Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

 

Kirjailija Jenni Linturi on syntynyt vuonna 1979 (meillä on muuten sama syntymäpäivä vaikkakin eri -vuosi!). Tämä fakta piti oikein tarkistaa Linturin uusimman romaanin Äärimmäisellä laidalla luettuani. Teoksen ajallinen miljöö sijoittuu vuosiin 1971–1972, ja sen epookki on päällisin puolin melkoisen vakuuttavaa. Tosin haaviini tarttui etsimättä ainakin muutama selvä anakronismi, kuten Jippo-lehti, luikero ja sinitarra. Muisti on epätarkka epeli, siitä kai lukijaa halutaan muistuttaa. *

Linturin aiemmissa teoksissa kuvataan Helsingin Malmia. Itse en pääkaupungin lähiötä tunnista juuri lainkaan, mutta viisaammat tietävät kertoa, että Äärimmäisellä laidalla -romaanin lähiö muistuttaa kovasti Malmia. Sen verran tosin minäkin ymmärrän, että kun kaupungin äärimmäiselle laidalle betonielementtikerrostaloalueelle muutetaan Tampereen omakotitalosta äidin vanhempien töölöläisasunnon kautta, ollaan tekemässä alaspäin suuntautuvaa luokkaretkeä.

Teoksessa on löyhä kehyskertomus, jossa minäkertoja törmää 1990-luvun alussa lapsuudenystäväänsä Pauliinaan Malmin Maxi-marketissa. Lapsuusmuistot vyöryvät hänen ylleen kuin hyökyaalto. Tämä paljastuu vasta ihan romaanin viimeisillä riveillä, mutta siihen vihjataan myös alkusivuilla sekö siellä täällä tarinan mittaan.

Romaanin minäkertoja Mirkku Lehtonen on 1970-luvun alussa 12-vuotias. Isä on ollut Yleisradion Dokumenttitoimituksen toimittaja mutta on joutunut ainakin väliaikaisesti hyllytetyksi pääjohtaja Raatikaisen takia. Vanhemmat ovat vahvasti tiedostavia vasemmistolaisia, ja pikkuvanha Mirkku on imenyt itseensä kaiken, mitä kotona asioiden tilasta puhutaan. Hän ei myöskään kaihtele yhtään jakaessaan viisauksiaan feminismistä ja imperialismista kavereilleen.

– Kai sä tiedät, mikä on B 35?

– Oikeastaan, minä sanon,  – Minä olen pasifisti. Mutta jos haluatte, minulla on toinen leikki. Sellainen jossa ei ole amerikkalaisia.

Mirkun ja Pauliinan suhde on vähintäänkin kompleksinen, sillä Pauliina on Mirkun paras ystävä, mutta Mirkku ei todellakaan taida olla Pauliinan paras ystävä eikä aina ystävä ollenkaan. Lisäksi vanhemmat aiheuttavat sotkua paitsi omissa ja perheidensä elämissä myös lasten keskinäisiin väleihin. Hyvää tarkoittavat interventiot menevät pääosin juuri niin pahasti mönkään kuin vain voi.

Talossa asuu myös kauniskasvoinen Jani, jota Pauliina pitää poikaystävänään ja johon myös Mirkku ihastuu. Janiin liittyy myös romaanin mysteeri.

Linturi kuvaa taitavasti tapahtumia murrosiän kynnyksellä horjuvien tyttöjen keskinäisiä, paikoin raadollisen julmia suhteita. Lapset näkevät tarkasti, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu, vaikka he eivät aina osu tulkinnoissaan täysin maaliin. On ällistyttävää, miten sukupolvi toisensa jälkeen aikuistuttuaan unohtaa tämän tosiasian.

Mutta. Sitten Linturin käyttämä tyylikeino. Pilkkoa lauseet. Mistä kohtaa tahansa täysin. Mielivaltaisesti. Aargh! Lukijat tuntuvat jakautuvan kuin Punainenmeri konsanaan tämän suhteen. Jos tarkoitus on, kuten oletan, tuoda tekstissä esiin lapsen ajattelutapaa ja samalla havahduttaa tai vieraannuttaa lukijaa, niin hyvin toimii. Minä ainakin vieraannuin jatkuvalla syötöllä. Siedän kyllä tällaistakin, mutta en voi sanoa sen lisäävän lukumukavuuttani – mikä siis oli mitä ilmeisimmin ideakin.

Vertailukohdaksi asettuu hakematta äskettäin lukemani Mikko Malilan esikoisromaani Kastanjasota (Otava, 2024), jossa 1990-luvun alun lama-ajan poikien maailmaan kuvataan päälausetykityksellä. Linturi menee lauserakenteiden pilkonnassaan vielä syvemmälle.

Oikeasti. Minä päästä puuhkasta irti. Lapasten villaan takertuneita karvoja, kymmeniä minua ennen. Elettyjä hetkiä. Kaikkensa antaneita isoäitejä ja isoisoäitejä. Kuopan toisella puolella. Pauliina imeskelee KOP-pankin kukkaroavaimenperän nahkaista nyöriä. Enkä minä sano, että se on viimeinen pisara. Sillä Pauliinan kanssa ei ole viimeistä pisaraa. Vaan. Pelkkä kuohuva meri.

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla
Gummerus 2024. 222 s.

Arvostelukappale.

* Kävin Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10.2024 18.00-18.30 kuuntelemassa keskustelua, jonka otsikko on Mikä on historiallisen romaanin tulevaisuus. Keskustelemassa olivat Ann-Christin Antell, Helena Steen ja Jenni Linturi. Nyt kun katson keskustelun otsikkoa, huomaan, että siitä ei varsinaisesti puhuttu juurikaan, vaan aika meni lähinnä ohjelmalehdessäkin kerrottuihin kysymyksiin: Millainen on historiatiedon rooli fiktiossa? Millaista taustatyötä historiallisen romaanin kirjoittajat tekevät? 

Antell ja Steen, joiden kummankin teokset sijoittuvat aikaan ennen toista maailmansotaa, kertoivat huolellisesta lähdemateriaalin etsinnästä ja siihen perehtymisestä sekä oikeanlaisen epookin tärkeydestä romaaneissaan ja kirjoitustyössään. Jenni Linturi vaikutti suoraan sanoen pitkästyneeltä kuunnellessaan tätä osuutta keskustelusta. Kun häneltä sitten lopulta asiaan kysyttiin, hän totesi, ettei juurikaan tee toisten kirjailijoiden kuvaamaa taustatyötä vaan kirjoittaa toisenlaisesta lähtökohdasta. Hän haluaa karistella historiallisen romaanin harteilta kansakunnan rakentamisen taakkaa ja toivoo, että lukijat alkaisivat lukea historiallista romaania toisin kuin aiemmin.

Keskustelun kuuntelijana koin tilanteen hieman kiusalliseksi. Antellin ja Steenin romaanit ovat enemmän historiallista viihdettä kuin kansakunnan rakentajia, vaikka niissä esimerkiksi naisen asemaa ja sen muutosta käsitelläänkin. Eivät ne yritäkään olla kuin Täällä Pohjantähden alla -romaani. Niillä on ihan toinen funktio ja tarkoitus. 

Ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, miksi Äärimmäisellä laidalla -romaanissa anakronismeja vilistää vähän siellä ja täällä. Sen ei olet tarkoituskaan olla näiltä osin tarkka kuva ajasta.