Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää

 

Lempääläläinen insinööri Pekka Hyyti debytoi kirjailijana vuonna 2019 historiallisella dekkarilla Tummat pilvet eilisen (Myllylahti). Ura lähti mukavasti vauhtiin, sillä Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsi Tampereelle 1920-luvun loppuun sijoittuvan dekkarin vuoden 2020 parhaaksi esikoisdekkariksi.

Jäyhän tamperelaispoliisi Voitto Karhun ja Aamulehden räväkän reportteri Ina Djurlingin tutkimuksista kertova sarja lähti vauhdikkaasti alkuun, sillä vuonna 2020 siihen ilmestyi kaksi jatko-osaa. Nyt vauhti on hieman tasaantunut, sillä viime vuonna ilmestynyt ja Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaana ollut Huhtikuun kymmenen päivää on sarjan seitsemäs osa.

Jos julkaisutahti onkin hieman tasaantunut, on taso sen sijaan tasaisesti noussut sarjan edetessä. Edellinen sarjan osa Jos kostaa haluat (Myllylahti, 2023) pureutuu välirauhanajan kireisiin tunnelmiin Tampereella. Talvisota on jättänyt ankarat jälkensä rintaman kauhut kokeneisiin miehiin. Uuden sodan uhka leijuu ilmassa, ja ihmisten reaktiot ovat kaikkea muuta kuin yhdenmukaiset. Radikaaleimmat valtiovallan toimien vastustajat turvautuvat suoraan toimintaan.

Sama teema jatkuu myös teoksessa Huhtikuun kymmenen päivää. Tamperetta koettelevat erilaiset tuhotyöt, jotka kohdistuvat armeijalle tarkoitettuun kalustoon, teollisuuteen ja yleiseen infrastruktuuriin kuten rautateihin ja sähkönjakeluun. Niin Tampereen omalla poliisilla kuin Valpolla ja armeijan edustajillakin alkaa olla käsitys siitä, että sabotaasien takana on jokin tietty joukko, joka organisoi toimintaansa yhä tehokkaammaksi.

Tarina käynnistyy kuitenkin dramaattisella ruumislöydöllä. Karhujen 11-vuotias Ida-tytär löytää koulumatkalla kaverinsa kanssa Pahalammen jäältä kuolleen pojan, jonka Ida tunnistaa oman koulunsa oppilaaksi. Poliisi saa nopeasti selville, että kyse on Viinikan lastenkodissa asuvasta 9-vuotiaasta Jussista. Mutta mitä pieni Jussi on tehnyt Pahalammen jäällä ilman päällysvaatteita ilmeisesti myöhään illalla tai yöllä? Mistä pojan päävammat johtuvat?

Poliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja siitä tiedon saanut Ina tarrautuu siihen myös sitkeästi, vaikka päätoimittaja osoittaa hänelle vallan toisenlaisia juttuaiheita. Työkiireiden takia vanhemmilta jää huomaamatta, että tapaus on vaikuttanut Ida-tyttäreen paljon syvemmin kuin miltä ensin näyttää.

Koska kyseessä on dekkarigenreen kuuluva teos, ei lukija ylläty, että Jussi-pojan kuolema ja Tamperetta riivaava sabotaasiaalto liittyvät tietyllä tavalla yhteen. Miten, se jääköön nyt tässä kertomatta.

Lukijalle näytetään myös, keitä sabotöörit ovat, miten he toimivat ja miksi. Pientä nuorista aikuisista koostuvaa ryhmää johtaa talvisodassa kovia kokenut Aaro Pakkala. Mies on päättänyt, että hän ei enää koskaan joudu rintamalle, ja jos se hänestä riippuu, ei sinne joudu kukaan muukaan suomalainen. Vähitellen käy ilmi, että Pakkala on nykytermejä käyttäen alkanut traumojensa takia radikalisoitua. Miehen käytös alkaa lopulta arveluttaa ja pelottaa muita ryhmän jäseniäkin. Mihin kaikkeen Pakkala lopulta on aatteensa takia valmis?

Tapahtumat alkavat edetä kiihtyvää vauhtia useilla eri tahoilla, kunnes lopulta ollaan tilanteessa, jossa ovat mukana niin Voitto, Ina kuin Ida-tyttökin ja jossa tulee pahaa jälkeä ruumiita myöden.

Hyyti on perehtynyt teoksensa kuvaaman aikakauden oloihin Tampereella ja Suomessa huolellisesti, ja ajankuva välittyy lukijalle mielenkiintoisesti. Jo aikaisemmin mainitsemani erilaisten aatteiden ja vakaumusten kirjo kireässä tilanteessa avautuu dekkarissa oivallisesti. Se on kaukana myyttisestä yhtenä rintamana seisseestä kansasta, joka on juhlapuheissa aikojen kuluessa vilahdellut.  

Henkilökuvaajana Hyyti alkaa olla dekkareiden mestaritasoa. Henkilökaartissa on mukana monella tavalla sodasta siipeensä saanutta ihmistä. Aika on väistämättä jättänyt jälkensä kaikkiin, tavalla tai toisella. On riipaisevaa, miten yksin kansalaiset jätettiin toipumaan koetuista kauhuista, jättivätpä ne sitten jälkeensä vammoja ruumiiseen tai sieluun – tai molempiin. Tätä Hyyti avaa hienovaraisesti kuvaamiensa ihmisten ja heidän arkisen elämänsä kautta.

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää
Myllylahti 2025. 331 s.

Arvostelukappale.

Tämä juttu on osa #dekkariviikkokirjablogeissa -teemaa.
Viikkoa vetää Tuulevi. 

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat
Huhtikuun kymmenen päivää



Vuoden 2026 johtolanka -ehdokkaat:

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti 2025)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie vuoden 1942 kevääseen Tampereelle. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti. Kirja välittää mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo 2025)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into 2025)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme tutkijamaista otetta eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Selitysosio kirjan lopussa auttaa lukijaa erottamaan faktan fantasiasta.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar 2025)
Kata Kovanen toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja: tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar 2025)
Komisario Antti Hautalehdon johdolla poliisi saa selvittääkseen kirkkoherraan ja tämän puolisoon kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Rönnbacka kirjoittaa sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava 2025)
Tarina on mukaansatempaava ja koukuttava kertomus rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä, ja kielenkäyttö suvereenia. Kirjan juonenkäänteet itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

 

Vuoden 2026 esikoisdekkari -ehdokkaat:

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

Eeva Joenpelto -palkinto 2026 Markus Nummen romaanille Käräjät

 

Olo on samaan aikaan huojentunut, iloinen ja ylpeä. Lauantaina 6.6.2026 järjestettiin Lohjalla perinteinen kesäkuun alun kirjallisuusseminaari, jossa kaksi vuotta sitten alkoi uusi perinne. Joka toinen vuosi seminaari on Eeva Joenpelto -palkintoseminaari, jossa esiintyvät kaikki sen vuoden palkintoehdokaskirjailijat ja lopuksi julkistetaan palkinnon saaja. Kahden kerran kokemuksen perusteella voin sanoa, että tämä palkintoseminaari on muodostumassa juuri sellaiseksi kirjallisuuden ja lukemisen juhlapäiväksi, kuin olen toivonutkin.

Vares-Kantola v. 2024.

Eeva Joenpelto syntyi Sammatissa vuonna 1921 ja kuoli vuonna 2004. Mittavan kirjallisen uran merkkipaaluja ovat ainakin neliosainen Lohja-sarja ja vuonna 1994 Finlandia-palkittu Tuomari Müller, hieno mies. Joenpelto testamenttasi Sammatin Myllykylään rakennuttamansa komean Vares-Kantolan talonsa WSOY:lle kirjailijataloksi.

Vuonna 2017 Lohjalla, johon Sammatin kunta jo silloin kuului, perustettiin Eeva Joenpelto -seura, jonka yhtenä tavoitteena on edistää kirjailija Eeva Joenpellon elämäntyön tunnettuutta. Seuran ensimmäinen merkittävä ponnistus oli nimikkokirjailijan 100-vuotispäivän juhlaseminaarin järjestäminen Sammatissa kesäkuussa 2021. Hanke kohtasi pahoja vastoinkäymisiä, sillä kokoontumisrajoitusten takia juhlaa piti siirtää vuodella, eikä silloinkaan selvitty ilman vaikeuksia. Osa esiintyjistä oli sairaana, ja tilaisuus järjestettiin lopulta hybridinä. Olin tuolloin jo liittynyt seuran jäseneksi, ja sain osallistua juhlaseminaarin ohjelmaan.

Juhlaseminaarista toivuttuaan hallitus alkoi etsiä seuran toiminnalle seuraavaa päämäärää. Helposti päästiin yksimielisyyteen ajatuksesta, että olisi aika elvyttää ja uudistaa aikanaan Lohjan kaupungin lakkauttama Eeva Joenpelto -palkinto. Alkuperäinen kansainvälinen palkinto jaettiin joka kolmas vuosi. Nykyinen palkinto, joka tällä hetkellä on suuruudeltaan 10 000 euroa, jaetaan joka toinen vuosi palkintoehdot täyttävälle kotimaiselle teokselle. Palkinnon jakaa Lohjan kaupunki, ja yhteistyökumppaneina toimivat Eeva Joenpelto -seura ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Palkinnon uudelleen perustaminen ei ollut aivan mutkaton prosessi, ja lukuisten kokousten jälkeen ainakin minä olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään. Sitten onnekas sattuma puuttui peliin, ja palkinnon rahoitus järjestyi Lohjan kaupungin saaman valtionperinnön ansiosta. Oikeat ihmiset muistivat palkintopyrkimykset oikealla hetkellä, ja nyt ollaan siis tässä pisteessä, että palkinto on jaettu jo toista kertaa. Suuret kiitokset asiaa edistäneille Lohjan kaupungin viranhaltijoille ja poliittisille päättäjille!

Ensimmäisen uudistetun Eeva Joenpelto -palkinnon 
sai vuonna 2024 Maria Turtschaninoff romaanista
Arvejord/Suomaa.

Ensimmäinen palkinto päätettiin kunnianhimoisesti jakaa jo vuonna 2024. Esiraadin normaalisti kaksivuotinen luku-urakka hoidettiin aloitushuumassa pika-aikataululla mutta laadusta tinkimättä. Esiraatiin nimettiin WSOY:n kirjallisuussäätiön asiamies Annaliina Rintala, Lohjan kaupunginkirjaston kirjastonhoitaja Merja-Liisa Karhu, kaavoitusinsinööri Niko Mikkonen ja allekirjoittanut. Myös Niko ja minä olemme Lohjan kaupungin palveluksessa, mutta se on sattumaa, ei edellytys raatilaisuudelle. Sen sijaan edellytyksenä oli laaja lukeneisuus ja harrastuneisuus. Huomasimme ensimmäisen urakan kuluessa yhteistyömme sujuvan mainiosti, joten suostuimme mielihyvin hoitamaan esiraateilun myös toisella kierroksella.

Esiraadissa mukana oleminen on työtä, joka vaatii sitkeyttä ja pitkäjänteistä sitoutumista luku-urakkaan. Se on kuitenkin myös hyvin antoisa ja kiinnostava tehtävä. Parasta olivat raadin kokoontumiset, joissa ruodittiin jo luettuja teoksia ja kannustettiin toisiamme vielä lukematta olevien kirjojen pariin. Kirjoista keskusteleminen nyt vain on niin hienoa!

Tämän vuoden helmikuussa esiraadin varsinainen työ saatiin päätökseen, kun luovutimme Lohjan kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikajohtaja Merja Lonkaiselle huippusalaisen seitsemän ehdokasteoksen listan. Valintatoimikunta pääsisi oman työnsä kimppuun valitsemaan seitsemästä teoksesta sen, jolle tällä kertaa myönnettäisiin Eeva Joenpelto -palkinto. Valintatoimikuntaan v. 2026 kuuluivat Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, tohtori Helena Ruuska, WSOY:n kirjallisuussäätiön hallituksen puheenjohtaja, dosentti Sakari Katajamäki, Lohjan Yhteislyseon lukion rehtori Panu Ruoste, Laurentius-koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kirjailija Satu Tammela ja kirjailija Maritta Lintunen.

V. 2026 Eeva Joenpelto -palkinnon valintatoimikunta pitää palkintopuhetta.
VTK:n ja Eeva Joenpelto -seuran pj. Helena Ruuska,
Satu Tammela, Panu Ruoste ja Sakari Katajamäki. 
Maritta Lintunen ei valitettavasti päässyt paikalle.

Työ huipentui lauantaina 6.6.2026 Lohjalla Laurentius-salissa järjestetyssä kirjallisuusseminaarissa, jonka valmisteluja oli tehty kiivaasti useita kuukausia. Seminaarin järjestelyistä vastaavat Lohjan kaupunginkirjasto, Lohjan museo ja Hiiden opisto.

Tunnelmaa nostavan avauspuheen piti
Eeva Joenpelto -palkinnon suojelija 2026,
toimittaja ja kirjailija Suvi Ahola.

Tilaisuuden juonsivat ja kirjailijoita haastattelivat Lohjan kaupunginkirjaston kirjastovirkailija Katri Kylmäkorpi ja kirjastonhoitaja Mari Leponiemi. Haastattelut toimivat erinomaisesti huolellisen valmistautumisen ja leppoisan tunnelman ansiosta. Kirjailijat lukivat teoksistaan valitsemansa näytteen, jonka jälkeen lähdettiin keskustelemaan teoksesta, sen synnystä ja saamasta palautteesta.

Kirjastonhoitaja Mari Leponiemi 
haastatteli kirjailija Jenni Räinää 
ehdokasromaanista Vaino.

Kirjastovirkailija Katri Kylmäkorpi
haastatteli kirjailija Markus Nummea 
ehdokasromaanista Käräjät.

Kirjailija Ville Similä lukee näytettä
ehdokasromaanista Kani nimeltä Paisti.

Kirjailija Riko Saatsi kertoi 
ehdokasromaanistaan Yönistujat.

Kirjailija Anna Soudakova luki
näytteen ehdokasromaanista 
Haikara levittää siipensä.

Seminaariin siis kutsuttiin kaikki ehdokaskirjailijat, mutta vaikka liikkeellä yritettiin olla ajoissa, kaikkien seitsemän kirjailijan saaminen paikalle ei onnistunut. Antti Heikkinen oli kiinni työtehtävissään kotiseudullaan, mutta hän oli saanut kysymykset sähköpostitse ja lähettänyt järjestäjille etukäteen videon, joka esitettiin seminaarissa. Monilahjakas Heikkinen näytti konkreettisesti, miten salillinen seminaariväkeä otetaan haltuun virtuaalisesti. Etukäteen mielessä ollut pieni epäily videoesityksen tunnelmaa laskevasta vaikutuksesta osoittautui täysin vääräksi!

Kirjailija Antti Heikkinen osallistui
seminaariin videotallenteen välityksellä.

Tommi Kinnusen puolesta seminaariin osallistui
WSOY:n kustannuspäällikkö Mikko Rouhiainen, joka
kävi mielenkiintoisen keskustelun Mari Leponiemen kanssa
kustantamisesta ja teosten kustannustoimittamisesta.

Myöskään Tommi Kinnunen ei päässyt paikalle, mikä vaikutti olevan monelle seminaarivieraalle pettymys salista kuuluneiden huokailujen perusteella. Mutta Kinnusta tuurasi ansiokkaasti WSOY:n kustannuspäällikkö ja Kinnusen kustannustoimittaja Mikko Rouhiainen, joka haastattelun aluksi paljasti olevansa kotoisin Lohjalta ja käyneensä silloisia Anttilan koulua ja Lohjan lukiota. Rouhiainen avasi mielenkiintoisesti kustantamon ja kustannustoimittajan roolia teosten synnyssä ja kertoi yleisöä hauskuttavia anekdootteja kirjailijoiden kanssa työskentelystä, hienotunteisesti ja lempeästi toki. Jälkipuheissa kahvikupin äärellä moni totesi, että vaikka Kinnusta ei nähty, oli Rouhiaisen osuus hyvä lisä seminaarin antiin.

Vaahterateatterin Elämän rouva, rouva Glad -näytelmässä
nuorta rouva Gladia esittää Eeva Joenpelto -seuran hallituksen
jäsen Minna Pitkonen. 

Vielä ennen H-hetkeä saatiin Sammatin Vaahterateatterilta maistiainen kesän näytelmästä Elämän rouva, rouva Glad. Näytelmän on Eeva Joenpellon romaanin pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Anna Rimpinen, ja sen ensi-ilta on Joenpellon 105-vuotissyntymäpäivänä 17.6.2026 Sammatin Sampomäen kesäteatterissa.

Eeva Joenpelto -seura kukitti ehdokkaat ja Lohjan kaupunki antoi muiston osallistumisesta.
Markus Nummi, Ville Similä, Riko Saatsi, Jenni Räinä, Anna Soudakova ja Mikko Rouhiainen
(Tommi Kinnusen kustannustoimittaja). Kuva Pentti Uittamo.

Juuri Eeva Joenpelto -palkinnon vastaanottanut
kirjailija Markus Nummi.

Vuoden 2026 Eeva Joenpelto -palkinto myönnettiin Markus Nummelle romaanista Käräjät (Otava, 2024). Otteita valintatoimikunnan palkintopuheesta:

”Markus Nummen Käräjät on moderni historiallinen rikosromaani. Se on psykologinen kuvaus eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä Luomanpaikasta, jonka elämää vuonna 1938 varjostavat häpeälliset menneisyyden tapahtumat.

Paikallisuuden tunto on sakeaa. ”Puolijauhooseksi” leimattu Vilja-täti tarkkailee luomanpaikkalaisia, jotka kulkevat hänen ikkunansa ohi toistelemaan lääninetsivä Juho Iivoselle valheita ja totuuksia. Samaan aikaan kertoja kuorii Vilja-tädin totuutta viipale viipaleelta kuin appelsiinia.

Laki ja moraali ovat ristiriidassa keskenään ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus rehottaa. Käräjissä käräjöidään moniäänisesti. Totuus ja valhe, syyllisyys ja syyttömyys, rikos ja rangaistus ovat klassisia ikuisuuspareja, joita Nummen romaani raottaa verkkaisesti ja koskettavasti.

Käräjät on kuin ihmiskunnan kärsimyshistoria pienoiskoossa. Siksi se on suomalaista romaanitaidetta parhaimmillaan.”



Lämpimät onnittelut Markus Nummelle vuoden 2026 Eeva Joenpelto -palkinnosta!
Käräjät oli myös yleisöäänestyksen suosikki.

Kaikki ehdokasteokset ja linkit omiin arvioihini:

Antti Heikkinen: Rautavaara (WSOY, 2024)
Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY, 2024), arvio ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa
Markus Nummi: Käräjät (Otava, 2024)
Jenni Räinä: Vaino (Otava, 2025), arvio ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa
Riko Saatsi: Yönistujat (Gummerus, 2025)
Ville Similä: Kani nimeltä Paisti (Otava, 2025)
Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä (Atena, 2024)

 

Olen avautunut näin pitkään Eeva Joenpelto -palkinnosta ja Lohjan kirjallisuusseminaarista, koska haluan vähän avata, miten mielettömästi palkinnon eteen on tehty ja tehdään vastaisuudessakin palkallista ja ennen kaikkea palkatonta työtä. Tarvitaan todella monen tahon osallistumista ja panostusta, että päästään ottamaan kuvia hymyilevästä palkinnonsaajasta.

Eeva Joenpelto -palkinnon perustamista valmisteltaessa yksi keskeinen ajatus oli, että joka toinen vuosi jaettava palkinto nostaisi esiin sen seikan, että kirjalla on pitempi elinkaari kuin kaupallinen kolme kuukautta. Haluttiin nostaa näkyville edellisen ja sitä edellisenkin vuoden teoksia, jotka kestävät lukemista ja joiden teemoista ja aiheista löytyy ajankohtaista keskusteltavaa. Tässä mielestäni on onnistuttu hienosti. Vuoden 2026 palkintoehdokkaiksi sujahti vaivatta teoksia niin vuodelta 2024 kuin 2025.

Lohjan kaupungin jakama 10 000 euron suuruinen kirjallisuuspalkinto on valtakunnallinen palkinto, jonka ehdoissa ei edellytetä tekijältä tai teokselta kytköstä Lohjaan tai edes Uudellemaalle. Miten saada tälle palkinnolle myös valtakunnallista huomiota?

Siinäpä kysymys ja todellinen haaste Lohjan kaupungille ja miksei myös Eeva Joenpelto -seuralle ja WSOY:n kirjallisuussäätiölle. Kun toisesta jakokerrasta on pian kulunut vuorokausi, voi todeta, että kesälauantai-iltapäivänä medialle lähtenyt tiedote ei ole ylittänyt uutiskynnystä missään. Paikallinen Länsi-Uusimaa-lehti oli toki lähettänyt paikalle toimittajan ja julkaisi uutisen palkinnon saajasta heti lauantai-iltapäivänä ja Markus Nummen hienon haastattelun tänään sunnuntaina. Lohjan kaupunginkirjaston ja Hiiden opiston sometiimit jakoivat postauksia kanavillaan lauantaina, mutta edes virallisella palkintosivulla ei tätä kirjoittaessani vielä ole päivitettyä tietoa uudesta palkitusta. Pitää vain toivoa, että tiedote (joka siis jaettu STT:n kautta medioille) ei ole maanantaihin mennessä hukkunut toimitusten sähköposteihin.

V. 2026 Eeva Joenpelto -palkinnon esiraati.
Merja-Liisa Karhu, Annaliina Rintala,
Niko Mikkonen ja Kirsi Hietanen. 
Kuva Katri Kylmäkorpi.

Oma työni Eeva Joenpelto -palkinnon parissa on päättymässä. Uusi esiraati aloittelee toivoakseni jo työtään ja valmistelee pian v. 2028 Eeva Joenpelto -palkinnon ehdokaslistaa. Tsemppiä uudelle esiraadille! Samalla vielä tätäkin kautta lämpimät kiitokset loistotiimille eli Annaliinalle, Merja-Liisalle ja Nikolle. Viimeistään v. 2028 Lohjan kirjallisuusseminaarissa tavataan, kuten sovimme (kirjallisuusseminaari toki järjestetään v. 2027, mutta sen teemasta ei vielä liene päätöstä). Kiitos myös Eeva Joenpelto -seuran hallitukselle luottamuksesta, olen siis saanut esiraadissa edustaa seuraa. Kiitos Lohjan kaupungin Merja Lonkaiselle hyvästä yhteistyöstä niin palkinto- kuin seminaariasioissakin.

Kiitän myös kaikkia eilen kohtaamiani ehdokaskirjailijoita. Kiitos, että tulitte seminaariimme, kiitos hienoista kirjallisuuskeskusteluista lavalla ja ennen kaikkea kiitos upeista lukuelämyksistä, jotka olette meille tehneet. Jos minulla olisi valta, kaikki olisitte saaneet palkinnon matkaanne. Uusia teoksianne jo kovasti odottelen! Toivottavasti kohtaamme vielä kirjallisuustapahtumissa, myös Lohjalla.

Eeva Joenpelto -palkinto
Eeva Joenpelto -seura (myös liittymisohjeet)

Tallenne seminaarista on katsottavissa kahden viikon ajan Lohjan kaupunginkirjaston YouTube-kanavalla. 

Kiitos Lohjan kaupungille hienosta lahjasta!
Olen lukenut Lohja-sarjan -kirjakassi sekä upeat muistikirja ja kirjanmerkki
(Eeva Joenpellon muotokuva Marjatta Tapiola 1991).

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

 

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

 

Kun viitisentoista vuotta sitten sukelsin kirjablogistaniaan (kirjasomea ei silloin vielä ollut olemassa), tuntui, että ihan jokainen itseään kunnioittava kirjabloggaaja oli lukenut Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi ja oli siitä aivan fiiliksissä. Itse en sen aallon imuun päässyt, vaikka mitään selkeää syytä ei ollut. Ei vain tullut hankittua teosta luettavaksi. Sitten vuosia myöhemmin nappasin kirjan jostakin alennuskorista. Siitä saakka se on kärsivällisesti lämmittänyt hyllyäni odottaen hetkeään.

Hetki koitti, kun toinen lukupiirini eli Kiskon lukupiiri päätti valita Muriel Barberyn tuotannon luettavaksi ja ruodittavaksi. Luonnollisesti tartuin omasta hyllystäni löytyvään Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery on vuonna 1969 Casablancassa syntynyt ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Siilin eleganssi ilmestyi vuonna 2006 ja oli hänen läpimurtoromaaninsa. Teos myi valtavat määrät Ranskassa ja käännöksinä eri puolilla Eurooppaa. Suomennos ilmestyi vuonna 2010 ja elokuvaversio vuonna 2009.

Barberylta on suomennettu toistaiseksi kolme romaania eli Siilin eleganssin lisäksi esikoisromaani Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011, suom. Lotta Toivanen) ja Haltiaelämää (Gummerus, 2016, suom. Lotta Toivanen).

Haltiaelämää ilmestyi Ranskassa vuonna 2015. Sen jälkeen on ilmestynyt vielä kolme romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole suomennettu. Viimeisin romaani Une heure de ferveur eli englanniksi One Hour of Fervour oli International Dublin Literary Award -kirjallisuuspalkinnon ns. pitkällä ehdokaslistalla.

Barberyn filosofiatietämys näkyy ainakin pintatasolla Siilin eleganssissa selvästi. Myös syvempää elämän tarkoituksen, hyvän elämän edellytysten ja ihmisyyden olemuksen analyysia teoksessa on paljon. Kuinka syvällistä se lopulta on, jää kyllä minulta tämän yhden luennan perusteella arvioimatta. Mutta päähenkilöiden suusta ja ajatuksista saa helposti poimittua aforismeiksi tiivistettyjä ja jonkinalaisiksi viisauksiksi tarkoitettuja lausahduksia:

Rikkaiden velvollisuus on huolehtia kauneudesta. Muuten he joutavat kuolla.

Tapahtumat sijoittuvat Pariisissa osoitteessa rue de Grenelle 7 sijaitsevaan rikkaiden ihmisten asuttamaan upeaan kerrostaloon, jonka ylellisyyksiin kuuluu oma ovenvartija. 54-vuotias leskirouva Renée Michel on toiminut ovenvartijan tehtävässä 27 vuotta, kun romaani alkaa. Hän luonnehtii itseään näin:

Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön. Asun yksin seuranani vain kissa, iso laiska kolli, jonka ainoa poikkeuksellinen piirre on, että se harmistuessaan alkaa lemuta tassuista. Kumpikaan meistä ei pahemmin pyri mukaan kaltaistensa piirileikkiin.

Kouluttamaton ja köyhä rouva Michel kyllä on, mutta hän on myös poikkeuksellisen älykäs ja opinhaluinen. Aikuisena hän on itsekseen lukenut laajasti ja tutustunut itsenäisesti eri taiteenaloihin. Hänen kissansa nimi on Leo kirjailija Tolstoin mukaan, ja Anna Karenina onkin hänen lempiromaanejaan. Mutta kaiken tämän rouva Michel on päättänyt visusti salata kaikilta, ennen kaikkea talon asukkailta, joista suurimmasta osasta hän ei pidä yhtään ja joita hän lähinnä halveksuu. Miksi rouva Michel haluaa kätkeytyä kaikilta, selviää romaanin loppupuolella lukijallekin. Ovenvartijarouvan ainoa ystävä on talossa siivoojana työskentelevä portugalilainen Manuela.

Romaanin toinen kertoja on kaksitoistavuotias talon asukas Paloma. Tytön isä on sosialistipuolueen kansanedustaja ja äiti kirjallisuuden maisteri, joten perhe on sivistynyt ja myös hyvin varakas. Erittäin älykkääksi itseään luonnehtiva Paloma on kuitenkin vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään, koska ei näe oman perheensä ja sen kaltaisten ihmisten elämässä mitään mieltä ja merkitystä.  

Romaanin alkupuolella tutustutaan lähemmin rouva Micheliin ja Palomaan sekä muihin talon asukkaisiin. Käännekohta on kuitenkin upporikkaan japanilaisen Kakuro Ozun liittyminen talon asujaimistoon. Hienostunut ja terävä-älyinen leskimies huomaa heti, ketkä kaksi ovat kerrostalon asukkaista tutustumisen arvoiset, ja onnistuu murtamaan sekä rouva Michelin että Paloman piikikkäät kuoret.

Mutta tekeekö Paloma suunnittelemansa näyttävän itsemurhan? Entä paljastuuko rouva Micheln salaisuus lopulta kaikille?

Oliko Siilin eleganssi sitten maineensa veroinen ihana kirja ja suuri lukuelämys? Kyllä ja ei. Alkuun pääseminen tuntui pitkään nihkeältä. Kertojien vuorottelu on toimiva ratkaisu, sillä se tekee kerronnasta ilmavan. Luvut ovat napakan lyhyitä. Arvioisin, että rouva Michel on enemmän äänessä kuin Paloma.

En tiedä, onko kyse iästä, mutta pidin enemmän ovenvartijan osuuksista kuin rikkaan perheen diivaillen kapinoivan esiteinin ajatuksista ja kirpeistä kommenteista. Kumpikaan henkilöistä ei nyt varsinaisesti loista uskottavuudellaan, mutta erakkomaisen ja siilin tavoin herkkyytensä visusti kätkevän myöhäiskeski-ikäisen naisen ajatukset ja tunnemaailma kuitenkin tuntuivat itselleni läheisemmiltä.

Uskoisin, että lukijoiden monet ihastuneet huokailut johtuvat kirjan kieltämättä yllättävästä ja liikuttavasta lopusta. Itsekin huomasin, että se vetosi vahvasti tunteisiini. Sen sijaan filosofiset teoriat ja niiden ruodinnat sekä kulttuurimaailman nimien pudottelu jättivät minut kylmäksi.

Ei kuitenkaan yhtään harmita, että tämä jonkinlainen kirjablogistanian kulttiteos on nyt ruksittu pois luettavien listaltani. Lukeminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Paksu romaani on armollisen väljästi taitettu ja nopealukuinen (niitä filosofointijaaritteluja lukuun ottamatta). Mielenkiintoista kuulla, mitä muut lukupiiriläiset ovat lukeneet ja mitä he muista Barberyn teoksista tuumivat. Siilin eleganssin perusteella en vielä niitä laita varaukseen.

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010. 374 s.

Ostettu.

Lukupiirissä selvisi, että Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi liittyvät hyvinkin paljon yhteen. Miljöönä on kummassakin sama pariisilainen kerrostalo, ja henkilötkin ovat osin samoja. Kulinaristi on ravintolakriitikko Pierre Arthens, jonka kuoleman seurauksena kerrostalosta vapautuu asunto Siilin eleganssi -romaanissa. Samaiseen asuntoon muuttaa myöhemmin herra Ozu. Myös ovenvartija rouva Michel on mukana Kulinaristin kuolema -romaanissa. Teokset ovat siis jonkinlaisia sisarteoksia. 

Kolme lukupiiriläistä oli aloittanut Haltiaelämää -romaania. Se oli kuitenkin jäänyt kaikilta eri syistä kesken. Neljäs lukupiiriläinen oli lukenut se jo joskus aiemmin.

