Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

 

Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle.
Mutta se on harhakuva niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä,
 jotka eivät ole vapaita.

 

Näihin sanoihin päättyy Paavo Teittisen Tietokirjallisuuden Finlandialla palkittu Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Teos on herättänyt huomiota ja jonkin verran julkista keskustelua, ja jopa minä olin kuullut siitä ainakin toisella korvallani jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Finlandia-palkinto on hieno tunnustus, josta ei voi kuin onnitella. Mutta tämän kirjan kohdalla se ei riitä vielä mihinkään! Tämä kirja tarvitsee vielä paljon lisähuomiota. Mikään määrä julkisuutta tälle teokselle ja erityisesti sen käsittelemälle aiheelle ei ole tarpeeksi saati liikaa!

Pitkä vuoro murensi käsitykseni Suomesta, suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusjärjestelmästä - ja itsestänikin. Se paljastaa armotta, miten Suomi ja suomalaiset, niin ihmiset, yritykset kuin viranomaiset ja instituutiotkin järjestelmällisesti riistävät ulkomaista työvoimaa eli ihmisiä eri tavoin. Miten tämä on voitu sallia?! Miten tämä voi edelleen jatkua?!? Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi minä en ole tajunnut (juuri) mitään?

Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen sai vuonna 2018 vinkin nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden kammottavasta kohtelusta ja surkeista työoloista. Vinkki sinkautti hänet kaninkoloon, jossa paljastui yhä uusia väärinkäytösvyyhtejä minne ikinä päänsä käänsi. Etnisten ravintoloiden henkilöstön lisäksi silkan riiston ja ihmiskaupan uhreja löytyy ainakin suomalaisista siivousfirmoista, rakennus- ja kiinteistönhoitoalalta, hotelli- ja kylpyläbisneksestä, hoiva-alalta, kauppapuutarhoilta ja marjanpoiminnasta. Kaikkia saamiaan vinkkejä Teittinen ei ole voinut ajan puutteen takia edes selvittää ja tutkia.

Tuloksena on ollut useita laajoja reportaaseja suomalaisesta ihmiskaupasta ja lopulta tietokirja Pitkä vuoro. Lehtijutut ovat herätelleet myös eri viranomaisia toimintaan, mutta lopulta surkean kapeasti ja toivottoman hitaasti. Mutta kuitenkin! Kunpa Pitkä vuoro olisi aiheuttanut saman sata- tai edes kymmenkertaisesti. Vielä ei ole myöhäistä, mutta jotenkin tuntuu, että mitään ei sittenkään tapahdu. Kaikki vain jatkuu entisellään, ellei pahempana.

”Tehdastyömaa tuo Kotkaan satoja kiinalaisia – selvitimme, miksi suomalaiset asentajat eivät kelpaa”, otsikoi Yle 14.4.2026, eli vain kaksi viikkoa sitten. Suomalainen ammattijärjestö kertoo hyväksyvänsä ulkomaisen työvoiman, mutta vaatii työehtojen noudattamista. Niinpä niin.

Teittiseni luettuani on vain aika vaikea uskoa, että kaikki olisi kohdallaan tässäkään tapauksessa. Onko varmistettu, että työntekijät eivät ole joutuneet maksamaan Kiinassa kynnysrahaa päästäkseen työmaalle? Miten varmistetaan käytännössä, että kiinalaisille työntekijöille maksetaan sama palkka ja samat korvaukset kuin suomalaisille työntekijöille maksettaisiin ja että he myös saavat rahat pitää? Miten oikeasti valvotaan työntekijöiden työaikoja? Kuka valvoo, että työntekijöille tarjotaan inhimilliset majoitusolot Suomessa? Pääsevätkö Teollisuusliiton edustajat työmaalle? Entä käykö LVV:n työsuojelutarkastaja siellä? Entä mitä tapahtuu, kun he toteavat puutteita olevan?

Todennäköisesti ei juuri mitään. Aina löytyy jokin porsaanreikä, joka mahdollistaa ulkomaisten työntekijöiden riiston. Olenko kyynistynyt Pitkän vuoron lukemisesta? Ehkä. Tai sitten olen vain avannut silmäni. Olisipa mahtavaa olla väärässä!

Kansalaisina emme ole passiivisia sivustakatsojia. Ulkomainen halpatyövoima on tehnyt elämästämme edullisempaa ja mukavampaa, ja siitä halutaan pitää kiinni. – –
Me hyödymme, kun voimme maksaa vähemmän kurkuistamme ja sipuleistamme, vadelmistamme, mustikoistamme ja lounaistamme.
Ja kun halvimman hinnan tarjoava riistoyritys voittaa koulun siivousurakan tai pääsee kaupungin rakennustyömaalle, me hyödymme näkymättömin tavoin, veronmaksajina. Ihmiskaupan uhrit ja tekijät on helppo mieltää ulkopuolisiksi, ei-meikäläisiksi. Mutta kansalaisina emme voi ulkoistaa itseämme hyväksikäyttöilmiöstä, koska olemme sen keskeinen osa.

Jonkin verran olen näistä asioista tietysti kuullut ja tiennyt aikaisemminkin. Tekijät ovat usein hyvin omahyväisiä eivätkä ymmärrä pahemmin peitellä tekemisiään. Paikallinen (ja sittemmin erään syksyisen yleisömagneetin perustettuaan myös kansallisesti tunnettu) puutarhaviljelijä kerskui taannoin paikallislehdessä, ettei hän maksa kausityöntekijöilleen ilta- ja viikonloppulisiä vaan palkka on aina sama kiinteä tuntipalkka. Koronakriisin puhjettua samainen yrittäjä valitteli samaisessa lehdessä, miten suomalaisia työntekijöitä ei tahdo saada sitoutumaan työhön. Pandemian pahin seuraus oli rajojen sulkeutuminen. Oma henkilökohtainen kyseisen yrityksen tuotteita koskeva boikottini alkoi tuosta tuntipalkkajutusta ja on pitänyt. Samainen salolainen puutarhayritys taitaa vilahtaa Pitkässä vuorossakin.

Olen myös yrittänyt vältellä närpiöläisiä tomaatteja ja erityisesti SiggPacin kurkkuja, mutta en ihan kirkkaasti enää muistanut, miksi jälkimmäiset olivat päätyneet boikottilistalleni. Nyt muistan.

Poliisi epäili [närpiöläistä suurmaanviljelijä Jan-Erik] Siggiä sekä kiskonnasta että ihmiskaupasta. Ihmiskauppaepäily liittyy järjestelyyn, jonka poliisi epäili Siggin tehneen häntä merkittävästi nuoremman, mutta täysi-ikäisen vietnamilaisen naisen kanssa. Nainen olisi saanut asunnon ja elatuksen, Sigg olisi saanut seksiä.
Poliisin käsityksen mukaan naisen löytämisessä olisi ollut mukana vietnamilainen pariskunta, joka välitti Siggin yritykseen työntekijöitä. Epäillyn mukaan pariskunta halusi pitää Siggin tyytyväisenä, jotta tämä ottaisi työntekijöitä vastaan jatkossakin. Sigg itse kiisti tehneensä mitään rikollista, kuten muutkin epäillyt.

Teittisen mukaan kyseinen epäily oli edelleen syyteharkinnassa vuonna 2025, enkä löytänyt asiasta tuoretta tietoa netistä. Kurkkufirma kehuu omilla nettisivuillaan, että ”kurkut kastellaan puhtaalla suomalaisella vedellä ja SiggPac käyttää biologisia torjunta-aineita.” Työvoiman kohtelun eettisyydestä sen sijaan ei mainita mitään, vaikka se olisi itse asiassa mielenkiintoisin tieto kuluttajan näkökulmasta. ”Jokaisella taimella on oma poimijansa, joka on vastuussa kurkun hyvinvoinnista sen koko 12 viikon elinkaaren ajan.” Hienolta kuulostaa, mutta kuka vastaa tainta valvovan työntekijän hyvinvoinnista, ihan oikeasti?

Mutta omat säälittävät kurkkuboikottini ovat pelkkää hyttysen ininää tässä systeemissä eivätkä vaikuta yhtään mitään yhtään mihinkään!

Kuuntelin Pitkän vuoron äänikirjana, vaikka ostin sen syksyllä Tampereen kirjafestarilta. Kokemus oli ahdistava. Teittinen kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti siitä, miten hän on tutkinut eri alojen kiskonta-, riisto- ja ihmiskauppakuvioita ja haastatellut varmasti satoja ihmisiä, monet heistä rikosten uhreja.

Monilla aloilla käytännöt ovat vakiintuneet jo parikymmentä vuotta sitten. Moitittavaa löytyy niin poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen kuin muidenkin viranomaisten ja virkamiesten toiminnasta. Suomalainen lainsäädäntö on puutteellista ja asioihin suhtaudutaan kammottavan sinisilmäisesti ja luottavaisesti. Tutkinnat eivät etene, eikä syytteitä nosteta. Jos jokin tapaus etenee käräjille asti, tuomiot ovat olemattomia tai ne vesittyvät jotenkin muuten (esimerkiksi syytetyt ehtivät vuosien mittaan hävittää omaisuutensa eli siirtää sen viranomaisten ulottumattomiin). Teos on täynnä toinen toistaan uskomattomampia mutta valitettavan tosia tapauksia.

Pitkä vuoro siis koukutti. Oli pakko jatkaa aina vain eteenpäin. Samalla huomasin, että kirja ja erityisesti sen sisältö aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn, eivätkä ne tunteet olleet sieltä skaalan iloisemmasta laidasta.

Olin kauhistunut. Tällaistako ihan oikeasti tapahtuu koko ajan ihan nenäni edessä?

Olin surullinen. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin ja vielä Suomessa?

Olin vihainen. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin pettynyt. Miksi kukaan ei tee mitään?

Olin turhautunut. Miksi kukaan ei tee mitään? Mitä minä voin tehdä?

Erityisesti tuo viimeinen kysymys on jäänyt mieleeni pyörimään. Siihen ei Teittinenkään oikein kunnolla vastaa. Lehtijutut ovat aiheuttaneet hetkellisiä taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi niille ravintoloille, joiden omistajia on syytetty rikoksista. Mutta nopeasti kaikki unohtuu ja asiat palaavat entisiin uomiinsa. Tuotteiden ja palveluiden totaalinen boikotointikaan ei ole kestävä ratkaisu. Jääkö käteen pelkkä kädenlämpöinen vinkki äänestää viisaasti seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Ainakin aion suositella kaikille Pitkän vuoron lukemista. Parempaa maailmaa odotellessa, kuten Paavo Teittinen minulle Pitkän vuoron Tampereella signeerasi.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen
Gummerus 2025. 394 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

 

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

 

Kun viitisentoista vuotta sitten sukelsin kirjablogistaniaan (kirjasomea ei silloin vielä ollut olemassa), tuntui, että ihan jokainen itseään kunnioittava kirjabloggaaja oli lukenut Muriel Barberyn romaanin Siilin eleganssi ja oli siitä aivan fiiliksissä. Itse en sen aallon imuun päässyt, vaikka mitään selkeää syytä ei ollut. Ei vain tullut hankittua teosta luettavaksi. Sitten vuosia myöhemmin nappasin kirjan jostakin alennuskorista. Siitä saakka se on kärsivällisesti lämmittänyt hyllyäni odottaen hetkeään.

Hetki koitti, kun toinen lukupiirini eli Kiskon lukupiiri päätti valita Muriel Barberyn tuotannon luettavaksi ja ruodittavaksi. Luonnollisesti tartuin omasta hyllystäni löytyvään Siilin eleganssiin.

Muriel Barbery on vuonna 1969 Casablancassa syntynyt ranskalainen kirjailija ja filosofianopettaja. Siilin eleganssi ilmestyi vuonna 2006 ja oli hänen läpimurtoromaaninsa. Teos myi valtavat määrät Ranskassa ja käännöksinä eri puolilla Eurooppaa. Suomennos ilmestyi vuonna 2010 ja elokuvaversio vuonna 2009.

Barberylta on suomennettu toistaiseksi kolme romaania eli Siilin eleganssin lisäksi esikoisromaani Kulinaristin kuolema (Gummerus, 2011, suom. Lotta Toivanen) ja Haltiaelämää (Gummerus, 2016, suom. Lotta Toivanen).

Haltiaelämää ilmestyi Ranskassa vuonna 2015. Sen jälkeen on ilmestynyt vielä kolme romaania, mutta toistaiseksi niitä ei ole suomennettu. Viimeisin romaani Une heure de ferveur eli englanniksi One Hour of Fervour oli International Dublin Literary Award -kirjallisuuspalkinnon ns. pitkällä ehdokaslistalla.

Barberyn filosofiatietämys näkyy ainakin pintatasolla Siilin eleganssissa selvästi. Myös syvempää elämän tarkoituksen, hyvän elämän edellytysten ja ihmisyyden olemuksen analyysia teoksessa on paljon. Kuinka syvällistä se lopulta on, jää kyllä minulta tämän yhden luennan perusteella arvioimatta. Mutta päähenkilöiden suusta ja ajatuksista saa helposti poimittua aforismeiksi tiivistettyjä ja jonkinalaisiksi viisauksiksi tarkoitettuja lausahduksia:

Rikkaiden velvollisuus on huolehtia kauneudesta. Muuten he joutavat kuolla.

Tapahtumat sijoittuvat Pariisissa osoitteessa rue de Grenelle 7 sijaitsevaan rikkaiden ihmisten asuttamaan upeaan kerrostaloon, jonka ylellisyyksiin kuuluu oma ovenvartija. 54-vuotias leskirouva Renée Michel on toiminut ovenvartijan tehtävässä 27 vuotta, kun romaani alkaa. Hän luonnehtii itseään näin:

Kouluja en ole käynyt, ja olen aina ollut köyhä, syrjäänvetäytyvä ja merkityksetön. Asun yksin seuranani vain kissa, iso laiska kolli, jonka ainoa poikkeuksellinen piirre on, että se harmistuessaan alkaa lemuta tassuista. Kumpikaan meistä ei pahemmin pyri mukaan kaltaistensa piirileikkiin.

Kouluttamaton ja köyhä rouva Michel kyllä on, mutta hän on myös poikkeuksellisen älykäs ja opinhaluinen. Aikuisena hän on itsekseen lukenut laajasti ja tutustunut itsenäisesti eri taiteenaloihin. Hänen kissansa nimi on Leo kirjailija Tolstoin mukaan, ja Anna Karenina onkin hänen lempiromaanejaan. Mutta kaiken tämän rouva Michel on päättänyt visusti salata kaikilta, ennen kaikkea talon asukkailta, joista suurimmasta osasta hän ei pidä yhtään ja joita hän lähinnä halveksuu. Miksi rouva Michel haluaa kätkeytyä kaikilta, selviää romaanin loppupuolella lukijallekin. Ovenvartijarouvan ainoa ystävä on talossa siivoojana työskentelevä portugalilainen Manuela.

Romaanin toinen kertoja on kaksitoistavuotias talon asukas Paloma. Tytön isä on sosialistipuolueen kansanedustaja ja äiti kirjallisuuden maisteri, joten perhe on sivistynyt ja myös hyvin varakas. Erittäin älykkääksi itseään luonnehtiva Paloma on kuitenkin vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään, koska ei näe oman perheensä ja sen kaltaisten ihmisten elämässä mitään mieltä ja merkitystä.  

Romaanin alkupuolella tutustutaan lähemmin rouva Micheliin ja Palomaan sekä muihin talon asukkaisiin. Käännekohta on kuitenkin upporikkaan japanilaisen Kakuro Ozun liittyminen talon asujaimistoon. Hienostunut ja terävä-älyinen leskimies huomaa heti, ketkä kaksi ovat kerrostalon asukkaista tutustumisen arvoiset, ja onnistuu murtamaan sekä rouva Michelin että Paloman piikikkäät kuoret.

Mutta tekeekö Paloma suunnittelemansa näyttävän itsemurhan? Entä paljastuuko rouva Micheln salaisuus lopulta kaikille?

Oliko Siilin eleganssi sitten maineensa veroinen ihana kirja ja suuri lukuelämys? Kyllä ja ei. Alkuun pääseminen tuntui pitkään nihkeältä. Kertojien vuorottelu on toimiva ratkaisu, sillä se tekee kerronnasta ilmavan. Luvut ovat napakan lyhyitä. Arvioisin, että rouva Michel on enemmän äänessä kuin Paloma.

En tiedä, onko kyse iästä, mutta pidin enemmän ovenvartijan osuuksista kuin rikkaan perheen diivaillen kapinoivan esiteinin ajatuksista ja kirpeistä kommenteista. Kumpikaan henkilöistä ei nyt varsinaisesti loista uskottavuudellaan, mutta erakkomaisen ja siilin tavoin herkkyytensä visusti kätkevän myöhäiskeski-ikäisen naisen ajatukset ja tunnemaailma kuitenkin tuntuivat itselleni läheisemmiltä.

Uskoisin, että lukijoiden monet ihastuneet huokailut johtuvat kirjan kieltämättä yllättävästä ja liikuttavasta lopusta. Itsekin huomasin, että se vetosi vahvasti tunteisiini. Sen sijaan filosofiset teoriat ja niiden ruodinnat sekä kulttuurimaailman nimien pudottelu jättivät minut kylmäksi.

Ei kuitenkaan yhtään harmita, että tämä jonkinlainen kirjablogistanian kulttiteos on nyt ruksittu pois luettavien listaltani. Lukeminen ei vaatinut kohtuuttomia ponnisteluja. Paksu romaani on armollisen väljästi taitettu ja nopealukuinen (niitä filosofointijaaritteluja lukuun ottamatta). Mielenkiintoista kuulla, mitä muut lukupiiriläiset ovat lukeneet ja mitä he muista Barberyn teoksista tuumivat. Siilin eleganssin perusteella en vielä niitä laita varaukseen.

 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010. 374 s.

Ostettu.

Lukupiirissä selvisi, että Barberyn esikoisromaani Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi liittyvät hyvinkin paljon yhteen. Miljöönä on kummassakin sama pariisilainen kerrostalo, ja henkilötkin ovat osin samoja. Kulinaristi on ravintolakriitikko Pierre Arthens, jonka kuoleman seurauksena kerrostalosta vapautuu asunto Siilin eleganssi -romaanissa. Samaiseen asuntoon muuttaa myöhemmin herra Ozu. Myös ovenvartija rouva Michel on mukana Kulinaristin kuolema -romaanissa. Teokset ovat siis jonkinlaisia sisarteoksia. 

Kolme lukupiiriläistä oli aloittanut Haltiaelämää -romaania. Se oli kuitenkin jäänyt kaikilta eri syistä kesken. Neljäs lukupiiriläinen oli lukenut se jo joskus aiemmin.

Enemmistö oli lukenut Siilin eleganssin, ja se jakoi mielipiteitä. Suurin osa piti kirjasta kovastikin, ja taisin itse olla nurjamielisin lukijoista.

Juhani Havukainen: Tangonopettaja

 

Spefi on kiinnostava genre, ja erityisen kiinnostavaa on salolainen spefi. Ainakin siis minun mielestäni, koska kirjan paikalliskytkös tuo aina mukavan positiivista värinää lukemiseen.

Tangonopettaja-romaanin takakansi kertoo, että kirjoittaja Juhanin Havukainen on helsinkiläislähtöinen sovellusasiantuntija, joka asuu Salossa. Kirjailijasta on julkaistu haastattelu Salon Seudun Sanomissa vuosi sitten, mutta kirja ei jostain syystä vielä sen perusteella ole noussut lukulistalleni. Nyt sain kuitenkin kirjailijalta itseltään vinkin, että Tangonopettaja voisi kiinnostaa minua, ja lainasin sen kirjastosta tutustumista varten.

Spefi eli spekulatiivinen fiktio kuvaa määritelmänsä mukaan kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia. Se voi sisältää esimerkiksi fantasia- ja kauhuelementtejä. Tangonopettaja solahtaa tähän määritelmään vaivattomasti.

Miljöönä on hieman epämääräisessä nykyajassa Numeninlampi-niminen kuihtuva kunta tai pikemminkin sen keskustaajama. Numeninlampi sijaitsee jossain päin Suomea kaukana muusta asutuksesta, ja sen oma väestö on nopeasti vähenemässä. Sairaalassa kärvistellään potilaspulan kynsissä, eikä paikallisessa hotellissakaan varsinaista asiakasryntäystä ole. Poliisiasemalla työskentelee yksi poliisimies.

Kunnan nimi on merkityksellinen. Sana numen merkitsee ’yliluonnollista voimaa tai jumaluutta’. Lisäksi Numeninlammen kunnan ominaispiirteisiin kuuluu, ettei sen alueella tai edes lähialueilla ole ainuttakaan järveä tai edes lampea. Kyseinen seikka on tärkeä tapahtumien käänteiden kannalta teoksen loppupuolella.

Eräänä aamuyönä koko pitäjän vielä nukkuessa (yhtä henkilöä lukuun ottamatta) ”valtatien laitaa kävelee mustiin pukeutunut mies. Kädessään hänellä on kitarakotelo, musta sekin. Vähäinen tuuli vie pölyä argentiinalaisen hatun lieriltä ja kireän pikkutakin olkapäiltä.” Tämän lähempää tuttavuutta lukija ei pääse salaperäisen tangonopettajaksi esittäytyvän miehen kanssa tekemään. Kaikki, mitä hänestä lukijalle kerrotaan, on toisen käden tietoa.

