Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Mitä tiedän Valko-Venäjästä, sen kansasta ja historiasta, kielestä ja kulttuurista, arjesta ja työstä? Entä siitä, millaista on elää autoritaarisessa diktaattorin johtamassa valtiossa, jonka kansan sodat ja ankarat vallanpitäjät ovat jyränneet jalkoihinsa kerta toisensa jälkeen? Tai millaisia ratkaisuja nuoret ihmiset tekevät tilanteessa, jossa toivoa ei näytä olevan, tai jos on, sen hinta tuntuu kohtuuttomalta?

En juuri mitään, mutta kaunokirjallisuuden avulla olen oppinut jälleen paljon. Jotkut romaanit jättävät jälkensä lukijaan. Anna Soudakovan kolmas romaani Haikara levittää siipensä kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin.

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisestä sisarusparista Andréista ja Svetasta. Andréi on kymmenen vuotta pikkusiskoaan vanhempi ja rakastaa tätä eniten maailmassa. Poika kokee olevansa vastuussa sisarestaan, ja kun tämä aikanaan lähetetään pois kotoa kuihtuvasta Ljubasta pääkaupunki Minskiin heidän enonsa perheeseen, hän kokee epäonnistuneensa siinäkin tehtävässä.

Tehtävä on toki jo lähtökohtaisesti mahdoton. Sveta syntyy vuonna 1995, ja jo uuden tulokkaan kunniaksi järjestetyssä juhlassa isä alkaa juovuspäissään haastaa riitaa ja päätyy vankilaan. Äidistä ei ole pitämään perheestä huolta saati osoittamaan rakkautta lapsilleen. Mummokin ajautuu aika ajoin ryypiskelemään äidin ja tämän ystävien kanssa.

Andréilla olisi halua ja kykyä opiskella, mutta hankalien kotiolojen ja vähävaraisuuden yhdistelmä nostaa lopulta tien pystyyn. Ei edes naapurissa asuva ystävällinen valkovenäjän kielen opettaja Margaríta Serafímovna pysty auttamaan poikaa eteenpäin elämässä kaikista ponnisteluistaan huolimatta. Lopulta Andréin on tehtävä vaikein päätöksensä koskaan. Hän jättää Svetan Valko-Venäjälle ja lähtee itse maasta, todennäköisesti lopullisesti.

Enonsa luona Sveta saa toisenlaisen lähdön elämälleen. Poliittisesti valveutuneen ja pelottavan aktiivisesti oppositiopolitiikkaa harjoittavan enon toimintaa seuraava nuori nainen hakeutuu opiskelemaan journalistiikkaa ja löytää nopeasti opiskelutovereistaan hengenheimolaisiaan. On taisteltava viiksekästä presidenttiä ja tämän valtakoneistoa vastaan, vaikka se on kirjaimellisesti hengenvaarallista. Veli houkuttelee luokseen, mutta Sveta tietää, että hänen on jäätävä.

Romaanin historiallisessa aikatasossa kerrotaan Andréin ja Svetan Stepanída-mummon tarina. Stepanída oli teini-ikäinen toisen maailmansodan aikana, kun natsit miehittivät Valko-Venäjän alueen. Isä oli liittynyt partisaaneihin, ja natsit tulivat hakemaan äidin. Pieni Marjána-sisko, vain vuoden ikäinen pienokainen, jäi Stepanídan huostaan. Paineet olivat kohtuuttomat, kun siskosta huolehtimisen lisäksi piti miehittäjien silmien alla huoltaa myös metsässä piileskelevää isää ja tämän tovereita. Jälkipolville Stepanída ei koskaan kerro mitään sodanaikaisista tapahtumista.

Haikara levittää siipensä on monella tavalla hieno romaani. Se avasi ainakin minulle Valko-Venäjän tapahtumia, historiaa ja kansan elinoloja kokonaan uudella tavalla. On ihan eri asia seurata satunnaisesti uutisoituja tapahtumia sivusilmällä mediasta kuin päästä mukaan niiden pyörteeseen tavallisten ihmisten arjen kautta. Valko-Venäjän tapahtumat ovat ällistyttävän lähellä meitä. Minsk on satoja kilometrejä lähempänä Helsinkiä kuin Utsjoki.

