Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

 

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa.

Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin suuntautuvaa luokkaretkeä.

Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää 1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa. Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö siellä täällä tarinan mittaan.

Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa 12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.

– Kai sä tiedät, mikä on B 35?

– Oikeastaan, minä sanon,  – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.

Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain voi.

Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin mysteeri.

Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.

Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet. Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.

Vertailukohdaksi asettuu hakematta äskettäin lukemani Mikko Malilan esikoisromaani Kastanjasota (Otava, 2024), jossa 1990-luvun alun lama-ajan poikien maailmaan kuvataan päälausetykityksellä. Linturi menee lauserakenteiden pilkonnassaan vielä syvemmälle.

Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.

Arvostelukappale.