Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 

Tämänkertainen lukupiirikirja osoittautui samalla erinomaiseksi hyllynlämmittäjän selätykseksi, sillä luettavaksi piti valita jokin Elif Shafakin romaaneista. Olen niitä tullut vuosien varrella hankkineeksi hyllyyni peräti neljä kappaletta, mutta ainuttakaan en ollut tähän mennessä vielä lukenut. Kirjailijastakaan ei ollut oikein selkeää kuvaa, ja kirjat olivat valikoituneet ilmeisesti lähinnä houkuttelevien kansiensa perusteella.

Nettitietojen valossa v. 1971 Ranskassa syntynyt Shafak on todellinen kosmopoliitti, sillä häntä luonnehditaan brittiläisturkkilaiseksi kirjailijaksi, joka on asunut ainakin Espanjassa, Turkissa ja Yhdysvaltojen Arizonassa. Menestyksekäs ja monin tavoin palkittu kirjailijanura vaikuttaa kuitenkin vain sivujuonteelta Shafakin CV:ssa, jossa on muun muassa tohtorintutkinto ja työskentelyä lukuisissa maailman huippuyliopistoissa. Erilaisten palkintojen ja kunnianosoitusten lista on suorastaan hengästyttävä.

Shafakia luonnehditaan kirjailijana naisten, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä sananvapauden väsymättömäksi puolustajaksi.

Valitsin hyllystäni Shafakin toisen suomennetun romaanin Kirottu Istanbul tietämättä siis oikeastaan mitään kirjasta etukäteen. Se ei ole mitenkään huono alkuasetelma lukukokemukselle.

Romaani ei aukene ihan vaivattomasti. Lopulta kuitenkin alkaa hahmottua, että kyse turkkilaisen Kazancın ja amerikanarmenialaisen Tchakhmakhchianin sukujen yhteen kietoutuvasta tarinasta. Kazancın sukua riivaa kirous. Kaikki suvun miehet kuolevat yllättäen nelikymmenvuotiaina. Niinpä perheen omistamassa jo rappeutumaan päin olevassa talossa asuu neljä sukupolvea pelkkiä naisia. Parikymppinen Asya on suvun nuorin jäsen, jonka äiti Zeliha on nuorin neljästä sisaruksesta, jotka kaikki asuvat lapsuudenkodissaan.

Asyan eno Mustafa on perheen ainoa elossa oleva mies. Hänet on lähetetty kaksikymmentä vuotta sitten Amerikkaan pakoon kirousta. Siellä hän on avioitunut Rosen kanssa. Rosella on edellisestä avioliitostaan puoliksi armenialainen tytär Armanoush. Rose itse asiassa nai Mustafan osittain ärsyttääkseen entisen miehensä armenialaista perhettä, armenialaiset ja turkkilaiset kun ovat perivihollisia.

Kun Armanoush aikanaan päättää lähteä selvittämään biologisen isänäitinsä taustaa Istanbuliin ja majoittuu isäpuolensa perheen eli Kazancıen kotiin, lähtevät lukuisat vaietut asiat purkautumaan. Ensinnäkin käsittelyyn tulee vuoden 1915 armenialaisten kansanmurha, jonka nykyinen Turkin valtio jyrkästi kieltää koskaan tapahtuneen. Edes Turkin historian opettajana työskentelevä Asyan Cevriye-täti ei myönnä sellaisesta kuulleensakaan.

Tässä kohdassa oli tunnustettava, että omassa tietämyksessä on hirmuinen aukko. Ilmeisesti juuri kyseinen kansanmurha on suurimpia esteitä sille, etteivät Turkin EU-jäsenneuvottelut etene. Aihe on siis edelleen varsin tulenarka, eikä esimerkiksi Suomi ole tunnustanut kansanmurhaa tapahtuneeksi. Aiheesta löytyy kuitenkin runsaasti aineistoa netistä. Shafakin kuvaus Armanoushin isoäidin ja tämän perheen kohtaloista noudattelee hyvinkin tarkasti historian kulkua. Totta on sekin, että tapahtumista on kiellettyä kertoa esimerkiksi oppikirjoissa, ja Shafakiakin vastaan nostettiin syyte Kirotun Istanbulin ilmestyttyä 2000-luvun lopulla.

Zelihan vanhin sisko Banu on tunnettu selvänäkijä, joka on pitkälliseen paastoon liittyvän riitin yhteydessä saanut vangittua itselleen kaksi jinniä. Niiden avulla hän saa selville asioita, jotka muuten pysyvät visusti salassa. Jotkin asiat hän tosin mieluummin olisi tietämättä, kuten sen, kuka on Asyan isä ja miten Kazancıen perhe liittyy Armanoushin perheen kohtaloihin. Banun jinnit tuovat romaaniin maagisen juonteen, joka samalla helpottaa erilaisten unohdettujen tarinoiden ja salaisuuksien paljastumista.

Kirottu Istanbul on teoksena kuin nimessään mainittu ikiaikainen suurkaupunki, jossa kulttuurit kohtaavat ja limittyvät. Se hehkuu värejä ja vahvoja tunteita, sen sivuilta tulvivat herkullisten aterioiden viekoittelevat tuoksut ja katukauppiaiden liikenteen meluun sekoittuvat huudot. Myös romaanin rakenne tuntuu mukautuvan sokkeloisen ja monikerroksisen Istanbulin luomaan kehykseen. Lukijana saa olla tarkkana pysyäkseen mukana, eikä silti aina tunnu tietävän, missä oikein mennään. Tämän tarinan henkilögalleriasta olisin totisesti kaivannut romaanin loppuun jonkinlaista kaaviota tai luetteloa.

Mikään helppo romaani Kirottu Istanbul ei siis ollut, mutta kiinnostava kyllä monella tapaa. Kuten sanottu, opin paljon uutta (josta ainakin osa olisi ollut syytä tietää jo muutenkin). En oikein osaa sanoa, miten etenen Shafakin tuotannon kanssa. Luenko jo hyllyyn hankkimani teokset jossakin vaiheessa? Ainakin tuoreemmista teoksista hankalaniminen 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa vaikuttaa arvioiden perusteella muutenkin kovalta palalta, eivätkä kaikki kriitikot ole täysin positiivisia arvioita kirjoittaneet Kadotettujen puiden saari -romaanistakaan.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (The Bastard of Istanbul)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus, 2012. 498 s.

Ostettu.

Elif Shafakin suomennetut teokset:

Rakkauden aikakirja (Gummerus, 2011), suom. Maria Erämaja

Kirottu Istanbul (Gummerus, 2012), suom. Maria Erämaja

Kunnia (Gummerus, 2013), suom. Maria Erämaja

Valkoinen elefantti (Gummerus, 2014), suom. Maria Erämaja

Eevan kolme tytärtä (2018), suom. Sari Karhulahti

10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (2021), suom. Maria Erämaja

Kadotettujen puiden saari (Gummerus,2023), suom. Helinä Kangas

JP Koskinen: Ukkoslintu

 

”Sodassa on omat lakinsa. Sota on kuin joukko irti päästettyjä verikoiria, jotka voivat käydä kimppuusi tai puolustaa sinua. Et tiedä koskaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.”

Ukkoslintu täydentää JP Koskisen hienon Tulisiipi-trilogian ja sijoittuu sarjan keskelle. Romaanisarja on ilmestynyt vähän nurinkurisessa järjestyksessä. Tulisiipi ilmestyi ensimmäisenä vuonna 2019 mutta sijoittuu kronologisesti sarjan päätösosaksi. Finlandia-ehdokkaana olleen ja Savonia-palkinnon napanneen Tulisiiven julkkareissa kirjailija kertoi, että romaanin yhden juonteen taustalla oli hänen hautaamansa Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvä romaani-idea. Se ei koskaan ilmestyisi.

Vaan kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi Haukansilmä, joka mitä ilmeisimmin oli juuri tuo kirjailijan haudatuksi väittämä teos. Se kertoo Tulisiiven päähenkilö Kaarle Kuuran isoisän Yrjö Kuuran lapsuuden ja nuoruuden tarinan ennen hänen avioitumistaan 1880-luvun puolivälissä. Yrjö tuli vanhempiensa mukana Suomesta Amerikkaan 1860-luvulla. Haukansilmä oli Savonia-ehdokkaana.

Koska Tulisiipi kattaa tapahtumia 1930-luvun alkupuolelta vuoteen 1961, jäi kahden romaanin väliin vielä yhden romaanin ja sukupolven kokoinen aukko. Sen Koskinen täytti julkaisemalla Yrjön pojan Janne Kuuran tarinan romaanissa Ukkoslintu.

Kokonaisuutena Tulisiipi-trilogia on lievästi sanoen huikea! Mietin pitkään, miten tätä historiallista romaanisarjaa parhaiten kuvaisin olematta tahtomattani epäoikeudenmukainen ja vähättelevä. Ehkä sitä parhaiten kuvaisi määritelmä eeppinen kertomakirjallisuus. Olen aiemminkin luonnehtinut Koskista armottomaksi tarinaniskijäksi, ja tässä sarjassa tarina tosiaan kulkee uskomattoman vetävästi ja samalla koskettavasti.

Sarja kuvaa Kuuran perheen kolmen sukupolven uskomattomia kohtaloita maailmanhistorian pyörteissä. Lakotaintiaanit kaappaavat Yrjön mukaansa, kun tämä vielä oli pikkupoika, ja kasvattavat tästä intiaanin. Yrjö näkee sisältä päin intiaanisotien karut seuraukset. Hänen oma kohtalonsa ei kuitenkaan ole jäädä osaksi kuihtuvaa lakotayhteisöä.

Yrjön poika Janne haluaa toimittajaksi. Duluthin paikallislehdestä nuorukainen ponnistaa vaikeuksien kautta The New York Timesin toimittajaksi. Suurkaupungin syke lumoaa Jannen, mutta hän näkee myös sen nurjat puolet läheltä. Voitot ja työn hedelmät eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Mutta kaikesta ei voi lehden sivuille vapaasti kirjoittaa.

Jannea kiehtoo Euroopassa raivoava sota. Sitä pitää päästä katsomaan läheltä. Ihmisten on saatava tietää, mitä oikeasti tapahtuu. Yllättäen hänet lähetetään Ranskaan ja hän saa toverikseen Nopean Hirven, apassin, jonka tehtävä on raportoida sotatapahtumista intiaanien näkökulmasta. Nuoret journalistit tempautuvat sodan pyörteisiin ja ovat useaan otteeseen hilkulla päästä hengestään.

Tapahtumien keskeltä on kuitenkin kovin hankalaa saada käsitystä, mistä sodassa oikein on perimmältään kyse. Jannen tiedonjano ei ota hellittääkseen. Hän haluaisi perehtyä sotaan myös vastapuolen näkökulmasta, mutta Yhdysvaltojen liityttyä sotaan se ei enää onnistu. Mutta itärintamalle hän itsensä kuitenkin järjestää. Kuten arvata saattaa, olot käyvät entistäkin ankeammiksi ja vaarallisemmiksi. Venäjän vallankumouksen kuohut aiheuttavat rintamalla melkoista kaaosta.

Jannen tarina kuitenkin vielä jatkuu sodan jälkeen New Yorkissa. Paluunsa jälkeen hänet nimitetään The New York Timesin rikostoimittajaksi. Pian hän toteaa, että New Yorkin kaduilla ja salakapakoissa on meneillään oma sotansa, jossa ruumiita tulee päivittäin. Ura ja henkilökohtainen elämä tarjoavat siinä määrin vastuksia, että 1930-luvun taitteessa alkavat uudet haasteet väikkyä Jannen silmissä. Olisiko meren takana työläisten paratiisissa sittenkin kaikki paremmin?

Tulisiivessä päähenkilönä on Jannen veljen Timo Kuuran poika Kaarle Kuura, jonka elämässä on lopulta vain yksi päämäärä: päästä lentämään. Yrjö-isoisän ystävä Kolme Arpea nimeää Kaarlen Tulisiiveksi, kun tämä pikkupoikana syöksyy vajan katolta maahan punakeltaiset kangassiivet hehkuen. Kun Kaarle on kymmenen korvilla, Kuuran ja naapurin perheet muuttavat Karjalan Neuvostotasavaltaan rakentamaan työväen valtiota. Myös Janne on aikeissa lähteä Neuvostoliittoon katsomaan, miten työväenvalta käytännössä toimii. Ukkoslintu ja Tulisiipi lomittuvat hienosti, ja kuvio täydentyy.

Tulisiiven julkistamishaastattelussa JP Koskinen kuvasi teostaan kudosmaiseksi tarinaksi, jossa oikeastaan yhdistyy useampi tarina päähenkilön elämänvaiheiden kautta. Sama kudosmaisuus toteutuu kaikissa trilogian osissa. Kaikki päähenkilöt myös pohdiskelevat jossain vaiheessa omaa elämänkulkuaan ja toteavat eläneensä useita elämiä tai ainakin kokeneensa elämänsä varrella monia toisistaan poikkeavia jaksoja. On siis vähän harhaanjohtavaa puhua varsinaisesta juonesta saati juonivetoisuudesta, kun kyse on enemmänkin elämäntarinoista ja niiden monenkirjavista kudelmista.

Se konkretisoituu myös nimissä. Yrjö Kuura saa Amerikkaan muuttaessaan nimen George Frost. Lakotat nimeävät hänet useaan kertaan uusilla nimillä. Kaarle on Amerikassa Charles ja Neuvostoliitossa hänestä tulee vielä Gennadi. Nimet eivät ole vain sanoja, vaan ne ovat myös identiteettejä. Identiteettiä rakentavat myös kielet ja elinympäristöt sekä kokemukset. Yksi ihminen voi olla monta.

Sarjan osien päähenkilöt ovat kaikki Kuuran suvun miehiä, joiden erityispiirteet vaikuttavat heidän kohtaloihinsa. Yrjö ja Janne ovat omilla tavoillaan idealisteja, jotka joutuvat tuon tuosta törmäyskurssille realiteettien kanssa. Kaarlen fanaattinen suhtautuminen lentämiseen sokaisee hänet moneen otteeseen, mutta systeemi pitää kyllä huolen, että hänetkin jo nuoresta pitäen karusti törmäytetään vallitseviin olosuhteisiin.

Koskinen on kuitenkin tuonut jokaisen miehen elämään ainakin yhden määrätietoisen naisen, joka ei alistu perinteiseen muottiin. He tuovat miesten kohtaloihin keskittyviin tarinoihin mukavasti särmää ja ulottuvuuksia.

Tulisiipi-trilogia on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus, ja historiasta ja ihmisyydestä kiinnostuneille lukijoille se on ohittamaton teos. Se on samaan aikaan soljuvan tarinavetoista ja ajatuksia herättävää, ihmisyyden peruskysymyksiä luotaavaa kerrontaa. Epiikkaa parhaimmillaan.

Missä järjestyksessä sitten lukea tämä sarja? Itse olen lukenut jokaisen osan sen ilmestyttyä, mutta nyt vielä kuuntelin koko sarjan kronologisessa järjestyksessä. Kumpikin menetelmä toimii oikein hyvin. Jokainen osa on myös itsenäinen teoksensa, joten koko sarjaa ei ole pakko lukea. Tosin mielestäni Ukkoslintu toimii parhaiten juuri sarjan keskimmäisenä teoksena. Oma suosikkini taitaa edelleen olla Haukansilmä. Ehkä. Nyt kaikki kolme kirjaa luettuani ja kuunneltuani tarinakudelma kuitenkin elää mielessäni kokonaisuutena.

JP Koskinen: Ukkoslintu
Like 2024. 399 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tulisiipi-trilogia:

Tulisiipi (Like, 2019)
Haukansilmä (Like, 2021)
Ukkoslintu (Like, 2024)

tai

Haukansilmä
Ukkoslintu
Tulisiipi

Tuomas Lius: Kova luu

Tutustuin Tuomas Liuksen tuotantoon näemmä jo tavaksi tulleeseen tapaani eli takaperoisesti. Tykästyin hänen itsenäiseen romaaniinsa Sudenkorennon kesä vuonna 2021. Havaitsin tuolloin, että Lius on julkaissut myös ilmeisen epäkonventionaalista jännityskirjasarjaa Etsivätoimisto Haka.

En saanut aikaiseksi aloittaa sarjaan tutustumista alusta alkaen, mutta sain vuonna 2023 arvostelukappaleen sarjan viidennestä osasta Sikojen lahti. Se sinetöi fanitukseni. Viime kesän lopulla huomasin, että aiemmin ilmestyneistä sarjan osista oli vihdoin julkaistu äänikirjat ja että sarjan kuudes osa Kova luu olisi ilmestymässä syksymmällä. Päätin lopultakin korjata ison aukon sivistyksessäni ja kuuntelin kaikki viisi Etsivätoimisto Haka -dekkaria putkeen.

Kirjasyksyni olikin siis varsin tapahtumantäyteinen ja vauhdikas. Etsivätoimisto Haka varsinaisesti syntyy vasta ensimmäisen osan Haka ja toisen osan Laittomat välillä, eikä kyse todellakaan ole mistään tavanomaisesta perusdekkareiden etsivätoimistosta. Tylsiä perushommia ei juuri tehdä, mutta sen sijaan kaksikko päätyy kerta toisensa jälkeen vastakkain hurjien ja usein kansainvälisten rikollisliigojen kanssa. Onpa välillä seassa valtiollisiakin toimijoita. Tilanteet ovat järjestään kiperiä ja perin tukalia, eikä hengenlähtö yleensä ole kovin kaukana. Monenlaista osumaakin matkan varrella kertyy.

Hakassa Lius törmäyttää äärimmäisen epätodennäköisen taisteluparinsa eli rääväsuisen liperiläisen autonasentaja Marko Pippurisen ja poliisin erikoisjoukkojen koulutuksen saaneen suomalaisegyptiläisen Julia Noussairin. Kaksikko yhdistää voimansa kukistaakseen parikin pelottavaa kansainvälistä liigaa ja pelastaakseen maailman. Pohjoiskarjalaisen järven pohjassa lepäävä joukkotuhoase ei saa päätyä vääriin käsiin.

Jokaisen sarjan osa juoni on oikeaa mielikuvituksen ilotulitusta. Realistisen dekkarin ystävien kannattaa asentaa odotushorisonttinsa epätavanomaiseen asentoon, muuten ei varmasti pysty näitä nielemään. Roistot ovat ovelia, häikäilemättömiä ja armottomia, mutta he eivät tiedä, mitä saavat vastaansa haastaessaan etsivätoimisto Hakan. Viinaan ja naisiin menevä Marko Pippurinen soittaa suutaan hamaan tappiin asti, mutta kun tilanne on viritetty äärimmäisen kiperäksi, Julia voi luottaa häneen kuin kallioon.

Kaksikon varsinaiset aivot, järki ja hermot ovat Julialla, mutta toisaalta tämä joutuu yhä uudelleen kohtaamaan sellaisia vastoinkäymisiä, että hänen pitäisi jo olla moneen kertaan kuollut tai ainakin henkisesti täysin lamaantunut. Yhä uudelleen teräskuntoinen nainen kokoaa itsensä, kun vain motiivi on tarpeeksi kovaa tasoa, kuten oman lapsen pelastaminen sieppaajien kynsistä tai oma pelastautuminen itärajantakaisesta kammottavasta vankilasta.  

Tuomas Lius on laajalti perehtynyt populaarikulttuuriin, mikä näkyy Etsivätoimisto Haka -sarjassa monin tavoin. Päähenkilökaksikko on rakennettu oivaltavasti niin, että heidän välillään on monenlaisista eroavaisuuksista johtuen voimakkaita jännitteitä. Toisaalta he hioutuvat hurjien seikkailujen tuoksinassa saumattomasti yhdessä työskenteleväksi ammattilaispariksi. Lisäksi he ovat myös aidosti ystäviä. Ystävyys on lukuisia kertoja todella koetteilla Markon älyttömien toilailujen takia, mutta aina se on voittanut ja kestänyt.

Huomaan, että itseeni vetoaa Julian vahvuus ja sitkeys. Hän ei suostu nujertumaan, mutta helppoa itsensä koossa pitäminen ei hänelle ole. Monet koetut menetykset koskettavat ja muuttavat häntä. Julia joutuu kokemaan myös silmitöntä väkivaltaa.

Ylipäätään sarjassa on runsaasti väkivaltaa ja tiukkoja elokuvallisia toimintakohtauksia. Sen vastapainona mukana on letkeää huumoria, joka keventää kerrontaa ja estää kokonaisuuden muuttumista turhan tummanpuhuvaksi. Tässä sekä Liuksen kieltämättä varsin lennokkaan mielikuvituksellisissa juonikuvioissa lienee myös sarjan sudenkuoppa. Jos tällainen verbaalinen huumori ei itseä puhuttele tai juonen lennokkuus jättää kylmäksi, ei oikein mitään ole tehtävissä.

On aivan mainio idea, että sarjan jonkinlainen kotipesä on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Liperi. Kuka oikeasti sijoittaa vauhdikkaan trillerisarjan Liperiin?! Itäisen sijainnin takia miltei joka osassa venäläiset aiheuttavat tavalla tai toisella harmia, eikä lainkaan tavatonta ole sekään, että raja ylitetään molempiin suuntiin. Miljöö tuo mukavaa vaihtelua aika pitkälti Helsinki-Turku-Tampere-kolmiossa pyörivälle suomalaiselle dekkarikentälle. Elämänmeno on Pohjois-Karjalassa melkoisen erilaista kuin pääkaupunkiseudulla.

Netistä löytämieni haastattelujen perusteella Etsivätoimisto Haka on alkuaan suunniteltu kolmiosaiseksi. Kolme ensimmäistä osaa ovatkin ilmestyneet tiheään tahtiin. Kolmannen osan eli Härkäjuoksun juoni kuitenkin jää aivan kesken, joten ilmeisesti jo silloin on ollut tarkoitus jatkaa tarinaa. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa aika pitkään, ja neljännen ja viidennen osan välilläkin ehti vierähtää useampi vuosi. Nyt vaikuttaisi siltä, että tahti on uudelleen kiihtymässä. Kova luu päättyy myös sellaiseen kutkuttavaan paljastukseen, että lukijat odottavat jatkoa, jota ilmeisesti onkin aikanaan luvassa.

Lukuohjeeksi antaisin, että aloittaa voi mistä kohtaa tahansa, mutta Härkäjuoksu kannattaa lukea ennen Lanka palaa -teosta, joka on muuten oma suosikkini. Niiden kahden osan juoni on jatkuva. Muissa osissa tarinat ratkeavat, eikä Lius pahemmin kertaile aiempien osien tapahtumia.

Olen otsikoinut tämän juttuni sarjan viimeisimmän osan mukaan, mutta en avaa tämän enempää sen tapahtumia, koska Kai Hirvasnoro on tehnyt sen varsin mallikkaasti Kirjoja hyllystäni -blogissaan. Hirvasnoro myös asettaa Kovan luun ja koko sarjan mainiosti populaarikulttuurin viitekehykseen, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Sen sijaan yritin vähän avata tässä sitä, mikä kumma minua tässä sarjassa viehättää. Kuten todettu, aika moni asia. Pidän kovasti Tuomas Liuksen tavasta irrotella ja viihdyttää samalla lukijaa hulvattomilla tarinoillaan. Selvästikin kirjailijan motto on, että överit on monin kerroin parempi kuin vajarit.

Tuomas Lius: Kova luu
CrimeTime 2024. 596 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)
Kova luu (Crime Time 2024)

Keigo Higashino: Pahan asialla

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka.

Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Aiemmin suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kolmas suomeksi julkaistu teos Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on ja muutama pikkurikollinenkin. Kyse on jonkinlaisesta maagisrealistisesta hyvänmielenromaanista.

Nyt ilmestynyt neljäs suomennos Pahan asialla on paluu rikosromaanien pariin. Kyseessä on itsenäinen teos, tai se ei ainakaan kuulu etsivä Kusanagista kertovaan sarjaan. Kahden aiemman Higashinon dekkarin perusteella tiesinkin jo odottaa jotain vähän tavanomaisesta poikkeavaa, vaikka rikosta tässäkin poliisin johdolla ratkotaan. Rikollinen paljastuu jo ennen ensimmäisen kolmanneksen loppua. Sen sijaan tappajan motiivi jää vaivaamaan etsivä Kagaa. Alkaa älyjen tahtojen taistelu tappajan ja rikosta selvittävän poliisin välillä. Kumpi on lopulta ovelampi?

JUONIPALJASTUSVAROITUS!
Higashino siis paljastaa rikollisen lukijalle ja etsivä Kagalle jo romaanin alkupuolella. Jos et kuitenkaan halua tietää, kuka on syyllinen, älä lue tätä juttua eteenpäin ennen kuin olet lukenut Pahan asialla.

 

Romaani muodostuu yhdeksästä luvusta, joista kolme on Osamu Nonoguchin tapahtumista kirjaamia muistiinpanoja. Nonoguchi on entinen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka on hiljattain eronnut virastaan ja ryhtynyt kokoaikaiseksi kirjailijaksi. Tässä häntä on auttanut menestyskirjailija Kunihiko Hidaka. Miehet olivat aikoinaan koulutovereita, ja heidän ystävyytensä alkoi uudelleen seitsemän vuotta sitten.

Muu osa teoksesta on pääosin etsivä Kagan mietteitä ja päätelmiä. Yhdessä luvussa on kirjattuna ylös todistajanlausuntoja.

Nonoguchi ja Hidaka ovat siis olleet ystäviä. Nyt Hidaka on uuden vaimonsa Rien kanssa muuttamassa ainakin joksikin aikaa Kanadaan. Nonoguchi saapuu viimeisenä iltapäivänä hyvästelemään pariskunnan. Hidakalla on vielä viimeinen deadline hoidettavana, joten hän jää illalla yksin työhuoneeseensa muuten jo tyhjennettyyn asuntoon. Yllättäen Hidaka soittaa Nonoguchille ja pyytää tätä vielä käymään luonaan myöhemmin illalla. Kun Nonoguchi saapuu talolle, se on pimeänä. Hän soittaa Rielle, joka rientää paikalle. Yhdessä he löytävät Hidakan tapettuna työhuoneestaan.

Pian käy ilmeiseksi, että Nonoguchi on murhannut Hidakan. Miten ja ennen kaikkea miksi hän on sen tehnyt? Nonoguchi tunnustaa pian teon, mutta kieltäytyy järkähtämättömästi kertomasta motiivia teolleen. Kaga työryhmineen on mutkikkaan ja työlään tutkinnan edessä. Millaiset välit Hidakalla ja tämän tappaneella Nonoguchilla oikein ovat olleet? Liittyykö murha jotenkin Hidakan ensimmäisen vaimon kohtaloon? Vai onko kyse jostakin ammatillisesta? Kuka oikein lopulta on kirjoittanut Hidakan menestysromaanit? Miten kuvioon liittyy paljastusromaani, jonka taustalla on Hidakan ja Nonoguchin kouluaikainen tragedia? Kaga raaputtaa yhä syvemmältä, kunnes lopulta ollaan karun totuuden äärellä.

Totuus ei ole kovin kaunis. Kirjallisuuskentän raadollisuus paljastuu jo pintakerroksia raaputellessa, mutta lopulta varsinainen motiivi löytyy kaukaa menneisyydestä. Lisävaloa siihen tuo vähän sattumalta sekin, että Kaga ja Nonoguchi ovat olleet aikoinaan kollegoja. Kaga on luopunut opettajan urasta ja siirtynyt poliisiksi. Miksi hän aikoinaan lähti koulumaailmasta? Sekin lukijalle paljastuu aikanaan.

Higashinon teokset ovat mainioita sukelluksia Japaniin ja japanilaiseen elämäntapaan. Alkukielinen teos on ilmestynyt vuonna 2001, mutta tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1990-luvun alkuun, aikaan, jolloin matkapuhelimet ja tietokoneet olivat vasta tuloillaan ihmisten arkeen. Yksi ratkaiseva todiste murhatutkinnassa liittyy tietokoneeseen, jonka avulla pystyi lähettämään faksin. Sähköpostia käyttävät vasta harvat. Sen sijaan esimerkiksi kirjailija käyttää tarinassa waapuro-nimistä laitetta tekstinkäsittelyyn. Tämä tuo mukaan tietyn nostalgisen sävyn. Se myös mahdollistaa paremmin arvoitusdekkarin juonen rakentamisen, kun ei esimerkiksi pystytä henkilöiden liikkeitä jälkikäteen varmistamaan puhelimen avulla.

Keigo Higashino: Pahan asialla
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2024. 235 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aamos Honka: Punainen verkko

 

”Tämän kirjan luettuasi uutisotsikot eivät enää koskaan näytä samalta”, luvataan Aamos Hongan esikoistrillerin Punainen verkko takakansitekstissä. Niinpä. Eivätkä yöunetkaan ole tämän kirjan jälkeen kovin rauhallisia! Jos olisin vielä joulunajan tapahtumien jäljiltä ajatellut, että ainoa uhka turvallisuudellemme tulee suoraan itärajan takaa, niin viimeistään Punaisen verkon luettuani olisivat suomukset pudonneet silmiltäni. Kiina voi olla kaukana, mutta välissämme ei kuitenkaan ole kuin yksi valtio…

Kirjailijasta löytyy vain hyvin niukka esittely kustantamon sivulta: ”Aamos Honka on maisteri Turun kauppakorkeakoulusta. Hänellä on toistakymmentä vuotta kokemusta tiedustelumaailmasta Suomessa. Tälläkin hetkellä hän työskentelee alalla valtiolle.” Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että nykyisen työstatuksensa takia kirjailija julkaisee teoksensa kirjailijanimellä.

Valitettavasti tieto kirjailijan asiantuntemuksen alkuperästä vain pahentaa lukijan tuskaa. Todennäköisesti totuus on siis vielä jotakin paljon karmeampaa kuin mitä hiuksia nostattavassa trillerissä kerrotaan. Punaisen verkon kaltaisia toimintapläjäyksiä luetaan yleensä viihdykkeeksi, mutta maailma ja oma turvallisuusympäristömme on parissa vuodessa muuttunut niin, että vetävän trillerin parissa ei enää olekaan mahdollista turvallisesti nautiskella kauhunväristyksistä tietäessään, että kyse on kuitenkin vain fiktiosta.

Kuten huomaatte, Honka sai esikoisellaan vereni seisahtumaan. Punaisessa verkossa on kysymys Kiinan harjoittamasta hybridisodankäynnistä, jossa yksi kohteista on Suomi. Suurvallan perimmäisenä motiivina on murentaa länsimaiden yhtenäisyyttä ja Yhdysvaltojen johtoasemaa niin, että sille tulisi mahdolliseksi valloittaa Taiwan ilman, että Yhdysvallat liittolaisineen ryhtyy aseellisiin vastatoimiin. Juuri Natoon liittynyt digitaalisesti kehittynyt ja 6G-verkkoa USA:n kanssa kehittelevä Suomi on Kiinan kannalta paitsi otollinen myös kiinnostava kohde.

Tämän globaalin mittakaavan juonen Honka jalkauttaa yksilötasolle. Ihan täysiä pisteitä en siitä anna, sillä näkökulmahenkilöitä on melkoinen liuta eli Suomessa seurataan tapahtumia neljän ja Kiinassa kolmen ihmisen kautta. Kukin heistä työskentelee eri organisaatiossa. Kun vielä alkuun pitää melkoisen pitkään pohjustaa toimintaa, on lukijan kärsivällisyys koetteilla. Itse käynnistelin tätä äänikirjamuodossa, mutta aika pian oli otettava painettu kirja kauniiseen käteen. Kun sain jonkinlaisen käsityksen, keitä kaikkia oikein pitää seurata ja mistä saattaisi olla kyse, pystyin välillä jatkamaan taas äänikirjankin parissa. Tarina siis koukutti alkuun päästyään oikein kunnolla, joten hybridimallilla mentiin aika vauhtia.

Suomen päässä jonkinlaiseksi päähenkilöksi nousee puolustusvoimien sotilastiedustelun komentajakapteeni Janne Peura. Puolustusvoimissa seurataan tiiviisti maailman tapahtumia. Kun alkaa näyttää selvältä, että eri puolille Eurooppaa ja myös Suomeen kohdistuu laajaa tarkoituksellista infrastruktuurin sabotointia ja tietojärjestelmien häirintää, epäilykset kohdistuvat automaattisesti Venäjään. Sotilastiedustelu ei kuitenkaan havaitse itänaapurissa tavallisesta poikkeavaa sotilaallista aktivoitumista.

Janne saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Teemulta, joka työskentelee Turun yliopistossa poliittisen historian opettajana ja tutkijana. Teemu sattui olemaan Lontoossa Heathrow’n lentokentällä, kun siellä tapahtui tuhoisa onnettomuus. Jo paikan päällä Teemu alkoi epäillä, että jokin taho saattoi edesauttaa tapahtumaketjun käynnistymistä. Kotiin palattuaan hän ei saa asiaa mielestään. Asiantuntijana hän huomaa, että menossa on myös laaja informaatiovaikuttamisyritys, jonka ilmeisenä tavoitteena on saada yleinen mielipide käännettyä Kiina-myönteiseksi Yhdysvaltojen vahingoksi. Kun samaa alkaa vakuuttaa myös Jannen vanha tuttu verkkotiedustelija Laura Vesterinen Suposta, Jannekin huomaa olleensa vanhojen uhkakuvien vanki.

Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen virallinen näkemys on kuitenkin, että kaiken takana on sittenkin Venäjä. Lukija tietää, että kyseisessä laitoksessa avainasemassa työskentelevä Kimmo Toivonen on vuosia aiemmin langennut kiinalaisten virittämään hunaja-ansaan. Nyt on tullut aika konkreettisesti kärsiä seurauksista ja toteuttaa kiinalaisten vaatimukset. Panokset ovat todella kovat.

Myös Kiinassa mennään ihan ruohonjuuritasolle. Nuori Hao Goi työskentelee Kiinan Kansan Vapautusarmeijan kyberjoukoissa Wuhanissa. Kun Hao opiskeli aikanaan Yhdysvalloissa, CIA:n värväsi hänet. Nyt Haolla on valtava tehtävä. Hänen on kopioitava tiedot, jotka Kiina on hankkinut Yhdysvaltojen ydinaseista ja niiden laukaisujärjestelmistä. Ilmeisesti Kiina on löytänyt niistä aukon, jonka kautta se pystyy halvaannuttamaan ne. Jos Hao onnistuu kopioimaan aineiston ja toimittamaan sen CIA:lle, hän pääsisi pois maasta aloittamaan uuden elämän. Kansalaisten valvonnan huippuunsa virittäneessä valtiossa tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta.

Samalla seurataan Eurooppaan suunnatun hybridihyökkäyksen masinointia niin Kiinan Kansan Vapautusarmeijan everstiluutnantti Xia Mingin kuin MSS:n eli Kiinan tiedustelupalvelun kenraaliluutnantti Cheng Shutongin kautta. Näille huippuvirkoihin edenneille äärimmäisen kunnianhimoisille sotilaille epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Kaikki keinot sabotaaseista häikäilemättömiin salamurhiin ovat hyväksyttyjä ja myös aktiivisesti käytössä. Yksikään vastustaja ei ole liian vähäpätöinen ja turvassa.

Tässä siis alkuasetelma jotenkuten tiivistettynä. Myönnän, että ei tästä varmasti helppoa ole ollut lähteä toimintapainotteista trilleriä rakentelemaan. Kuten sanottu, alku on aika hankalasti avautuva lukuisine henkilöineen ja tapahtumapaikkoineen. Aika paljon pidetään palavereja ja puhutaan asioita auki. Mutta kun sitten lopulta homma käynnistyy, se käynnistyykin niin rivakasti ja ällistyttävästi, että on kyynisemmältäkin lukijalta henki salpautua.