Romaanin nykyajan aikataso ulottuu ihan näihin aikoihin asti. Sveta elää keskellä tavallisten ihmisten muodostaman opposition poliittista heräämistä ja saa tuntea konkreettisesti nahoissaan valtakoneiston vastaiskun. Ihmisiä pahoinpidellään ja pidätetään kaduilla ja aukioilla median katseen alla, heitä kuulustellaan ja pidetään epäinhimillisissä oloissa vangittuina. Lohdutonta on lukea teoksen kiitossanoista, että kesällä 2024 Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia. Vaikka romaani on fiktiota, se kertoo silti todellisista tapahtumista ja olosuhteista, joista on kauheaa kääntää katseensa. Helppoa ei ole katsoa kohtikaan.

Soudakova kertoo henkilöidensä ankarat, karut kohtalot kauniisti ja arvostaen. Jää lukijan arvioitavaksi, toimivatko Andréj, Sveta, Margaríta Serafímovna, nuori Stepanída tai vaikkapa arjen nujertama äiti oikein vai väärin. Toisilla toivon kipinä on sitkeämpi kuin toisilla, toiset taas pystyvät keräämään rohkeutensa ja päättäväisyytensä, mitä tarvitaan niin taistelussa kuin lähtemisessäkin. On helppoa ymmärtää myös niitä, jotka haluavat vain olla rauhassa ja jatkaa elämäänsä. Romaanin henkilöt ovat eläviä, hyvin inhimillisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Heidän kohtalonsa puristavat lukijan sydäntä.

Kaikki romaanissa kerrotut elämäntarinat ovat omalla tavallaan riipaisevia. Ne myös muistuttavat, miten vähän voimme lopulta tietää toisista ihmisistä, miten helppoa on tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä. Ulkonäkömme, ikämme tai kansallisuutemme eivät vielä paljasta mitään siitä, mitä olemme ihmisinä ja yksilöinä joutuneet elämässämme kokemaan tai saaneet tuntea. Vain kerrotut tarinat voidaan kuulla.

Haikara levittää siipensä -romaanissa ei ole onnellista loppua. Sen tietää jo kirjaan tarttuessaan jokainen, joka vähänkin seuraa muitakin kuin vain Suomea koskevia uutisia. Silti kauniissa loppukohtauksessa on ripaus toivoa. Romaani on niitä teoksia, jotka kertovat kauheista ja vaikeista asioista, mutta joita siitä huolimatta, tai juuri sen takia, ei voi kuin rakastaa. Juuri tällaisten teosten takia luen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena 2024. 335 s.

Arvostelukappale.

Sain haastatella kirjailija Anna Soudakovaa romaanista Haikara levittää siipensä Eeva Joenpelto -seuran ja Lohjan kaupunginkirjaston kirjailijaillassa 2.12.2024. Tilaisuus striimattiin ja tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan täällä.

Haastattelua varten luin myös Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (Atena, 2020), joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani kertoo Soudakovan isoisän vanhempien tarinan. He katosivat 1930-luvulla Stalinin vainoissa. Vasta 1990-luvulla muutettuaan Suomeen isoisä sai varmistuksen vanhempiensa kohtalosta. Heidät oli teloitettu Aunuksen Karjalassa Sandermohissa vuonna 1937. Koskettava teos on siis ainakin osittain biofiktiivinen.

Soudakovan toinen romaani Varjele varjoani (Atena, 2022) kertoo Verasta ja Georgista, jotka rakastuvat 1970-luvun Leningradissa. Pieni perhe elää kommunalkassa, entisessä porvarisasunnossa, jonne on tehty tilat seitsemälle pienelle perheelle ja yksineläjälle. Kun Suomi 1980-luvulla kutsuu inkeriläisiä muuttamaan takaisin kotimaahansa, myös Vera ja Georgi lähtevät pienen Nina-tyttärensä kanssa ja muuttavat Turkuun. Varjele varjoani oli v. 2024 Eeva Joenpelto -palkintoehdokkaana.

Paula Havaste: Luode (Nuijasota 3)

 

Paula Havasten Nuijasota-sarjan romaanit ovat itsenäisiä teoksia, joiden välillä on vain hyvin ohuita yhdistäviä lankoja. Aloitusosan Laahus päähenkilönä on Reeta, joka elämänsä kuohuissa kohtaa itsensä Ilkkaisten Jaskan. Lieka-romaanissa taas on päähenkilönä huovi Kristof Grön, joka hänkin aikanaan kohtaa kuuluisan kapinapäällikön. Myös Reetan ja Kristofin polut risteävät pikaisesti pariin otteeseen.

Kolmas osa Luode sijoittuu jo ajallisesti varsinaisen nuijasodan ajan jälkeisiin vuosikymmeniin ja pitkälti Suomen ulkopuolelle Liivinmaalle Riikaan. Sidelankoja kuitenkin on edelleenkin, sillä romaanin päähenkilö Sule Hannonpojan vanhemmat ovat aiemmat osat lukeneelle tuttuja, samoin Sulen tulevan vaimon Annan vaikutusvaltainen kummisetä Kristof. Mutta ei siis mitenkään haittaa lukemista, vaikka aloittaisi tästä Luoteesta.

Eletään 1600-luvun alkuvuosikymmeniä jossakin päin läntistä Suomea. Sule on pienen talopahasen nuorempi poika ja täysin eriluontoinen kuin vakaa ja vakava Jaska-isoveli. Sulea ei maanviljely kiinnosta, vaan häntä houkuttelevat seikkailut ja uudet paikat. Kauniskasvoinen nuorukainen kuitenkin huomaa, miten naiset alkavat katsella häntä, ja niin Sule tajuaa pian olevansa nuori aviomies, jonka vaimo on jo vihittäessä näkyvästi raskaana. Vaimon ankara kummisetä, pitäjän nimismiehen kirjuri Kristof-herra, pitää huolen, että Sule tietää paikkansa.

Avioliitto on kaikkineen pettymys nuorelle miehelle. Ennen niin iloinen ja kaunis Anna on tyytymätön mieheensä ja käy yhä happamammaksi. Annalla on myös taito harjoittaa näkytaikaa. Kun hän painaa ranteensa sisäsyrjän vastakkain toisen ihmisen kanssa, voi hän nähdä välähdyksen tämän mielestä ja tulevaisuudesta. Annan riemuksi myös Sulella on sama taito. Sule vain tulee näkytaian tekemisestä armottoman huonovointiseksi, ja tulevaisuuteen näkeminen pelottaa häntä muutenkin.

Nopeiden käänteiden jälkeen Sule päätyy pestuumieheksi kuninkaan armeijaan. Varastamansa hevosen ansiosta hänet sijoitetaan miehitysarmeijan ratsumieheksi meren taakse Riikaan. Sule Hannonpojasta tulee Pentti Fyr, ja kaikki entinen jää taakse.

Luode-romaanin juoni polveilee osin ennalta-arvattavasti ja yksioikoisestikin, mutta juoni ei varsinaisesti olekaan teoksen olennaisin anti. Havaste kuljettaa henkilöitään tapahtumiin, joiden kautta voi avata kiinnostavasti 1600-luvun tavallisten ihmisten elämää, uskontoa ja uskomuksia, arkea ja työtä sekä ennen kaikkea sodankäyntiä. Sule on vaatimattomista oloista peräisin oleva tavallinen ratsumies, joka joutuu opettelemaan tarvittavat sotimistaidot miltei suoraan taistelukentällä. Onneksi rinnalla on myös avuliaita aseveljiä, jotka opastavat ja neuvovat.

Sule joutuu tietysti taisteluihin ja sotaretkille. Ensimmäisen vihollisen tappaminen lähitaistelussa jää nuoren miehen mieleen lähtemättömästi. On päivänselvää, että on joko tapettava tai tultava tapetuksi. Selväksi käy sekin, että vihollista vaarallisempia ovat sotajoukoissa armottomasti riehuvat taudit. Sotilaita ja heidän perheitään kaatuu tautivuoteelle kuin heinää, ja harva tervehtyy. Kuka tahansa vahva ja terve voi hetkessä sairastua ja kuolla. Kuolema korjaa satoaan tiheästi myös Sulen lähipiiristä.

Romaanin epookki vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka hieman haparoinkin, mistä sodasta oikein on Sulen tapauksessa kysymys. Hyökätessään hän kajauttaa komeasti "Hakkaa päälle!", mikä tietysti antaa vinkkiä. Muutama yksityiskohta jäi minua kuitenkin kaivelemaan. Ensinnäkin juuri loppiaisena vihitty nuori vävy komennetaan muun talonväen kanssa pellolle pelastamaan naurissatoa hallalta. Eletään kuitenkin tammikuuta, joten myöhäistä taisi olla. Toinen seikka liittyy Sulen omasta kuolemastaan liikkeelle laskemaan huhuun. Keväällä jään alta paljastuu ison eläimen ruho, jonka lukija tietää hirveksi mutta jota kirjan henkilöt pitävät talvella jäihin uponneena hevosena. Kovin on vaikea sulattaa, että sorkkaeläintä hevoseksi luultaisiin. Huomaan olevani niitä lukijoita, joiden on välillä kovin vaikea ohittaa näitä yksityiskohtia. Toivoisin, että se olisi minulle helpompaa!

Havaste kuvaa sodankäyntiä monesta kulmasta. Taistelukohtaukset ovat vauhdikkaita ja hurjia, arki kasarmeilla ja niiden liepeillä ankeaa, mutta aina välillä on tarjolla hetki onneakin, ainakin joillekin. Mutta miten käy asiansa peruuttamattomasti sotkeneen Sulen kaiken tämän keskellä?

Paula Havaste: Luode
Gummerus 2024. 420 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla 2)

 

Joona Keskitalon uuden Takamailla -sarjan aloitusosa Saari, joka repesi oli suorastaan riemastuttava lukukokemus. Myönnän, että ainakin yhden kymmenyksen lukukokemustani kohotti omintakeisen jännitysromaanin ilmeisen esikuvan tai vähintäänkin innoittajan tunnistaminen. Kysehän on tietenkin Fargo-tv-sarjan suomalaistetusta versiosta! Eikä siis mitenkään latteasta matkimisesta vaan oikeasti omaperäisestä tyylistä, joka tekee kivasti kunniaa esikuvalleen tai ainakin vinkkaa silmää sille, joka yhteyden tunnistaa.

Esikuvan ideaa noudattaa sekin, että Takamailla-sarjan osat ovat täysin itsenäisiä. Edes yhdistävää päähenkilöä tai miljöötä ei ole. On vain samatapainen nyrjähtänyt yleistunnelma. Lukija voi olla varma oikeastaan vain siitä, että tarina lähtee jossakin kohtaa lipeämään melkoiseen absurdiin menoon, joka kuitenkin tuntuu kummallisen normaalilta teoksen sisäisessä maailmassa.

Sarjaa julkaistaan nopealla tahdilla, sillä Saari, joka repesi ilmestyi helmikuussa, kakkososa Suo, joka upposi marraskuussa ja Tunturi, joka ulvoi on tulossa ensi vuoden kesäkuussa.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varteen Revonlahdelle. Tunnustan, että minun piti nettikartasta kurkata, onko kyseinen paikka oikeasti olemassa. Onhan se. Kartan mukaan paikkakunta sijaitsee Raahesta suurin piirtein koilliseen. Eurooppatie E8 kulkee keskustaajaman läpi.

Lukuohjeeksi romaanin alkulehdellä todetaan:

”Tämä on tarina kahdesta huoltoasemasta ja kuudesta ruumiista Pohjois-Pohjanmaata halkovan pikitien varrella.”

Aika hyvin tiivistetty.

Lehtosen perhe on pitänyt pitkään SEO-huoltoasemaa kasitien kupeessa. Yrityksen asema on ollut vakaa, sillä se on myös seudun ainoa huoltoasema. Lehtosten naapurit Kasket kuitenkin havittelevat itselleen myös lupaa avata huoltoasema kasitien varteen.

Asetelma on monin tavoin tulenarka. Tietenkään Lehtoset eivät kaipaa ylipäätään kilpailevaa yritystä apajilleen, mutta erityisen pahaksi kiivasluonteinen Matti Lehtonen kokee tilanteen, koska hänen vaimonsa on aikanaan jättänyt hänet ja häipynyt naapuri Tarja Kasken aviomiehen matkaan. Lehtoset ja Kasket ovat lähinaapurit mutta katkerat periviholliset.

1980-luvun alussa Matti Lehtonen onnistuu suhteillaan vaikuttamaan siihen, että kunta hylkää Kaskien huoltamolle hakeman luvan. Tämä ei tietenkään naapurisuhteita mitenkään lämmitä.

Lehtosen 17-vuotias Maria-tytär on koko elämänsä elänyt huoltoasemayrittäjäperheessä ja tuntee nuoresta iästään huolimatta alan hyvin, onhan hän työskennellyt perheyrityksessä koko teini-ikänsä. Mikäli Mariasta on kiinni, asiaan on tuleva muutos ihan pian. Heti kun vain suinkin voi, tyttö aikoo karistaa Suomen, Revonlahden, perheiden välisen ikuisen sodan ja ennen kaikkea huoltoasemat kannoiltaan ja muuttaa Los Angelesiin.

Marian suunnitelmat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen samana päivänä, kun isä saa tiedon Kaskien huoltoasemaluvan epäämisestä. Isän ja Marian näkemykset tytön vapaa-ajanvietosta ajautuvat avoimeen riitaan, ja Maria lähtee kotoa aikomuksenaan juhlia tyttökaverinsa kanssa vähän railakkaammin. Ystävää ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan kylätietä tulee Teemu Kaski, vain vähän Mariaa vanhempi naapurinpoika, ja Maria kipuaa Teemun auton etupenkille.

Seuraavana aamuna Maria herää perheen huoltoaseman keinonahkasohvalta kauheassa krapulassa ja yltä päältä veressä. Pihalla puutarhatuolissa retkottaa isä Matti hengettömänä verilammikossa. Häntä on puukotettu lukuisia kertoja eri puolille vartaloa. Mitä on tapahtunut? Sitä Maria ei kuollakseenkaan voi muistaa.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä 1990-luvun laman synkimpiä aikoja, Maria vapautuu vankilasta ja palaa Revonlahdelle. Isän veli Jussi on hoitanut perheyritystä ronskein ottein ja laajentanut rohkeasti perustamalla kolme uutta huoltoasemaa eri puolille maakuntaa. Jussi on luvannut maksaa Marialle hyvitystä isän perinnöstä, joka on häneltä evätty rikoksen takia. Ajat ovat kuitenkin huonot, eikä setä ole sen paremmin maksukykyinen kuin -haluinenkaan. Maria huomaa olevansa jumissa kotipitäjässään ja lapsuudenkodissaan. Unelma Amerikkaan muutosta lykkääntyy jälleen. Ja sitten tulee uusi ruumis.

Suo, joka upposi on minusta tunnelmaltaan pari astetta sarjan aloitusosaa tummempi. Huumori näissä teoksissa on pikimustaa ja perustuu ainakin osittain henkilöiden tekemiin yllättäviin ratkaisuihin ongelmatilanteissa. Realistista poliisidekkaria odottava varmasti pettyy, koska näkökulma tapahtumien pyörteeseen temmatuissa ihmisissä, jotka siis yrittävät ratkoa yhä pahemmiksi käyviä ongelmiaan luovilla ratkaisuillaan.

Mukana on aavistuksenomainen maaginen häivähdys, mutta keskeistä on kysymys, mihin lukija voi lopulta uskoa. Keskitalo on rakentanut tähän trilleriin oivallisen juoniverkon, jonka lankoihin lukija tarttuu milloin mistäkin raajastaan.

Tapahtumat siis sijoittuvat sekä 1980-luvun alkuun että 1990-luvun alun lama-aikaan. Tämä tuo mukanaan mukavaa nostalgiaa, koska älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta ei vielä osattu edes haaveilla. Lamaan ja sen myötä tulleeseen työttömyysaaltoon Mariakin törmää vapauduttuaan karulla tavalla. Työnvälitystoimistosta on tullut työvoimatoimisto, josta on turha yrittää töitä kysellä. Tarjolla on vain työttömyyskorvausta.

Tykkään Takamailla-sarjan nyrjähtäneestä meiningistä kovasti! Seuraavaa osaa siis vain odottelemaan.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi
Bazar 2024. 320 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

James Hynes: Varpunen

 

”Minä teen, mitä käsketään, koska olen orja, ja olen orja, koska teen, mitä käsketään.”

Kirja on karamellimaisen kaunis esine. Vadelmanpunaisella taustalla on marjojen ja lehtien muodostama kranssi, jonka keskellä on realistinen kuva varpusesta. Ote The Guardianistakin on lupaava: ”Varpusen ääni on ainutlaatuisen koskettava.”

Lukukokemus on kuitenkin lähinnä ahdistava, raastava ja paikoin etova.

Kyse on yhdysvaltalaisen James Hynesin historiallisesta romaanista Varpunen. Tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan loppuvaiheisiin Iberian niemimaalla sijainneeseen Carthago Novan satamakaupunkiin (eli nykyisen Espanjan rannikolla sijaitsevaan Cartagenaan) ja sen viimeiseen ilotaloon.

Kehyskertomuksessa kertojaminä kirjoittaa elämänsä viimeisinä aikoina muistiin oman tarinansa Rooman valtakunnan jo hylätyssä kolkassa ja sen lahoavassa kirjastossa. Mies ei oleta kenenkään koskaan lukevan hänen kirjoituksiaan, mutta hän vakuuttaa kertovansa kaiken niin totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista. Hän varoittaa lukijaansa useaan kertaan, ettei mitään onnellista loppua tai uskomatonta paljastusta esimerkiksi hänen syntyperästään ole tulossa.

Kertoja, jota alussa pitkään kutsutaan vain nimellä Pusus, poika, tai Hiiri, on kaupungin viimeisen huoratalon ja taverna Heliconin orja. Hänen syntyperänsä on tuntematon. Oikeastaan Audon, talon toiminnasta vastaavan orjan, piti hankkia tyttölapsi, mutta vahinkoa ei ehditty huomata tarpeeksi ajoissa. Keittiöorja Focaria kasvattaa lasta omien töidensä ohella. Nimeä pojalla ei ole, eihän kattilallakaan ole. Myöhemmin dominus eli talon ja sen orjien omistaja antaa pojalle nimeksi Antinoos. Itse hän kutsuu itseään salaa Varpuseksi. (Sen sijaan en löydä selitystä sille, miksi suomennoksen takakannessa kertoja nimetään Jaakobiksi.)

Heliconin koko henkilökunta on orjia huora Menelopea lukuun ottamatta. Hän on onnistunut säästämään tarpeeksi ja ostanut itsensä vapaaksi. Työstään hän ei kuitenkaan ole luopunut. Jos lukijalla on jonkinlainen harhakäsitys ollut bordelleista ja niissä työskentelemisen siedettävyydestä, se kyllä Varpusen parissa nopeasti karisee.

Dominuksen veli on Cartago Novan piispa, joka sallii Heliconin toiminnan, vaikka vahvistuva kirkko vastustaa aktiivisesti moisia synnin pesiä. Heliconin tuotoilla kuitenkin rahoitetaan kirkon toimintaa. Lisäksi piispan mielestä huorat eli sudet toimivat jonkinlaisena suojauksena kaupungin kunniallisille naisille ottamalla vastaan miesten ikävämmät halut ja oikut.

Räikeä kaksinaismoralismi kukoistaa niin kadulla kuin palatseissakin. Orjiksi myydyt tai ryöstetyt pakotetaan työskentelemään bordelleissa ja saavat sietää kaikkien avointa halveksuntaa. Kirkonkin silmissä juuri he ovat saastaisia syntisiä, eivät heitä käyttävät ja myyvät.

Lukija aavistaa (ja saa kehyskertomuksen kertojalta pelolleen vahvistusta), miten keittiön nurkassa kasvatettavalle pojalle aikanaan käy. Noin yhdeksänvuotiaana hän siirtyy työskentelemään tavernan yläkertaan muiden susien kanssa. Tarinan kauhistuttavin kohtaus on pikkutarkka kuvaus siitä, miten Audo vihkii pojan uuteen ammattiinsa eli raiskaa tämän.

Varpunen on tiiliskivimittainen, miltei 600-sivuinen romaani. Varsinaista juonta siinä ei oikeastaan ole. Ensimmäiseltä sivulta alkaen lukija tietää, että pieni Pusus, Varpunen, aikanaan lähtee tavalla tai toisella Heliconista ja koko kaupungista. Miten ja milloin se sitten tapahtuu, jää oikeastaan ainoaksi varsinaiseksi juonilangaksi, jota seurata.

Mutta Hynes ei turhia kiirehdi, vaan kuvaa tavernan ja bordellin arkea yksityiskohtaisesti ja tarkasti, onpa sitten kyse veden hakemisesta suihkukaivolta tai orjien keskinäisistä keskusteluista. Miltei puoliväliin asti tarina tuntuu junnaavan paikallaan. Käännekohtien jälkeenkään vauhti ei varsinaisesti kiihdy kuin vasta aivan loppusivuilla.

Selväksi tulee, että orjan kohtalo on sietämätön. Kun toinen ihminen omistaa toisen ja voi käyttää tähän lähestulkoon täydellistä (mieli)valtaa, jälki on rumaa, eikä ulospääsyä orjuudesta ole.

Varpunen on lohduton virta väkivaltaa, raiskauksia ja murhia. Ainoat valopilkut ovat hetket, joina Antinoos saa osakseen rakkautta toisilta orjilta, talon naisväeltä, joista erityisesti nuori ja sivistyneestä perheestä kotoisin oleva Euterpe on äidillisen kiintynyt Pikkuiseen, kuten hän Varpusta hellästi kutsuu. Naisten välinen ystävyys ja jopa rakkaus tuovat myös pientä lämpöä tarinaan. Mutta ne jäävät kituliaiksi keitaiksi keskelle paahtavaa aavikkoa.

Varpunen on siis huolellisesti kirjoitettua kurjuusepookkia, joka tuo hakematta mieleen Elodie Harperin Sudenluola-romaanin jatko-osineen. Vielä Sudenluolaakin riipaisevammaksi ja lohduttomammaksi Varpusen tekee lapsen näkökulma.

James Hynes: Varpunen (Sparrow)
Suom. Risto Mikkonen.
Sitruuna 2024. 576 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

 

”Ajatukset kuolemasta tunkivat sitkeästi esiin aivojen poimuista, vaikka yritin pitää ne aisoissa miettimällä keinoja, joilla selviäisimme kammottavasta tilanteesta. Tajusin kuitenkin nopeasti, että vaikka olin useasti onnistunut pääsemään pälkähästä, oli tämä tilanne erilainen. Nyt ei ollut köyttä jonka voisi nirhata poikki, ei ovea jonka voisi tiirikoida auki eikä vartijaa jonka voisi lahjomalla tai kaunopuheilla käännyttää puolelleen. Oli vain kylmä rautakammio täynnä epätoivoa, ahdistavaa pimeyttä ja hiljalleen hupenevaa happea - siinä kaikki.”

 

Jääkö kahdeksas Kit Karisma -seikkailu Pahan syleily yksityisetsivän viimeiseksi?! Sen verran tiukkaan paikkaan karismaattinen Kit päätyy tällä kertaa, toki kauniin neidon kera.

Ari Wahlstenin mainio mustahkolla huumorilla höystetty kovaksikeitettyä tyyliä edustava dekkarisarja on tosiaan edennyt jo kahdeksanteen osaan, eikä vauhti ole suinkaan matkan varrella hyytynyt. Päinvastoin oikeastaan. Lukija voi olla rauhallisin mielin ja täysin vakuuttunut, että Kit joutuu jälleen kiperiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen pudoten kuitenkin aina lopulta jaloilleen kuin kiiltäväturkkinen musta pantteri. Kyllä puutavarakyllästämön valurautaisesta kyllästyskammiostakin vielä ulos kömmitään, vaikka alkuun epätoivoiselta toki näyttää!

Kiemurainen ja monipolvinen tarina lähtee kehkeytymään, kun Kit saa toimeksiannon. Elisa Hietala palkkaa Kitin selvittämään siskonsa Ansan kuolemaa. Sisar on ollut ympäristöaktivistiliike New Green Caren asialla selvittelemässä Etelä-Suomen Kiinteistö ja Tontti Oy:n hämäriltä vaikuttaneita puuhia, kun hänen väitetysti varastamansa auto oli suistunut maantieltä rotkoon. Poliisin mukaan kyse oli selkeästä onnettomuudesta, mutta Elisa ja hänen toimittajaisänsä Sylvester Hietala eivät suostu selitystä uskomaan.

Vihjettä seuraava Kit päätyy nopeasti uudenkarhean kauppakeskus Steniuksen avajaisiin, joihin myös Sylvester Hietala ryntää vaatien ESKT:n toimitusjohtaja Aarno Piispaa tilille tyttärensä kuolemasta. Paikalla ovat myös kansanedustaja Aarne Myllymaa sekä superkuuma somevamppi Iiristiina Rautio, jotka kumpikin vielä putkahtavat esille ennen loppuselvittelyjä.

Käänteet ovat tutun rivakoita, ja ennen pitkää Kit on siis pulassa syrjäisessä Lapissa entisessä puutavarakyllästämössä. Ansa Hietalan kuolema on lopulta ollut vain harmillinen sivujuonne todella hyytävän pirullisessa kuviossa. Murhaajankin Kit lopulta nappaa, mutta ei ihan sen murhan tekijää, jota hänet palkattiin tutkimaan. Supokin ratkoo vähän muutakin kuin sudokuja, Kitin onneksi!

Ari Wahlsten: Pahan syleily
CrimeTime 2024. 262 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kit Karisma -sarjan osat ovat täysin itsenäisiä dekkareita. Ne voi lukea aivan satunnaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämässä ei tapahdu juuri mitään muutoksia ja rikosjuonet ovat aina puhtaasti itsenäisiä. Suosittelen sarjaa lämpimästi!

