”Minä teen, mitä käsketään, koska olen orja, ja olen
orja, koska teen, mitä käsketään.”
Kirja on karamellimaisen kaunis esine. Vadelmanpunaisella
taustalla on marjojen ja lehtien muodostama kranssi, jonka keskellä on realistinen
kuva varpusesta. Ote The Guardianistakin on lupaava: ”Varpusen ääni on
ainutlaatuisen koskettava.”
Lukukokemus on kuitenkin lähinnä ahdistava, raastava ja
paikoin etova.
Kyse on yhdysvaltalaisen James Hynesin
historiallisesta romaanista Varpunen. Tapahtumat sijoittuvat Rooman
valtakunnan loppuvaiheisiin Iberian niemimaalla sijainneeseen Carthago Novan
satamakaupunkiin (eli nykyisen Espanjan rannikolla sijaitsevaan Cartagenaan) ja
sen viimeiseen ilotaloon.
Kehyskertomuksessa kertojaminä kirjoittaa elämänsä
viimeisinä aikoina muistiin oman tarinansa Rooman valtakunnan jo hylätyssä
kolkassa ja sen lahoavassa kirjastossa. Mies ei oleta kenenkään koskaan lukevan
hänen kirjoituksiaan, mutta hän vakuuttaa kertovansa kaiken niin
totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista. Hän varoittaa lukijaansa useaan
kertaan, ettei mitään onnellista loppua tai uskomatonta paljastusta esimerkiksi
hänen syntyperästään ole tulossa.
Kertoja, jota alussa pitkään kutsutaan vain nimellä Pusus,
poika, tai Hiiri, on kaupungin viimeisen huoratalon ja taverna Heliconin orja.
Hänen syntyperänsä on tuntematon. Oikeastaan Audon, talon toiminnasta vastaavan
orjan, piti hankkia tyttölapsi, mutta vahinkoa ei ehditty huomata tarpeeksi
ajoissa. Keittiöorja Focaria kasvattaa lasta omien töidensä ohella. Nimeä
pojalla ei ole, eihän kattilallakaan ole. Myöhemmin dominus eli talon ja sen
orjien omistaja antaa pojalle nimeksi Antinoos. Itse hän kutsuu itseään salaa
Varpuseksi. (Sen sijaan en löydä selitystä sille, miksi suomennoksen
takakannessa kertoja nimetään Jaakobiksi.)
Heliconin koko henkilökunta on orjia huora Menelopea lukuun
ottamatta. Hän on onnistunut säästämään tarpeeksi ja ostanut itsensä vapaaksi.
Työstään hän ei kuitenkaan ole luopunut. Jos lukijalla on jonkinlainen harhakäsitys
ollut bordelleista ja niissä työskentelemisen siedettävyydestä, se kyllä Varpusen
parissa nopeasti karisee.
Dominuksen veli on Cartago Novan piispa, joka sallii Heliconin
toiminnan, vaikka vahvistuva kirkko vastustaa aktiivisesti moisia synnin pesiä.
Heliconin tuotoilla kuitenkin rahoitetaan kirkon toimintaa. Lisäksi piispan
mielestä huorat eli sudet toimivat jonkinlaisena suojauksena kaupungin
kunniallisille naisille ottamalla vastaan miesten ikävämmät halut ja oikut.
Räikeä kaksinaismoralismi kukoistaa niin kadulla kuin
palatseissakin. Orjiksi myydyt tai ryöstetyt pakotetaan työskentelemään
bordelleissa ja saavat sietää kaikkien avointa halveksuntaa. Kirkonkin silmissä
juuri he ovat saastaisia syntisiä, eivät heitä käyttävät ja myyvät.
Lukija aavistaa (ja saa kehyskertomuksen kertojalta
pelolleen vahvistusta), miten keittiön nurkassa kasvatettavalle pojalle
aikanaan käy. Noin yhdeksänvuotiaana hän siirtyy työskentelemään tavernan
yläkertaan muiden susien kanssa. Tarinan kauhistuttavin kohtaus on pikkutarkka
kuvaus siitä, miten Audo vihkii pojan uuteen ammattiinsa eli raiskaa tämän.
Varpunen on tiiliskivimittainen, miltei 600-sivuinen
romaani. Varsinaista juonta siinä ei oikeastaan ole. Ensimmäiseltä sivulta alkaen
lukija tietää, että pieni Pusus, Varpunen, aikanaan lähtee tavalla tai toisella
Heliconista ja koko kaupungista. Miten ja milloin se sitten tapahtuu, jää
oikeastaan ainoaksi varsinaiseksi juonilangaksi, jota seurata.
Mutta Hynes ei turhia kiirehdi, vaan kuvaa tavernan ja bordellin
arkea yksityiskohtaisesti ja tarkasti, onpa sitten kyse veden hakemisesta suihkukaivolta
tai orjien keskinäisistä keskusteluista. Miltei puoliväliin asti tarina tuntuu junnaavan
paikallaan. Käännekohtien jälkeenkään vauhti ei varsinaisesti kiihdy kuin vasta
aivan loppusivuilla.
Selväksi tulee, että orjan kohtalo on sietämätön. Kun toinen
ihminen omistaa toisen ja voi käyttää tähän lähestulkoon täydellistä (mieli)valtaa,
jälki on rumaa, eikä ulospääsyä orjuudesta ole.
Varpunen on lohduton virta väkivaltaa, raiskauksia ja
murhia. Ainoat valopilkut ovat hetket, joina Antinoos saa osakseen rakkautta
toisilta orjilta, talon naisväeltä, joista erityisesti nuori ja sivistyneestä perheestä
kotoisin oleva Euterpe on äidillisen kiintynyt Pikkuiseen, kuten hän Varpusta
hellästi kutsuu. Naisten välinen ystävyys ja jopa rakkaus tuovat myös pientä
lämpöä tarinaan. Mutta ne jäävät kituliaiksi keitaiksi keskelle paahtavaa aavikkoa.
Varpunen on siis huolellisesti kirjoitettua
kurjuusepookkia, joka tuo hakematta mieleen Elodie Harperin Sudenluola-romaanin
jatko-osineen. Vielä Sudenluolaakin riipaisevammaksi ja lohduttomammaksi
Varpusen tekee lapsen näkökulma.
James Hynes: Varpunen (Sparrow)
Suom. Risto Mikkonen.
Sitruuna 2024. 576 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Tämä kirja tuli luettua hyppimällä pahimmat kohdat yli. Aivan hirveitä tapahtumia. Sitä se orjuus on tänäkin päivänä. Ihmiset eivät ole oppineet mitään tuhansien vuosien aikana. Orjuutetaan edelleen ihmisiä ja käytetään niitä hyväksi. Minkä vuoksi - rahan. Onneksi kirjalla oli herttainen loppu.
VastaaPoista