Enemmistö oli lukenut Siilin eleganssin, ja se jakoi mielipiteitä. Suurin osa piti kirjasta kovastikin, ja taisin itse olla nurjamielisin lukijoista.

Juhani Havukainen: Tangonopettaja

 

Spefi on kiinnostava genre, ja erityisen kiinnostavaa on salolainen spefi. Ainakin siis minun mielestäni, koska kirjan paikalliskytkös tuo aina mukavan positiivista värinää lukemiseen.

Tangonopettaja-romaanin takakansi kertoo, että kirjoittaja Juhanin Havukainen on helsinkiläislähtöinen sovellusasiantuntija, joka asuu Salossa. Kirjailijasta on julkaistu haastattelu Salon Seudun Sanomissa vuosi sitten, mutta kirja ei jostain syystä vielä sen perusteella ole noussut lukulistalleni. Nyt sain kuitenkin kirjailijalta itseltään vinkin, että Tangonopettaja voisi kiinnostaa minua, ja lainasin sen kirjastosta tutustumista varten.

Spefi eli spekulatiivinen fiktio kuvaa määritelmänsä mukaan kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia. Se voi sisältää esimerkiksi fantasia- ja kauhuelementtejä. Tangonopettaja solahtaa tähän määritelmään vaivattomasti.

Miljöönä on hieman epämääräisessä nykyajassa Numeninlampi-niminen kuihtuva kunta tai pikemminkin sen keskustaajama. Numeninlampi sijaitsee jossain päin Suomea kaukana muusta asutuksesta, ja sen oma väestö on nopeasti vähenemässä. Sairaalassa kärvistellään potilaspulan kynsissä, eikä paikallisessa hotellissakaan varsinaista asiakasryntäystä ole. Poliisiasemalla työskentelee yksi poliisimies.

Kunnan nimi on merkityksellinen. Sana numen merkitsee ’yliluonnollista voimaa tai jumaluutta’. Lisäksi Numeninlammen kunnan ominaispiirteisiin kuuluu, ettei sen alueella tai edes lähialueilla ole ainuttakaan järveä tai edes lampea. Kyseinen seikka on tärkeä tapahtumien käänteiden kannalta teoksen loppupuolella.

Eräänä aamuyönä koko pitäjän vielä nukkuessa (yhtä henkilöä lukuun ottamatta) ”valtatien laitaa kävelee mustiin pukeutunut mies. Kädessään hänellä on kitarakotelo, musta sekin. Vähäinen tuuli vie pölyä argentiinalaisen hatun lieriltä ja kireän pikkutakin olkapäiltä.” Tämän lähempää tuttavuutta lukija ei pääse salaperäisen tangonopettajaksi esittäytyvän miehen kanssa tekemään. Kaikki, mitä hänestä lukijalle kerrotaan, on toisen käden tietoa.

Salaperäisen miehen saapuminen pieneen kirkonkylään herättää heti kuhinaa. Kunnanjohtaja on oitis vuokrannut tyhjillään olleen teatteritalon miehen käyttöön. Jo samana iltana teatterilla alkavat tanssitunnit, joihin osallistuu muutama kuntalainen. Osallistujat ovat ihastuksissaan saamastaan opetuksesta, vaikka askeltakaan ei ole tanssittu. Muut suhtautuvat tangonopettajaan ja tämän tanssitunteihin epäluuloisesti. Paikkakunnan poliisiviranomainenkin vierailee teatterilla, mutta ei havaitse toiminnassa mitään laitonta.

Tanssitunnit teatterilla jatkuvat tiiviisti ilta illan jälkeen, ja osallistujat ovat niihin perin ihastuneita, vaikka eivät oikein osaa niiden sisältöä kuvatakaan. Tunteja vetävä salaperäinen mies kuitenkin vaikuttaa hyvin karismaattiselta ja erinomaiselta kuuntelijalta. Kurssilaisten hurahtaminen epäilyttää muita yhä enemmän, mutta koska mitään oikeasti vaarallista tai rikollista ei tunnu olevan tekeillä, jää harmitus lähinnä keskinäisen purnaamisen asteelle.

Sitten kylällä tapahtuu pari kuolemantapausta. Liittyvätkö ne tangotunteihin tai tangonopettajaan, jää hämärän peittoon ainakin numeninlampilaisille.

Tangonopettaja-romaani on ihan kelpo maagisrealistinen esikoisromaani. Varsinaista kauhu- tai jännitystunnelmaa ei tarinaan kehity, vaikka tunnelmaa kyllä tihennetään loppua kohden ihan kiitettävästi. Lukija jää kuitenkin hieman etäälle henkilöistä, joita on runsaasti. Reippaan viikon mittaista ajanjaksoa kuvaava teos on napakka, ja dialogipainotteinen kerronta etenee sujuvasti.

Juhani Havukainen: Tangonopettaja
Momentum Kirjat 2025. 181 s.

Lainattu kirjastosta.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Tatiana Elf: Huijari - Rebekka Nummi

 

Tatiana Elfin esikoisdekkari Huijari – Rebekka Nummi päätyi lukulistalleni, koska se oli yksi kolmesta teoksesta, jotka Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsi vuoden 2026 esikoisdekkarien lyhytlistalle.

Johtolanka-raadin perustelut Huijarin esikoisdekkarikunniakirjaehdokkuudelle:

”Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.”