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022
Langennut kaupunki, CrimeTime, 2023
Pahan syleily, CrimeTime 2024

Meritta Veilleux/Koivisto: Sovinto

Unohdetuksi helmeksi voisi luonnehtia vuonna 2017 ilmestynyttä Meritta Veilleux’n eli Meritta Koiviston historiallista romaania Sovinto. Teos on Koiviston kolmas romaani, mutta Koivisto on urallaan tehnyt paljon muutakin, kuten julkaissut novelleja, toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä luennoinut opettanut kirjoittamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Koiviston kaksi aiempaa romaania Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006) ja Poissa (Avain, 2011), ovat lähimenneisyyteen sijoittuvia teoksia, joissa on jännityselementtejä, tarkoin varjeltuja salaisuuksia sekä vahva psykologinen ote. Kummassakin on käytetty kerrontateknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja, kuten aukkoisuutta ja näkökulmien valintoja, jotka haastavat lukijaa kutkuttavasti.

Historiallisen Sovinto-romaanin jälkeen Koivisto on kääntynyt dekkarigenren suuntaan ja julkaissut ainakin kahta jännitysromaanisarjaa Storytel-palvelussa. Nyt niistäkin ollaan julkaisemassa myös painettuja versioita. Kirjojen tiedot löytyvät tämän jutun lopusta.

Sovinto alkaa keskeltä tapahtumia. Ollaan keväällä 1938 Wienissä. Viipurilaisen Silon perheen Margit-tytär ja wieniläisen apteekkari Waldermannin Januck-poika vihitään. Margitin pikkusisko Ingria on romaanin päähenkilö, joka ystävystyy Januckin suunnilleen samanikäisen Magda-siskon kanssa. Ingria on poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä, ja hän pääsee Magdan mukana piirustustunneille kuuluisaan Wienin taideakatemiaan, jonne Adolf Hitlerin kerrotaan hakeneen peräti kahdesti.

Pitkän matkan takaa tulleet Silot jäävät tyttärensä appivanhempien luokse lomailemaan, vaikka tunnelma Euroopassa ja myös Wienissä tuntuu päivä päivältä kiristyvän. Ingria ei tietenkään käsitä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös aikuiset ovat tuskallisen sinisilmäisiä. Teki mieli huutaa: ’Lähtekää, kun vielä voitte!’ Maaliskuun 12. päivänä Saksa liitti Itävallan itseensä, ja myös Silon perhe on kuuntelemassa Hitlerin puhetta Heldenplatzilla.

Kuten arvata saattaa, Waldermannien ja Silojen perheet tempautuvat kammottavien tapahtumien pyörteeseen. Kuin ihmeen kautta Ingria ja Magda ovat poissa kotoa, kun perheitä tullaan hakemaan. Miten kaksi nuorta tyttöä selviytyy historian musertavassa myllyssä? Kun sota lopulta loppuu, ovat Ingria ja Magda menettäneet kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Mihin voi palata, kun rajat ovat siirtyneet ja perheet hajonneet maailman tuuliin?

Koivisto kuljettaa tarinaa nopeassa tahdissa mutta saa jännitteen säilymään loppuun asti. Tarina kurkottuu aina 2000-luvulle saakka. Löytävätkö sodan ja sen julmuuksien erilleen viskomat ihmiset toisensa? Voiko kaiken tapahtuneen jälkeen vielä kohdata, saati antaa anteeksi?

Koivisto tavoittaa hyvin pienin keinoin uskomattoman paljon siitä, millaisiksi sota voi muuttaa ihmisen. Kun ’vihollinen’ dehumanisoidaan, muuttuu kauhea epäinhimillisyys arkipäiväiseksi ja hyväksytyksi.

Meritta Veilleux: Sovinto
Aviador 2017. 240 s.
Meritta Koivisto: Sovinto
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Painettu kirja lahja kirjailijalta. Äänikirjapalvelu itse maksettu.

 

Meritta Koiviston tuotanto:

Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006)
Poissa (Avain, 2011)
Sovinto (Aviador, 2017, nimellä Meritta Veilleux, äänikirja nimellä Meritta Koivisto, 2022)
Joka tuulta rakastaa (Storytel Original, 2022)

Harriet Jaatinen -sarja, joka alun perin ilmestynyt Storytel Original -äänikirjoina
Sukulainen (Storytel Original -äänikirjana; 2020 Avain, 2023)
Suojelija (Storytel Original -äänikirjana; 2021 Avain, 2024)
Perijä (Storytel Original -äänikirjana; 2023 Avain, 2025)

Kiira Puolakka -pienoisromaanisarja vain äänikirjana, kustantanut Storyside (alun perin Me Naiset -lehden jatkokertomus):

Fabergén jäljillä (2022)
Pikkuveli (2022)
Yksitoista ruusua (2022)