Joel Kangas: Kaamos

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Ensimmäisenä nappasin lukuun Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamos, joka aloittaa saamelaistaustaisesta helsinkiläispoliisi Mikkal Moilasesta kertovan sarjan. Saamassani ennakkokappaleessa esitellään nelikymppinen kirjailija ja kasvatustieteiden maisteri Joel Kangas lyhyesti inarilaistaustaiseksi pankkialalla toimivaksi kehitysjohtajaksi, joka on lisäksi muusikko ja nyt siis myös esikoiskirjailija.

Suomalaiselle dekkarikentälle on kovaa tunkua. Kenttä on viimeisten kymmenen vuoden aikana laajentunut ja monipuolistunut kiitettävästi, ja samalla taso on noussut. Erottumiseen ja oman nurkan kentältä raivaamiseen tarvitaan lahjakkuutta ja hyvää onnea, mutta myös jokin omaperäinen tarina. Lukija pitäisi saada viihtymään ja koukuttumaan, eikä yllättäminen olisi lainkaan pahasta.

Erilaisia poliisidekkareita meillä julkaistaan tätä nykyä runsaasti. Siitä huolimatta Joel Kangas on päättänyt lähteä valloittamaan dekkarikenttää juuri poliisidekkarisarjalla. Päähenkilö Mikkal Moilanen on siis kotoisin Lapista ja taustaltaan ainakin osittain saamelainen. Etunimi Mikkal on Mikaelin saamenkielinen variaatio, kuten hän joutuu pariinkin otteeseen kysyjille selittämään. Mikkal kärsii kroonisesta unettomuudesta, joka terapeutin tulkinnan mukaan johtuu hänen lapsuuteensa liittyvistä traumoista. Niitä availlaan lukijalle varsinaisen tarinan lomassa, kuten niin monissa muissakin dekkareissa.

Itse rikosjuoni alkaa valitettavan tavallisella kuviolla, eli koiranulkoiluttaja löytää raa’asti murhatun nuoren naisen Helsingin Vattuniemestä. Nuoren naisen palleasta törröttää vielä veitsi. Varsin nopeasti poliisi selvittää naisen henkilöyden ja sen, että hänet on surmattu toisaalla kuristamalla, ruumiin vatsaan on viillelty spiraalin muotoa jäljittelevät viillot ja sitten ruumis on tuotu löytöpaikalleen.

Tämän jälkeen homma alkaakin enemmän tai vähemmän polkea paikallaan. Tutkinnan jatkuessa toistensa kanssa jotenkin oudosti risteävien mutta vesiperiksi osoittautuvien tutkintalinjojen selvittelyllä alkaa tutkintaryhmä kohdata siviilielämässään outoja vastuksia. Yhden poliisin kotiin murtaudutaan, toinen sairastelee ja kolmas kolkataan miltei hengenvaarallisesti. Onko mahdollista, että poliisin työtä tahallisesti sabotoidaan ja poliisien henkiä uhataan?

Kangas onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan (ainakin minut) melkoisella käänteellä ihan dekkarinsa loppupuolella. Murhaaja paljastuu lukijalle aivan odottamatta kesken rutiiniasian. Vinkkejä kyllä on annettu, mutta ainakin minä tajusin ne vasta jälkikäteen. Lisäksi Kangas on saanut murhan vielä liitettyä Mikkalin henkilökohtaisiin traumoihinkin, vaikka hieman ohuella jäällä siinä kyllä luistellaan. Dekkarin tyrmäävästä loppukohtauksesta myös pisteet kirjailijalle.

Juoni ja juonenkuljetus siis sujuvat, vaikka alkupuoliskolla ruumiin löytymisen jälkeen kestääkin jonkin aikaa, ennen kuin alkaa hahmottua oikein mitään kuviota. Loppupuolen yllätys ja tiukka lopetus auttavat.

Sen sijaan kummastelen, miksi dekkarista on pitänyt venyttää kolmesataasivuinen, kun parisatainen olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt mukana on minun makuuni luvattoman paljon tyhjäkäyntiä, kokonaisia lukuja, jotka eivät tuo tarinaan varsinaisesti mitään uutta. Yksityiskohtaista kuvailua kulloistenkin kahvimukien värejä myöten on mukana runsaasti ikään kuin tarkoituksella hidastamassa kerrontaa. Lisäksi monin paikoin vaivutaan kainaloita myöden jonkinlaisiin kielikuvarämeikköihin:

”Ihmisen tekemä keinovalo yrittää puukottaa sitä sortavaa luontoäidin pimeyttä. Katuvalot heijastavat keltaista valoa sumuvaipan läpi niin kuin Manaaja-elokuvan julisteessa.”

Vanha ohje rakkaiden tappamisesta olisi ollut ehkä käyttökelpoinen työkalu? Runoratsun suitset vain tiukemmalle, niin hyvä tulee.

Joel Kangas: Kaamos
Karisto 2025. 319 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Ennakkokappale.