Henkilökaartiin laajuus syö valitettavasti henkilökuvauksen syvyyttä. Janne Peurakin jää yksiulotteiseksi ja aika kiiltokuvamaiseksi, vaikka jotain pientä tahraa jopa hänestä sentään löytyy. Lopulta eniten tunsin myötätuntoa kiinalaisnuorukaista Hao Goita kohtaan. Hänen motiivinsa ei ole aivan tykkänään oman nahan pelastaminen. Jos siinä sivussa tulee estetyksi ydinsota, on se Haonkin mielestä merkittävä plussa. Hao on pieni mutta odottamattoman sitkeä hiekanjyvänen, jonka valtion tunteeton jättiläiskoneisto uhkaa jauhaa olemattomiin.

Punainen verkko aloittaa siis Janne Peurasta kertovan trillerisarjan. Alkuun lähdetään varsin tymäkästi, joten odotukset ovat kovat jatkon suhteen. Vienosti toivon päähenkilön pääsevän vähän enemmän framille ja samalla häneen lisää vivahteita ja inhimillisyyttä.

Aamos Honka: Punainen verkko
Gummerus 2025. 489 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Joel Kangas: Kaamos

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Ensimmäisenä nappasin lukuun Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamos, joka aloittaa saamelaistaustaisesta helsinkiläispoliisi Mikkal Moilasesta kertovan sarjan. Saamassani ennakkokappaleessa esitellään nelikymppinen kirjailija ja kasvatustieteiden maisteri Joel Kangas lyhyesti inarilaistaustaiseksi pankkialalla toimivaksi kehitysjohtajaksi, joka on lisäksi muusikko ja nyt siis myös esikoiskirjailija.

Suomalaiselle dekkarikentälle on kovaa tunkua. Kenttä on viimeisten kymmenen vuoden aikana laajentunut ja monipuolistunut kiitettävästi, ja samalla taso on noussut. Erottumiseen ja oman nurkan kentältä raivaamiseen tarvitaan lahjakkuutta ja hyvää onnea, mutta myös jokin omaperäinen tarina. Lukija pitäisi saada viihtymään ja koukuttumaan, eikä yllättäminen olisi lainkaan pahasta.

Erilaisia poliisidekkareita meillä julkaistaan tätä nykyä runsaasti. Siitä huolimatta Joel Kangas on päättänyt lähteä valloittamaan dekkarikenttää juuri poliisidekkarisarjalla. Päähenkilö Mikkal Moilanen on siis kotoisin Lapista ja taustaltaan ainakin osittain saamelainen. Etunimi Mikkal on Mikaelin saamenkielinen variaatio, kuten hän joutuu pariinkin otteeseen kysyjille selittämään. Mikkal kärsii kroonisesta unettomuudesta, joka terapeutin tulkinnan mukaan johtuu hänen lapsuuteensa liittyvistä traumoista. Niitä availlaan lukijalle varsinaisen tarinan lomassa, kuten niin monissa muissakin dekkareissa.

Itse rikosjuoni alkaa valitettavan tavallisella kuviolla, eli koiranulkoiluttaja löytää raa’asti murhatun nuoren naisen Helsingin Vattuniemestä. Nuoren naisen palleasta törröttää vielä veitsi. Varsin nopeasti poliisi selvittää naisen henkilöyden ja sen, että hänet on surmattu toisaalla kuristamalla, ruumiin vatsaan on viillelty spiraalin muotoa jäljittelevät viillot ja sitten ruumis on tuotu löytöpaikalleen.

Tämän jälkeen homma alkaakin enemmän tai vähemmän polkea paikallaan. Tutkinnan jatkuessa toistensa kanssa jotenkin oudosti risteävien mutta vesiperiksi osoittautuvien tutkintalinjojen selvittelyllä alkaa tutkintaryhmä kohdata siviilielämässään outoja vastuksia. Yhden poliisin kotiin murtaudutaan, toinen sairastelee ja kolmas kolkataan miltei hengenvaarallisesti. Onko mahdollista, että poliisin työtä tahallisesti sabotoidaan ja poliisien henkiä uhataan?

Kangas onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan (ainakin minut) melkoisella käänteellä ihan dekkarinsa loppupuolella. Murhaaja paljastuu lukijalle aivan odottamatta kesken rutiiniasian. Vinkkejä kyllä on annettu, mutta ainakin minä tajusin ne vasta jälkikäteen. Lisäksi Kangas on saanut murhan vielä liitettyä Mikkalin henkilökohtaisiin traumoihinkin, vaikka hieman ohuella jäällä siinä kyllä luistellaan. Dekkarin tyrmäävästä loppukohtauksesta myös pisteet kirjailijalle.

Juoni ja juonenkuljetus siis sujuvat, vaikka alkupuoliskolla ruumiin löytymisen jälkeen kestääkin jonkin aikaa, ennen kuin alkaa hahmottua oikein mitään kuviota. Loppupuolen yllätys ja tiukka lopetus auttavat.

Sen sijaan kummastelen, miksi dekkarista on pitänyt venyttää kolmesataasivuinen, kun parisatainen olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt mukana on minun makuuni luvattoman paljon tyhjäkäyntiä, kokonaisia lukuja, jotka eivät tuo tarinaan varsinaisesti mitään uutta. Yksityiskohtaista kuvailua kulloistenkin kahvimukien värejä myöten on mukana runsaasti ikään kuin tarkoituksella hidastamassa kerrontaa. Lisäksi monin paikoin vaivutaan kainaloita myöden jonkinlaisiin kielikuvarämeikköihin:

”Ihmisen tekemä keinovalo yrittää puukottaa sitä sortavaa luontoäidin pimeyttä. Katuvalot heijastavat keltaista valoa sumuvaipan läpi niin kuin Manaaja-elokuvan julisteessa.”

Vanha ohje rakkaiden tappamisesta olisi ollut ehkä käyttökelpoinen työkalu? Runoratsun suitset vain tiukemmalle, niin hyvä tulee.

Joel Kangas: Kaamos
Karisto 2025. 319 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Ennakkokappale.

Tapani Bagge: Violetti vainoaja

 

Vuoden 2023 lokakuussa hyppäsin viimein Tapani Baggen Värisarjan kyytiin, vaikkakin vähän harmillisesti nykytyylilleni uskollisesti ei viimeisimmästä osasta. Silloinen tuorein sarjan osa oli samalla jo sen kahdeksas eli Pomminvihreät renkaat. Pidin lukemastani niin paljon, että päätin jossain vaiheessa lukea aiemmatkin osat. Aikomukseksi se on tosin jäänytkin siinä määrin, että Bagge ehti jo julkaista sarjan yhdeksännen osan Violetti vainoaja enkä minä ole tehnyt aiempien osien suhteen mitään.

Tapani Bagge (vas.) ja JP Koskinen keskustelevat 
Violetista vainoajasta ja Värisarjasta
Tampereen kirjafestarien dekkarilauantaina 30.11.2024.

Tampereen kirjafestareilla oli kuuntelemassa dekkarilauantain haastatteluja, joista yhdessä JP Koskinen jututti Baggea tämän uusimmasta dekkarista eli Violetista vainoajasta. Olin toki sen ilmestymisen ja upeat kannet jo pannut merkille, mutta sisällöstä en tiennyt mitään. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että uusin Mujus-dekkari sijoittuu Lohjalle ja Virkkalaan vuoden 1954 kesäkuun alkupäiviin. Maisemat olisivat siis hyvinkin tuttuja. Oli ostettava kirja heti mukaan.

Lukuaika oli loppuvuodesta kovinkin kortilla taas kerran, joten otin Violetin vainoajan kuunteluun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Alkupuolen kuuntelin, mutta sitten loppupuolella olikin turvauduttava taas vanhaan tehomenetelmään eli vuoroin painetun kirjan lukemista sohvalla  ja kotihommien ohella äänikirjan kuuntelua. Varma merkki hyvin vetävästä kirjasta.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen on sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää pientä yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Viime tapaamisen jälkeen Mari ja Rane Ruuti on palkattu firmaan ihan virallisiksi apulaisiksi. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. 

Näkymä, jota Kalkki-Anselmi katseli kartanonsa
työhuoneen ikkunasta. 
Kuva on siis nykyisin kunnostetusta 
Petter Forsströmin puistosta. Puisto on upea!

Mujunen on kutsuttu Lohjan Virkkalaan tapaamaan tunnettua tehtailija Kalkki-Anselmi Hofstedtia. Paikan päällä käy ilmi, että Hofstedtin vaimo Ellen on kidnapattu viikkoa aikaisemmin ja nyt hänestä vaaditaan muhkeita lunnaita. Kalkki-Anselmilla on palkollisinaan varsin kirjavaa joukkoa, kuten turvallisuuspäällikkönä toimiva Karlsson, Mujusen entinen alainen Valposta. Karlsson oli sodan loppukahinoissa paennut Ruotsin puolelle ja palannut vasta valvontakomission poistuttua.  

Dekkarin tapahtumapaikat ovat oikeita, ja myös Kalkki-Anselmilla ja hänen Ellen-vaimollaan on historialliset esikuvansa eli vuorineuvos Petter Forsström, tuttavallisemmin Kalkki-Petteri, ja hänen vaimonsa Margit. Pariskunnan aiemmat vaiheet noudattelevat romaanissa historiallisten esikuviensa elämänkulkua, mutta Mujusen astuessa kuvaan ovat tarinalinjat jo lähteneet eroamaan toisistaan, eli kaikki varsinaiset tapahtumat dekkarissa ovat fiktiota.

Näkymä Petter Forsströmin puiston alareunasta 
kohti kartanoa.
Päärakennus on käsittämättömästi purettu.

Persoonallinen Kalkki-Anselmi ei suostu antamaan vaimonsa sieppausta poliisin tutkittavaksi, vaikka kuten Mujunen nopeasti päättelee, ainakin paikallinen virkavalta on visusti patruunan taskussa. Mujunen suostuu ottamaan toimeksiannon ja reilun ennakkomaksun vastaan ja majoittuu Virkkalan Klubille tehtaan laskuun. Ainoa johtolanka Ellen-rouvan katoamistapauksessa on Forsströmien kartanon liepeillä tapahtuma-aikaan nähty violetti Volvo, mutta Mujusella on epäilyksensä koko sieppaustarinan suhteen. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Samaan aikaan kun Mujunen selvittelee Lohjalla kimurantiksi osoittautuvaa sieppausta, hoitavat Mari ja Rane Helsingissä arkisemmalta vaikuttavaa tapausta. Aviomies epäilee vaimoaan uskottomuudesta ja on pestannut yksityisetsivät varjostamaan tätä. Tapaus osoittautuu kuitenkin joksikin ihan muuksi, kuten lukija alusta asti tietää. Mukana kuvioissa on myös espanjalaisittain suomea murtava violettiin kokopukuun sonnustautunut palkkatappaja. Kuka hänen kohteensa on ja miksi?

Tarina kulkee jälleen erinomaisen luistavasti, pitkälti dialogivetoisesti. Mukana on leppoisaa huumoria mutta myös kiperiä tilanteita ja yllätyskäänteitä. Tyyli tuo jotenkin mieleen vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Katalat roistot ja rikolliset juonivat kavalasti yksityisten ihmisten ja koko kansakunnan tuhoksi, mutta Mujunen kyllä hoitelee homman kotiin samalla myhäillen ja lämmintä huumoria viljellen. Tämä on joskus kaipailemaani  maskuliinisempaa cozy crimea!

Violetti vainoaja toimii mainiosti niin lukien kuin kuunnellenkin. On kyllä ne aiemmatkin Mujus-dekkarit luettava!

Tapani Bagge: Violetti vainoaja
CrimeTime 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)
Violetti vainoaja (CrimeTime, 2024)