Vuosina 1700–1721 käytiin suureksi Pohjan sodaksi nimettyä
sotaa, jossa vastakkain olivat jo murenemassa ollut suurvalta Ruotsi ja muut eli
Venäjä, Saksi, Tanska, Puola-Liettua, Preussi ja Hannover. Nuoren Kaarle XII:n
sotaonni kääntyi itäisen Ukrainan alueella sijaitsevan Pultavan kaupungin luona
käydyssä taistelussa vuonna 1709. Venäläiset lähtivät etenemään kohti luodetta
ja rantautuivat Suomenlahden pohjoisrannalle vuonna 1713. Alkoi isovihaksi
kutsuttu synkkä ajanjakso suomalaisten historiassa.
Pietari Suuren tarkoituksena oli miehittää nykyisen Suomen
alue ja muodostaa Pohjois-Pohjanmaasta ja ylipäätään Pohjanlahden rannikosta
suojavyöhyke Ruotsin armeijaa vastaan. Armeijan tehtävänä oli tyhjentää ja tuhota
noin sadan kilometrin levyinen kaistale rannikkoa. Ratkaiseva käänne sodan
tässä vaiheessa oli Etelä-Pohjanmaalla Iso-Kyrössä käyty Napuen taistelu, jonka
Ruotsin sotajoukot hävisivät helmikuussa 1714. Sen jälkeen venäläisarmeijan
etenemiselle ja terrorille ei ollut enää käytännössä mitään esteitä.
Yksittäisistä veritöistä kammottavimpia on Hailuodon
murhaperjantai eli syykuun 29. yö ja päivä vuonna 1714. Saaren (tai silloin
vielä kolmesta erillisestä saaresta muodostuvan alueen) turviin oli asettunut
suuri joukko mantereelta lähteneitä pakolaisia, joiden tavoitteena oli päästä
meren yli Pohjanlahden länsipuolelle turvaan. Saarella yöpyi tuolloin
ilmeisesti yli 800 ihmistä, joista suurin osa oli pakolaisia. Kaksisataa
kasakkaa rantautui yöllä saarelle ja surmasi miekkojen ja kirveiden kanssa rannalla
yöpyneet pakolaiset sekä myöhemmin taloista ja piilopirteistä löytämänsä
ihmiset. Noin 70 nuorta otettiin orjiksi ja kuljetettiin Venäjälle.
Olen opiskellut historiaa yliopistossa ja aikoinani sitä
myös opettanut yläkoulussa ja lukiossa. On kuitenkin tunnustettava, etteivät
1700-luvun sotahistorian käänteet taisteluineen ja valtakuntien tason poliittisine
juonitteluineen ole olleet kovin tarkasti piirtyneinä mielessä. Koulujen
opetussuunnitelmiin ne eivät omana aktiiviaikanani kuuluneet. Hailuodon tapahtumista
en ollut kuullutkaan.
Vaan nyt totisesti olen Hailuodon murhaperjantaista kuullut
ja melkein kuin vähän siellä ollut mukanakin. Kiitos kuuluu kirjailija Päivi
Alasalmelle, joka on kirjoittanut hurjan historiallisen romaanin Meren
ja veren liitto. Se on ehkä kauheimpia koskaan lukemiani romaaneja. Paikoin
tuntui tuskalliselta tarttua kirjaan ja lukea eteenpäin, koska yhä karmaisevampia
tapahtumia oli edessä. Se on myös juuri tästä syystä parhaita koskaan lukemiani
historiallisia romaaneja. Se on myös hyvin, hyvin tärkeä romaani.
Kuten historiallisen romaanin formaattiin kuuluu, historian
tapahtumista kerrotaan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta. Meren ja
veren liiton päähenkilö on 17-vuotias Christina Sundelin, Oulaisten seurakunnan
papin nuorin tytär. Vuoden 1714 kesän aikana hän on kuolettavasti rakastunut
Oulaisten kartanon kultakutriseen ja kauniskasvoiseen perijään Fredrik Löwenmarkiin,
joka kesän lopussa pyytää hänen kättään.
Ennen kuin nuoripari ehtii saada toisensa, näyttämölle astuu
romaanin toinen tärkeä näkökulmahenkilö Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen
sotilas Matthias Erwast, Christinan jo kuolleeksi luultu eno. Matthias haavoittui
vaarallisesti Napuen taistelussa, mutta selvisi kuin ihmeen kautta hengissä ja
on nyt tullut varoittamaan sukulaisiaan. On jätettävä kaikki ja paettava
viivyttelemättä. Venäläiset ovat tulossa.
Lopulta pakomatkalle lähtevät pappilan kamarissa pikaisesti vihityt
Fredrik ja Christina Löwenmark matka-arkuissaan tanssiaisasunsa ja tukenaan
vähäpuheinen nuori renki Eero. Tarkoitus on, että Eero saattaa nuoret Raaheen
ja siellä johonkin alukseen, joka veisi heidät meren yli turvaan. Samaan aikaan
Matthias ratsastaa uskollisen Tune-ratsun kanssa maitse kohti Oulua
varoittamaan Christinan kahta vanhempaa sisarta ja näiden perheitä. Heidänkin
on paettava heti.
Näitä kahta ankarien vastusten ja alituisen kuolemanvaaran
sävyttämää matkaa seurataan vuorotellen. On vaikea sanoa, kumpi matkoista on
lukijan kannalta piinaavampi. Alasalmi on rytmittänyt kohtaukset taitavasti,
mutta on turha toivoa, että kumpikaan niistä tarjoaisi seesteisen lepohetken
väkivallasta ja kauhusta. Miten Christina, Fredrik ja Eero selviytyvät? Onnistuuko
Matthias vakuuttamaan Christinan sisaret ja näiden aviomiehet, että on
paettava? Pääseekö hän ylipäätään Ouluun asti hengissä?
Väistämätön on kuitenkin edessä: Hailuodon murhaperjantai.
Sitä kohti Christinan matka vääjäämättä käy.
”Venäläiset levittäytyivät rannalle verisenä viuhkana, joka pyyhkäisi kaiken
altaan. Verilöyly levisi nopeasti kuin kulopalo, jota tuuli ruokki. Hyökkääjät hutkivat
kirveillään sinne tänne ja tappoivat avuttomia ihmisiä kuin linnunpoikasia.
Joku aseeton yritti kohottaa käsivartensa suojakseen, mutta sai huomata koko
raajansa irtoavan kirveen iskusta. Äsken pystyyn pyrkineet ihmiset lakosivat
hiekalle kuin rankkasateen kaatama heinä.
Huonojalkaiset vanhukset eivät edes yrittäneet pakoon,
vaan he ristivät kätensä, painoivat niskansa alas ja ottivat kirveeniskun
vastaan nöyrinä. Lapset käpertyivät vanhempiensa selän taakse ymmärtämättä,
että näistä ei ollut nyt suojelemaan heitä. Miekat ja kirveet viuhuivat
ilmassa, syysyö oli sakeana puhkottujen vatsojen löyhkää ja tuskanhuutoja.
Kuului kova kolahdus ja kostea massahdus, kun kirves osui ihmistä pääkalloon ja
halkaisi sen kuin kuivan koivuklapin. Se oli ääni, jota tuskin koskaan
unohtaisin, eläisin kuinka pitkään tahansa.”
Christina kokee vuorokauden aikana Hailuodossa asioita, joita
hänen mielensä on mahdotonta käsittää. Ihmisiä jahdataan, teurastetaan,
kidutetaan ja raiskataan mielikuvituksellisilla tavoilla. Romaanin tarinan
kaareen kuitenkin kuuluu, että Christina selviytyy lopulta turvaan. Koettelemukset
eivät suinkaan vielä pääty siihen. Alasalmi näyttää myös, miten Pohjanlahden
takana turvassa elävät ruotsalaiset kohtelevat sodan kauhuja paenneita ja
niistä hädin tuskin selviytyneitä suomalaisia, omia maanmiehiään.
Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa keskustelua, jossa haastateltiin
kolmea historiallisen romaanin taitajaa eli Paula Havastea, Merja
Mäkeä ja Päivi Alasalmea, jotka kaikki käsittelevät sotaa uusimmissa
teoksissaan. Olin jo ennen messuja ehtinyt lukea Havasten romaanin Luode
ja Mäen Itki toisenkin, mutta Alasalmen Meren ja veren liitto oli
vasta luettavien listallani. Tiesin jo ennen keskustelua, että tulisin romaanin
ennemmin tai myöhemmin lukemaan, mutta sen jälkeen kirja oli hankittava
välittömästi.
Vaihdoimme kirjailijan kanssa pikaisesti muutaman sanan messuilla signeerauspisteessä. Kuuntelemani keskustelun perusteella jo tiesin, että tarina olisi todellakin verinen ja synkkä. Alasalmi kuitenkin vakuutti, että kyllä sen pystyy lukemaan. Kustannustoimittaja oli kuulemma siistinyt pois pahimpia kuvauksia (!). Kyllä romaanin tosiaan pystyy lukemaan, ja kun kerran on aloittanut, on myös luettava loppuun, kaikesta huolimatta.
Kaunokirjallisuuden voima näyttäytyy jälleen kerran. Puuduttava sotahistoria vuosilukuineen ja armeijoiden miesvahvuuksineen muuttuu aivan toiseksi, kun näkökulma on tavallisen ihmisen, jonka kohtaloihin ja tuntoihin pystyy vaivatta eläytymään tarinan imussa. Hyvä, vetävä kerronta vie mennessään ja lukijaa elää mukana niin kauhun kuin levonkin tuokioissa.
Kuten hyvät romaanit usein, myös Meren ja veren liitto sai aikaan kosolti
guuglailua. Mitä isovihan ajasta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään? Miksi
omat tietoni ovat niin hatarat (ja olen tosiaan sentään opiskellut Suomen
historiaa!)? Netistä löytyy tutustumisen arvoista aineistoa hyvin helposti.
Kannattaa katsoa ainakin nämä:
Pimeä historia: Viimeisellä rannalla (Yle Areena)
Teemu Keskisarja ja Marko Kämäräinen. Jaksossa vieraillaan Hailuodossa ja
näytetään muun muassa maastonkohtaa, jossa sijaitsi romaanissakin mukana oleva saarelaisten
rakentama piilopirtti. En ole koskaan Hailuodossa käynyt, joten ohjelmasta saa
hyvän kuvan maastosta ja olosuhteista.
Hailuodossa tapettiin satoja paikallisia ja pakolaisia
"murhaperjantaina"
300 vuotta sitten Pohjanmaalla tehtiin hirmutöitä, joista nyt tuomittaisiin
kansanmurhana – "Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain
ruumiskasat"
Kolme jälkimmäistä linkkiä vievät Ylen uutisartikkeleihin.
Kummassakin on vielä lisävinkkejä linkeistä ja kirjoista.
Meren ja veren liitto kertoo kolmensadan vuoden takaisista Suomen historian
tapahtumista. Mutta kuten historialliset romaanit usein, se on samalla myös
hyvin ajankohtainen romaani. Linkittämistäni artikkeleista viimeisen lopussa
käydään professori Kustaa H.J. Vilkunan kanssa seuraava
sananvaihto:
”Vieläkö isoviha määrittää tämän päivän suomalaisten Venäjä-suhdetta?
Ohjaavatko asenteitamme yhä käsitykset manalan pedoista ja koirakuonolaisista.
– En usko. Aika paljon on tapahtunut Suomen ja Venäjän
suhteissa isonvihan jälkeen. Nuo myöhemmät kohtaamiset vaikuttavat enemmän,
Kustaa H.J. Vilkuna pohtii.”
Haastattelu on tehty keväällä vuonna 2021.
Kiitos, Päivi Alasalmi, että kirjoitit tämän teoksen. Sen
luettuani en ole enää ihan sama ihminen.
Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024. 332 s.
Kansi Timo Numminen.
Ostettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti