Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Mitä tiedän Valko-Venäjästä, sen kansasta ja historiasta, kielestä ja kulttuurista, arjesta ja työstä? Entä siitä, millaista on elää autoritaarisessa diktaattorin johtamassa valtiossa, jonka kansan sodat ja ankarat vallanpitäjät ovat jyränneet jalkoihinsa kerta toisensa jälkeen? Tai millaisia ratkaisuja nuoret ihmiset tekevät tilanteessa, jossa toivoa ei näytä olevan, tai jos on, sen hinta tuntuu kohtuuttomalta?

En juuri mitään, mutta kaunokirjallisuuden avulla olen oppinut jälleen paljon. Jotkut romaanit jättävät jälkensä lukijaan. Anna Soudakovan kolmas romaani Haikara levittää siipensä kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin.

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisestä sisarusparista Andréista ja Svetasta. Andréi on kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi ja rakastaa tätä eniten maailmassa. Poika kokee olevansa vastuussa sisarestaan, ja kun tämä aikanaan lähetetään pois kotoa kuihtuvasta Ljubasta pääkaupunki Minskiin heidän enonsa perheeseen, hän kokee epäonnistuneensa siinäkin tehtävässä.

Tehtävä on toki jo lähtökohtaisesti mahdoton. Sveta syntyy vuonna 1995, ja jo uuden tulokkaan kunniaksi järjestetyssä juhlassa isä alkaa juovuspäissään haastaa riitaa ja päätyy vankilaan. Äidistä ei ole pitämään perheestä huolta saati osoittamaan rakkautta lapsilleen. Mummokin ajautuu aika ajoin ryypiskelemään äidin ja tämän ystävien kanssa.

Andréilla olisi halua ja kykyä opiskella, mutta hankalien kotiolojen ja vähävaraisuuden yhdistelmä nostaa lopulta tien pystyyn. Ei edes naapurissa asuva ystävällinen valkovenäjän kielen opettaja Margaríta Serafímovna pysty auttamaan poikaa eteenpäin elämässä kaikista ponnisteluistaan huolimatta. Lopulta Andréin on tehtävä vaikein päätöksensä koskaan. Hän jättää Svetan Valko-Venäjälle ja lähtee itse maasta, todennäköisesti lopullisesti.

Enonsa luona Sveta saa toisenlaisen lähdön elämälleen. Poliittisesti valveutuneen ja pelottavan aktiivisesti oppositiopolitiikkaa harjoittavan enon toimintaa seuraava nuori nainen hakeutuu opiskelemaan journalistiikkaa ja löytää nopeasti opiskelutovereistaan hengenheimolaisiaan. On taisteltava viiksekästä presidenttiä ja tämän valtakoneistoa vastaan, vaikka se on kirjaimellisesti hengenvaarallista. Veli houkuttelee luokseen, mutta Sveta tietää, että hänen on jäätävä.

Romaanin historiallisessa aikatasossa kerrotaan Andréin ja Svetan Stepanída-mummon tarina. Stepanída oli teini-ikäinen toisen maailmansodan aikana, kun natsit miehittivät Valko-Venäjän alueen. Isä oli liittynyt partisaaneihin, ja natsit tulivat hakemaan äidin. Pieni Marjána-sisko, vain vuoden ikäinen pienokainen, jäi Stepanídan huostaan. Paineet olivat kohtuuttomat, kun siskosta huolehtimisen lisäksi piti miehittäjien silmien alla huoltaa myös metsässä piileskelevää isää ja tämän tovereita. Jälkipolville Stepanída ei koskaan kerro mitään sodanaikaisista tapahtumista.

Haikara levittää siipensä on monella tavalla hieno romaani. Se avasi ainakin minulle Valko-Venäjän tapahtumia, historiaa ja kansan elinoloja kokonaan uudella tavalla. On ihan eri asia seurata satunnaisesti uutisoituja tapahtumia sivusilmällä mediasta kuin päästä mukaan niiden pyörteeseen tavallisten ihmisten arjen kautta. Valko-Venäjän tapahtumat ovat ällistyttävän lähellä meitä. Minsk on satoja kilometrejä lähempänä Helsinkiä kuin Utsjoki.

Romaanin nykyajan aikataso ulottuu ihan näihin aikoihin asti. Sveta elää keskellä tavallisten ihmisten muodostaman opposition poliittista heräämistä ja saa tuntea konkreettisesti nahoissaan valtakoneiston vastaiskun. Ihmisiä pahoinpidellään ja pidätetään kaduilla ja aukioilla median katseen alla, heitä kuulustellaan ja pidetään epäinhimillisissä oloissa vangittuina. Lohdutonta on lukea teoksen kiitossanoista, että kesällä 2024 Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia. Vaikka romaani on fiktiota, se kertoo silti todellisista tapahtumista ja olosuhteista, joista on kauheaa kääntää katseensa. Helppoa ei ole katsoa kohtikaan.

Soudakova kertoo henkilöidensä ankarat, karut kohtalot kauniisti ja arvostaen. Jää lukijan arvioitavaksi, toimivatko Andréj, Sveta, Margaríta Serafímovna, nuori Stepanída tai vaikkapa arjen nujertama äiti oikein vai väärin. Toisilla toivon kipinä on sitkeämpi kuin toisilla, toiset taas pystyvät keräämään rohkeutensa ja päättäväisyytensä, mitä tarvitaan niin taistelussa kuin lähtemisessäkin. On helppoa ymmärtää myös niitä, jotka haluavat vain olla rauhassa ja jatkaa elämäänsä. Romaanin henkilöt ovat eläviä, hyvin inhimillisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heidän kohtalonsa puristavat lukijan sydäntä.

Kaikki romaanissa kerrotut elämäntarinat ovat omalla tavallaan riipaisevia. Ne myös muistuttavat, miten vähän voimme lopulta tietää toisista ihmisistä, miten helppoa on tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä. Ulkonäkömme, ikämme tai kansallisuutemme eivät vielä paljasta mitään siitä, mitä olemme ihmisinä ja yksilöinä joutuneet elämässämme kokemaan tai saaneet tuntea. Vain kerrotut tarinat voidaan kuulla.

Haikara levittää siipensä -romaanissa ei ole onnellista loppua. Sen tietää jo kirjaan tarttuessaan jokainen, joka vähänkin seuraa muitakin kuin vain Suomea koskevia uutisia. Silti kauniissa loppukohtauksessa on ripaus toivoa. Romaani on niitä teoksia, jotka kertovat kauheista ja vaikeista asioista, mutta joita siitä huolimatta, tai juuri sen takia, ei voi kuin rakastaa. Juuri tällaisten teosten takia luen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena 2024. 335 s.

Arvostelukappale.

Sain haastatella kirjailija Anna Soudakovaa romaanista Haikara levittää siipensä Eeva Joenpelto -seuran ja Lohjan kaupunginkirjaston kirjailijaillassa 2.12.2024. Tilaisuus striimattiin ja tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan täällä.

Haastattelua varten luin myös Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani kertoo Soudakovan isoisän vanhempien tarinan. He katosivat 1930-luvulla Stalinin vainoissa. Vasta 1990-luvulla muutettuaan Suomeen isoisä sai varmistuksen vanhempiensa kohtalosta. Heidät oli teloitettu Aunuksen Karjalassa Sandermohissa vuonna 1937. Koskettava teos on siis ainakin osittain biofiktiivinen.

Soudakovan toinen romaani Varjele varjoani (Atena, 2022) kertoo Verasta ja Georgista, jotka rakastuvat 1970-luvun Leningradissa. Pieni perhe elää kommunalkassa, entisessä porvarisasunnossa, jonne on tehty tilat seitsemälle pienelle perheelle ja yksineläjälle. Kun Suomi 1980-luvulla kutsuu inkeriläisiä muuttamaan takaisin kotimaahansa, myös Vera ja Georgi lähtevät pienen Nina-tyttärensä kanssa ja muuttavat Turkuun. Varjele varjoani oli v. 2024 Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaana.