A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.