Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

 

Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.

Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.

Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.

 

Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät 1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista en ollut kuullutkaan.

Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.

Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin, joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.

Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.

Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin on paettava heti.

Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti, mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?

Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai. Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.

”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia. Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.

Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon, vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä, että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja. Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”

Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan, kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava välittömästi.

Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta. 

Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.

Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti. Kannattaa katsoa ainakin nämä:

Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.

Hailuodon murhaperjantai oli poikkeuksellinen verilöyly –vanhat tarinat isostavihasta elävät vielä 300 vuotta rauhan jälkeenkin

Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia "murhaperjantaina"

300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat"

Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin. Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.

Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava sananvaihto:

”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta? Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.

– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän, Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”

Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.

 

Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen luettuani en ole enää ihan sama ihminen.

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.

Ostettu.