Salaperäisen miehen saapuminen pieneen kirkonkylään herättää heti kuhinaa. Kunnanjohtaja on oitis vuokrannut tyhjillään olleen teatteritalon miehen käyttöön. Jo samana iltana teatterilla alkavat tanssitunnit, joihin osallistuu muutama kuntalainen. Osallistujat ovat ihastuksissaan saamastaan opetuksesta, vaikka askeltakaan ei ole tanssittu. Muut suhtautuvat tangonopettajaan ja tämän tanssitunteihin epäluuloisesti. Paikkakunnan poliisiviranomainenkin vierailee teatterilla, mutta ei havaitse toiminnassa mitään laitonta.

Tanssitunnit teatterilla jatkuvat tiiviisti ilta illan jälkeen, ja osallistujat ovat niihin perin ihastuneita, vaikka eivät oikein osaa niiden sisältöä kuvatakaan. Tunteja vetävä salaperäinen mies kuitenkin vaikuttaa hyvin karismaattiselta ja erinomaiselta kuuntelijalta. Kurssilaisten hurahtaminen epäilyttää muita yhä enemmän, mutta koska mitään oikeasti vaarallista tai rikollista ei tunnu olevan tekeillä, jää harmitus lähinnä keskinäisen purnaamisen asteelle.

Sitten kylällä tapahtuu pari kuolemantapausta. Liittyvätkö ne tangotunteihin tai tangonopettajaan, jää hämärän peittoon ainakin numeninlampilaisille.

Tangonopettaja-romaani on ihan kelpo maagisrealistinen esikoisromaani. Varsinaista kauhu- tai jännitystunnelmaa ei tarinaan kehity, vaikka tunnelmaa kyllä tihennetään loppua kohden ihan kiitettävästi. Lukija jää kuitenkin hieman etäälle henkilöistä, joita on runsaasti. Reippaan viikon mittaista ajanjaksoa kuvaava teos on napakka, ja dialogipainotteinen kerronta etenee sujuvasti.

Juhani Havukainen: Tangonopettaja
Momentum Kirjat 2025. 181 s.

Lainattu kirjastosta.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas, Kaivosten kaupunki ja Siivet ja juuret (Jenny- tai Kanada-sarja)

 

Parikymppiset ystävykset Jenny ja Hanna saapuvat vuonna 1927 Kanadan Torontoon paremman elämän ja mahdollisuuksien toivossa. Tulevaisuus tuntuu olevan sumun peitossa. Miten he pärjäisivät maailman toisella puolella vieraassa maassa, jonka kieltäkään he eivät osanneet? Työtä he toki olivat valmiita tekemään, mutta millä ehdoilla se tapahtuisi? Kotiin palaaminen ei ollut vaihtoehto, kun jo tulomatkalippua varten oli pitänyt lainata kotimaasta rahat. Ottaisiko valtava maa heidät vastaan ystävällisesti ja ynseästi?

Onneksi Jennyn isoveli Ensio on jo valmiiksi Kanadassa, vaikkakin jossain metsätyömailla erämaassa. Veli on kuitenkin osannut vähän valmistella tyttöjä maahantuloon. Myös Jennyn ja Ension isä on aikanaan lähtenyt Kanadaan onneaan etsimään mutta kadonnut sille tielle niin, että kotona on uskottu hänen kuolleen aikoja sitten.

Jenny ja Hanna havittelevat kotiapulaisen työpaikkoja, ja Jenny palkataankin suorilta käsin varakkaaseen Carletonin perheeseen, jossa on palvelusväen joukossa jo ennestään suomalainen sisäkkö. Alkuun pääsy sujuu siis kohtalaisen hyvin, vaikka Hanna joutuukin hakemaan paikkaansa hieman pidempään.

Jenny on Marja-Leena Lempisen Kanada- tai Jenny-sarjan päähenkilö (sarjan nimi häilyy lähteestä riippuen). Kolmiosainen kirjasarja kuvaa suomalaisten siirtolaisten elämää 1920–1940-lukujen Kanadassa. Aloitusosa Naisten taivas ajoittuu vuosiin 1927–1929, eli lukija tietää odottaa lopussa tapahtuvaa pörssiromahdusta, joka tuhoaa Carletonin perheen talouden ja vaikuttaa sitä kautta dramaattisesti myös Jennyn elämään. Kakkososa Kaivosten kaupunki sijoittuu Timminsin kaivoskaupunkiin vuosiin 1929–1934 ja päätösosa Siivet ja juuret vuosiin 1934–1946. 