Kyse ei siis ole perinteisestä tai varsinaisesti modernimmastakaan dekkarista, vaan pikemminkin, kuten raatikin toteaa, psykologisesta trilleristä vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Tarinassa ei varsinaisesti selvitetä rikosta, vaan seurataan kiihkeätahtista henkistä ja osin fyysistäkin voimainmittelöä kahden tasavertaisen osapuolen välillä, eikä lukija voi olla varma oikein mistään, koska lähtökohtaisesti kumpikin, niin minäkertoja kuin näkökulmahenkilökin, on epäluotettava.

Rebekka Nummi on Huijarin minäkertojapäähenkilö, kuten teoksen alaotsikkokin paljastaa. Rebekka on noin kolmikymppinen sosiopaatti, jonka vanhemmat ovat pakottaneet terapeutin asiakkaaksi monenlaisten ongelmien, kuten kertyneiden pelivelkojen, takia. Rebekka on huippuälykäs, mutta esimerkiksi lääkäriopinnot ovat tuntuneet hänestä niin pitkästyttäviltä ja hitailta, että hän tekee mieluummin erilaisia hanttihommia, jotka eivät vaadi mitään koulutusta.

Pitkästyminen on Rebekan keskeinen ongelma, joka ajaa häntä vaaratilanteesta toiseen. Toinen häntä kiusaava seikka on hankaluus olla minkäänlaisissa ihmissuhteissa, koska hän ei oikein osaa tuntea mitään kiintymykseen saati rakkauteen viittaavaa ja toisen ihmisen kosketus tuntuu lähtökohtaisesti aina epämiellyttävältä. Lisäksi hänen pitää normaaleissa ihmiskontakteissa keskittyä ankarasti, jotta toiset eivät huomaisi hänen omituisuuttaan. Oikeastaan ainoa tunne, jota Rebekka aidosti tuntee, on valkohehkuinen raivo. Kuinka pitkälle hän voisi mennä raivonpuuskassaan? Ajatus pelottaa vähän häntä itseäänkin, mutta myös kummasti kiehtoo.

Sitten Rebekka törmää Alexiin, komeaan nuorukaiseen, joka ei kavahda Rebekan omituisuuksia ja rajuja leikkejä, vaan vaikuttaa lähinnä huvittuneelta ja ihastuneelta. Rebekka huomaa tuntevansa jotain kummallista Alexia kohtaan. Olisiko mahdollista, että hän voisi olla rakastunut?

Kovin paljoa ei Huijarin juonesta voi kertoa ilman, että pilaa sen idean. Itse asiassa muutama seikka jo kirjan nimestä alkaen tekeekin niin. Tämäntyyppisen psykologisen trillerin keskeisin tavoiteltava ominaisuus on täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Siitä huolimatta jo teoksen nimi paljastaa, että tulossa on todennäköisesti sarja, jonka päähenkilönä on Rebekka Nummi. On siis selvää, kuka tulee selviytymään koitoksista voittajana.

Lisäksi romaani alkaa lyhyellä prologilla, joka on katkelma itse teoksesta kohdasta, joka sijoittuu vähän puolenvälin jälkeiseen kohtaan. Se paljastaa siis keskeisen juonenkäänteen lukijalle jo ennen kuin hän on ehtinyt edes aloittaa lukemista.

Tästä huolimatta tarina toimii toivotulla tavalla eli lukijan mielenkiinnon vangitsevasti sinne noin puoliväliin saakka. Sen jälkeen huomasin oman kiinnostukseni herpaantuvan, eivätkä lopun juonenkäänteet enää onnistuneet yllättämään. Pidin myös heikkona ratkaisuna kolmannen näkökulman eli Rebekan terapeutin tuomista mukaan tarinaan aivan teoksen lopussa. Kun sinne asti oli päästy vuorottelemalla Rebekan ääntä ja Alexin näkökulmaa, olisi suonut sen kantavan loppuun asti.

Tunnustettakoon, että tämänkaltainen psykologinen trilleri, jossa kaikki henkilöt ovat kerrassaan epämiellyttäviä ja epäsamastuttavia, ei ole mieluisinta luettavaani. Rebekka Nummessa on tunnistettavissa kaikki sosiopaatin määritelmään kuuluvat ominaisuudet, kuten empatian ja syyllisyyden puute, impulsiivisuus ja vastuuttomuus, kyky manipuloida ja valehdella, halu rikkoa sääntöjä sekä äkkipikaisuus.

Lisäksi Rebekka on jonkinlainen yhdistelmä Lisbet Salanderista ja Saga Norénista ylivertaisen kylmän loogisen älynsä ja monipuolisen fyysisen kyvykkyytensä puolesta. Näiltä osin siis mielihyvin allekirjoitan Johtolanka-raadin näkemyksen kiinnostavasta päähenkilöstä ja laadukkaasta henkilökuvauksesta.

En kuitenkaan onnistunut yhtään pitämään sen paremmin Rebekasta kuin Alexistakaan (enkä oikein Carlastakaan, jolla on omat epäterveet motiivinsa). Kun on vaikea toivoa kenellekään käyvän hyvin, jää jännite valitettavasti osittain puuttumaan.

Tatiana Elf: Huijari – Rebekka Nummi
Into 2025. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden esikoisdekkari -ehdokkaat

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.