Kaikki kolme aiempaa osaa on jo suomennettu. Sarjan aloitusosa on Muukalaisten päiväkirjat. Kaikki Ruth-fanit eivät ole tainneet Harbinderiin ihastua yhtä tulisesti, mutta minä olen kyllä pitänyt myös tästä sarjasta. Kaikki suomennokset on hankittu ja luettu (tai kuunneltu).

Tuotteliaalla kirjailijalla on kuitenkin vielä yksi aikuisille suunnattu sarja, josta saatiin ensimmäinen suomennos vasta tänä syksynä. Sarja on nimetty miljöönsä mukaan Brighton-sarjaksi, ja se eroaa kahdesta edellä mainitusta parin ratkaisevan seikan osalta. Ensinnäkin kyse on historiallisesta tai ainakin nostalgisesta dekkarisarjasta, sillä aloitusosa Taikatemppumurhat sijoittuu vuoteen 1950. Toiseksi tällä kertaa päähenkilö on nuorehko mies, Brightonin poliisin rikoskomisario Edgar Stephens.

Kyse on edelleen arvoitusdekkarista, jossa ei varsinaisesti väkivallalla mässäillä, mutta tunnelma on kuitenkin aika erilainen kuin aiemmin suomennetuissa sarjoissa. Se on tietysti erinomainen asia, mutta vaati pientä orientaation säätöä, ennen kuin pääsin kunnolla viihdyttävän tarinan imuun. Ajankohta eli vuosi 1950 on oivallinen valinta sarjan aloituspisteeksi, sillä toisen maailmansodan arvet ovat vielä kovin tuoreet ja sodan vaikutus tuntuu brittienkin arjessa kaikkialla. Kuitenkin uusi aikakausi on jo hyvää vauhtia käynnistymässä ja maailma muuttumassa.

Juoni käynnistyy rivakasti, kun rautatieaseman matkatavarasäilytyksestä löydetään hajun perusteella kaksi laatikkoa, jotka sisältävät pilkotun naisruumiin osia, kuten erinomaisen hyvin muodostuneen sääriparin. Kolmas laatikko, joka sisältää puuttuvan palan eli torson, saapuu poliisilaitokselle suoraan Edgar Stephensille osoitettuna. Paketissa lukee Edgarin tittelinä hänen sotilasarvonsa.

Nyt koossa on jo kaksi vihjettä, jotka saavat Edgarin vakuuttuneeksi, että murha liittyy jotenkin hänen sodanaikaiseen komennukseensa. Kolmeen osaan sahattu nainen on nimittäin hänen taikuriystävänsä Maxin kehittämä kuuluisa Siksak-taikatemppu.

Taitava ristikoiden ja muiden arvoitusten ratkoja Edgar on sodan alkuvaiheessa värvätty MI5:een taikuriryhmäksi kutsuttuun erikoisjoukkoon, jonka tarkoituksena oli hämätä saksalaisia erilaisin menetelmin muun muassa uskomaan, että pohjoisen satamakaupunkeja suojasivat vahvat sota-alukset.

Taikuriryhmässä palveli myös ihan oikeita varieteissa työskennelleitä taikureita eli esimerkiksi Edgarin hyvä ystävä Max Mephisto, Stan “The Great Diablo” Parks ja Tony Mulholland. Sodan jälkeen taikuriryhmä hajosi maailman tuuliin, mutta nyt on aika jäljittää vanhat taistelutoverit auttamaan murhan ratkaisemisessa.

Pian alkaa valjeta, että ainakin jotkut vanhan taikuriryhmän jäsenet ovat murhaajan tähtäimessä, kun ruumiita tulee lisää. Kuka murhien takana oikein on ja mitä hänelle on sota-ajan tapahtumista jäänyt hampaankoloon? Edgar joutuu palauttamaan mieleen sota-ajan kipeän menetyksensä, mikä ei hänen mielialaansa varsinaisesti nosta. Onko hän itsekin hengenvaarassa? Kuka pelaa kaksilla korteilla?