Jenny tavoittelee sinnikkäästi jotain muuta kuin paras ystävä Hanna ja pikkusiskopuoli Suomessa. Hanna lyö nopeasti hynttyyt yhteen kaivoksessa työskentelevän Veikon kanssa, hankkii tämän kanssa yhteisen farmin ja asettuu aloilleen. Onni on hänelle yhtä kuin oma perhe. Pikkusiskolla on hyvä lukupää, ja Jenny tukee kotona olevaa perhettään siskon kouluttamisessa, mutta siitä huolimatta tämä valitsee Jennyn pettymykseksi lopulta avioliiton ja lapset.

Naimisiin työteliäs ja päättäväinen Jennykin lopulta päätyy, mutta unelmistaan hän ei suostu luopumaan. Hän haluaa oman yrityksen, ja saakin niitä lopulta useamman. Kaivosmiehen ja poortitalon emännän palkoilla unelma ei ihan toteudu, mutta kohtalo avittaa sopivasti juuri ratkaisevalla hetkellä.

Sarja on sujuvaluikuinen ja sisällöltään mielenkiintoinen. Kuuntelin sen äänikirjaversioina yhteen menoon, ja pidin kovasti mukavan jouheasti etenevästä tarinasta. Jenny on selvästikin sarjan päähenkilö, mutta välillä näkökulma vaihtuu toviksi Hannaan, ja kerrontaa rytmittää myös tarinan lomaan kirjoitettu Jennyn ja kotiväen välinen kirjeenvaihto. Kieltä elävöittää hauska fingelska, joka tarttuu vuosien mittaan yhä vahvemmin suomalaissiirtolaisten puheeseen.

Siirtolaisten kohtaamat ankaratkin koettelemukset, sitkeys ja rohkeus saivat jälleen kerran kiinnostumaan aiheesta, ja kaivelin hieman kirjaston tarjontaa. Törmäsin miltei välittömästi suomalaiskanadalaisen tutkija Varpu Lindström-Bestin nimeen, ja lainasin hänen väitöskirjansa suomennoksen Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890–1930 (WSOY, 1991). Sitä en kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta sen sijaan tutkin tarkoin Lindström-Bestin ja Charles M. Sutylan toimittaman kuvateoksen Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi (SKS, 1984).

Teoksessa on paljon aiheeseen liittyviä valokuvia ja aikalaistekstejä, ja oli mielenkiintoista havaita, että lähes kaikki teoksessa esiin nousevat faktat suomalaissiirtolaisten elämästä ovat tavalla tai toisella mukana myös Lempisen romaaneissa. Lindström-Bestin tutkimuskohde ovat olleet nimenomaan suomalaiset siirtolaiset ja heidän vaiheensa Kanadassa ja Neuvosto-Karjalassa, jonne myös Lempinen kuljettaa muutaman henkilönsä.

Mitään ruusuilla tanssimista ja kullan vuolemista suomalaisten elämä ei Kanadassa suinkaan ollut. Monelle kävi todella huonosti, kuten Jennykin ihan konkreettisesti huomaa. Työväestön, naisten ja siirtolaisten perusoikeuksista joudutaan taistelemaan Kanadassakin, joka on houkutellut maahanmuuttajia rakentamaan edullisesti yhteiskuntaa. Kaukaa ei valitettavasti tarvitse etsiä vertailukohtia tälle ilmiölle. Olisi hyvä muistaa, että myös suomalaiset ovat joutuneet kokemaan todella kovia siirtotyöläisinä niin lännessä kuin idässäkin.

Marja-Leena Lempinen: Kanada-sarja / Jenny-sarja
Naisten taivas, Icasos 2021, 231 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022, 263 s., äänikirjan lukija Selma Saarela
Siivet ja juuret, Icasos 2024, 359 s.

Kirjat kuunneltu E-kirjasto-palvelusta.

Varpu Lindström-Best, Charles M. Sutyla (toim.): Terveisiä Ruusa-tädiltä - Kanadan suomalaisten ensimmäinen sukupolvi
Suom. Olli Alho.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1984. 160 s.

Lainattu kirjastosta.

Tatiana Elf: Huijari - Rebekka Nummi

 

Tatiana Elfin esikoisdekkari Huijari – Rebekka Nummi päätyi lukulistalleni, koska se oli yksi kolmesta teoksesta, jotka Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsi vuoden 2026 esikoisdekkarien lyhytlistalle.