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl)
Suom. Pauli Tapio.
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Elly Griffithsin Brighton-sarja:

Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl, 2014) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, 2024. 

Savuverho (Smoke and Mirrors, 2015) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, maaliskuu 2025.

The Blood Card, 2016

The Vanishing Box, 2017

Now You See Them, 2019

The Midnight Hour, 2021

The Great Deceiver, 2023

Jussi Simola: Valitut valheet

 

Lyhyessä prologissa nainen jää Helsingissä raitiovaunun alle. Ihan suoraan sitä ei sanota, mutta ilmeisesti paikalta nopeasti poistuva hahmo on tönäissyt naisen raiteille.

Kaksi vuotta myöhemmin menestyvä liikemies Peter Lehtoruusu matkustaa harvinaista kyllä kohti kotiaan raitiovaunulla. Yleensä hän ei alennu rahvaan sekaan köyhyyden löyhkään. Matka jää kuitenkin Peterin viimeiseksi, sillä joku tyrkkää hänet raitiovaunun eteen kohtalokkain seurauksin, kun hän on juuri poistunut sen kyydistä. Raitiovaununkuljettaja vakuuttaa myöhemmin poliisille, että joku todella työnsi miehen raiteille. On siis mitä ilmeisimmin kyse henkirikoksesta, vaikka syyllisestä ei ole jälkeäkään.

Rikoskomisario Lara Hongan ryhmä saa tapauksen selvitettäväkseen. Kovin paljoa tapauksessa ei tunnu olevan tarttumapintaa, mutta poliisit eivät jätä kiveäkään kääntämättä ja jo käännettyjäkin käännetään uudestaan. Sitten nuori nainen jää raitiovaunun alle, ilmeisesti tyrkättynä. Tapauksia tuntuu yhdistävän vain tekotapa.

Tehdään runsaasti perinteistä poliisityötä: haastatellaan asianosaisia, omaisia ja silminnäkijöitä, katsotaan valvontakameratallenteita, selvitellään puhelinliikennettä, käydään läpi sometilejä. Lopulta alkaa löytyä pieniä johtolangansäikeitä, joita voidaan ainakin yrittää seurailla. Paljastuu koko joukko valheita, joita eri ihmiset ovat kertoneet niin poliisille kuin toisilleenkin. Mutta kuka peittää valheillaan tekemiään murhia?

Valitut valheet on Jussi Simolan toinen dekkari. Viime vuonna ilmestynyt esikoinen Haudatut haaveet aloitti helsinkiläisestä rikoskomisario Lara Hongasta ja tämän tutkintaryhmän jäsenistä kertovan dekkarisarjan. Tutut henkilöt ovat pääosin mukana edelleen. Lara Honka on nelikymppinen lukioikäisen tyttären yksinhuoltaja, joka vuosien jälkeenkin oirehtii kurjalla tavalla kariutuneen avioliittonsa takia. Uudelle suhteelle voisi kuitenkin jo olla tilaa, ja Lara huomaakin kollegansa komisario Eero Huuhkan herättävän hänessä tietynlaisia lämpimiä tunteita.

Eero on viisikymppinen leskimies, jonka raskaana ollut vaimo on kuollut traagisesti. Eerokin alkaa vähitellen lupaavasti toipua menetyksestään, joten uudelle rakkaudelle voisi jo olla aika antaa tilaisuus.

Mukana ovat edelleen kärttyisä ylikonstaapeli Reima Tyrväinen, joka ei oikein sulata lähimmän kollegansa eläköitymistä eikä ainakaan tämän tilalle rekrytoitua Nadaja Berishaa. Nainen ja vielä mamu! Nadaja on päättänyt näyttää esihenkilölleen ja koko ryhmälle, että pärjää uudessa työssään. Toisten arvostus on ansaittava hyvillä tuloksilla.

Myös IT-asiantuntija Jyry Koppila ja nuorempikonstaapeli Luukas Salmi ovat edelleen ryhmän jäseniä. Tuttuun tapaan Simola vilauttaa myös jokaisen ryhmän jäsenen henkilökohtaista elämää tutkinnan lomassa, mutta eniten keskitytään tällä kertaa Laran ja Eeron keskinäisten välien vähittäiseen lämpenemiseen.

 

Haudatut haaveet ja Valitut valheet todistavat, että Jussi Simola hallitsee hyvän perusdekkarin kirjoittamisen. Rikosjuonet ovat monipolvisia ja loppuratkaisut sopivan yllätyksellisiä mutta perusteltavissa olevia. Henkilöissä on inhimillisyyttä ja henkeä, kuten pitääkin. Helsinki miljöönä on kuvattu elävästi. Jälki on varmaa ja vakuuttavaa, ja teosten lukeminen sujuu vaivatta.

Mutta riittääkö se? Nykyään Suomessa julkaistaan todella paljon hyviä dekkareita, myös tällaisia Silmolan dekkarien kaltaisia eli (Helsinkiin sijoittuvia) ihmissuhdekuvioilla höystettyjä maltillisen realistisia poliisidekkareita. Miten erottua siitä joukosta positiivisesti? Tämä kysymys Simolan kannattaa minun mielestäni ottaa vakavaan pohdintaan.

Jussi Simola: Valitut valheet
Myllylahti 2024. 336 s.
Äänikirjan kustantanut Saga Egmont ja lukija Hannamaija Nikander.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

 

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa. *

Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin suuntautuvaa luokkaretkeä.

Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää 1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa. Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö siellä täällä tarinan mittaan.

Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa 12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.

– Kai sä tiedät, mikä on B 35?

– Oikeastaan, minä sanon,  – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.

Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain voi.

Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin mysteeri.

Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.

Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet. Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.

Vertailukohdaksi asettuu hakematta äskettäin lukemani Mikko Malilan esikoisromaani Kastanjasota (Otava, 2024), jossa 1990-luvun alun lama-ajan poikien maailmaan kuvataan päälausetykityksellä. Linturi menee lauserakenteiden pilkonnassaan vielä syvemmälle.

Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.

Arvostelukappale.

* Kävin Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10.2024 18.00-18.30 kuuntelemassa keskustelua, jonka otsikko on Mikä on historiallisen romaanin tulevaisuus. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Helena Steen ja Jenni Linturi. Nyt kun katson keskustelun otsikkoa, huomaan, että siitä ei varsinaisesti puhuttu juurikaan, vaan aika meni lähinnä ohjelmalehdessäkin kerrottuihin kysymyksiin: Millainen on historiatiedon rooli fiktiossa? Millaista taustatyötä historiallisen romaanin kirjoittajat tekevät? 

Antell ja Steen, joiden kummankin teokset sijoittuvat aikaan ennen toista maailmansotaa, kertoivat huolellisesta lähdemateriaalin etsinnästä ja siihen perehtymisestä sekä oikeanlaisen epookin tärkeydestä romaaneissaan ja kirjoitustyössään. Jenni Linturi vaikutti suoraan sanoen pitkästyneeltä kuunnellessaan tätä osuutta keskustelusta. Kun häneltä sitten lopulta asiaan kysyttiin, hän totesi, ettei juurikaan tee toisten kirjailijoiden kuvaamaa taustatyötä vaan kirjoittaa toisenlaisesta lähtökohdasta. Hän haluaa karistella historiallisen romaanin harteilta kansakunnan rakentamisen taakkaa ja toivoo, että lukijat alkaisivat lukea historiallista romaania toisin kuin aiemmin.

Keskustelun kuuntelijana koin tilanteen hieman kiusalliseksi. Antellin ja Steenin romaanit ovat enemmän historiallista viihdettä kuin kansakunnan rakentajia, vaikka niissä esimerkiksi naisen asemaa ja sen muutosta käsitelläänkin. Eivät ne yritäkään olla kuin Täällä Pohjantähden alla -romaani. Niillä on ihan toinen funktio ja tarkoitus. 

Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, miksi Äärimmäisellä laidalla -romaanissa anakronismeja vilistää vähän siellä ja täällä. Sen ei olet tarkoituskaan olla näiltä osin tarkka kuva ajasta.