Johtolanka-raadin perustelut Huijarin esikoisdekkarikunniakirjaehdokkuudelle:

”Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.”

Kyse ei siis ole perinteisestä tai varsinaisesti modernimmastakaan dekkarista, vaan pikemminkin, kuten raatikin toteaa, psykologisesta trilleristä vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Tarinassa ei varsinaisesti selvitetä rikosta, vaan seurataan kiihkeätahtista henkistä ja osin fyysistäkin voimainmittelöä kahden tasavertaisen osapuolen välillä, eikä lukija voi olla varma oikein mistään, koska lähtökohtaisesti kumpikin, niin minäkertoja kuin näkökulmahenkilökin, on epäluotettava.

Rebekka Nummi on Huijarin minäkertojapäähenkilö, kuten teoksen alaotsikkokin paljastaa. Rebekka on noin kolmikymppinen sosiopaatti, jonka vanhemmat ovat pakottaneet terapeutin asiakkaaksi monenlaisten ongelmien, kuten kertyneiden pelivelkojen, takia. Rebekka on huippuälykäs, mutta esimerkiksi lääkäriopinnot ovat tuntuneet hänestä niin pitkästyttäviltä ja hitailta, että hän tekee mieluummin erilaisia hanttihommia, jotka eivät vaadi mitään koulutusta.

Pitkästyminen on Rebekan keskeinen ongelma, joka ajaa häntä vaaratilanteesta toiseen. Toinen häntä kiusaava seikka on hankaluus olla minkäänlaisissa ihmissuhteissa, koska hän ei oikein osaa tuntea mitään kiintymykseen saati rakkauteen viittaavaa ja toisen ihmisen kosketus tuntuu lähtökohtaisesti aina epämiellyttävältä. Lisäksi hänen pitää normaaleissa ihmiskontakteissa keskittyä ankarasti, jotta toiset eivät huomaisi hänen omituisuuttaan. Oikeastaan ainoa tunne, jota Rebekka aidosti tuntee, on valkohehkuinen raivo. Kuinka pitkälle hän voisi mennä raivonpuuskassaan? Ajatus pelottaa vähän häntä itseäänkin, mutta myös kummasti kiehtoo.

Sitten Rebekka törmää Alexiin, komeaan nuorukaiseen, joka ei kavahda Rebekan omituisuuksia ja rajuja leikkejä, vaan vaikuttaa lähinnä huvittuneelta ja ihastuneelta. Rebekka huomaa tuntevansa jotain kummallista Alexia kohtaan. Olisiko mahdollista, että hän voisi olla rakastunut?

Kovin paljoa ei Huijarin juonesta voi kertoa ilman, että pilaa sen idean. Itse asiassa muutama seikka jo kirjan nimestä alkaen tekeekin niin. Tämäntyyppisen psykologisen trillerin keskeisin tavoiteltava ominaisuus on täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Siitä huolimatta jo teoksen nimi paljastaa, että tulossa on todennäköisesti sarja, jonka päähenkilönä on Rebekka Nummi. On siis selvää, kuka tulee selviytymään koitoksista voittajana.

Lisäksi romaani alkaa lyhyellä prologilla, joka on katkelma itse teoksesta kohdasta, joka sijoittuu vähän puolenvälin jälkeiseen kohtaan. Se paljastaa siis keskeisen juonenkäänteen lukijalle jo ennen kuin hän on ehtinyt edes aloittaa lukemista.

Tästä huolimatta tarina toimii toivotulla tavalla eli lukijan mielenkiinnon vangitsevasti sinne noin puoliväliin saakka. Sen jälkeen huomasin oman kiinnostukseni herpaantuvan, eivätkä lopun juonenkäänteet enää onnistuneet yllättämään. Pidin myös heikkona ratkaisuna kolmannen näkökulman eli Rebekan terapeutin tuomista mukaan tarinaan aivan teoksen lopussa. Kun sinne asti oli päästy vuorottelemalla Rebekan ääntä ja Alexin näkökulmaa, olisi suonut sen kantavan loppuun asti.

Tunnustettakoon, että tämänkaltainen psykologinen trilleri, jossa kaikki henkilöt ovat kerrassaan epämiellyttäviä ja epäsamastuttavia, ei ole mieluisinta luettavaani. Rebekka Nummessa on tunnistettavissa kaikki sosiopaatin määritelmään kuuluvat ominaisuudet, kuten empatian ja syyllisyyden puute, impulsiivisuus ja vastuuttomuus, kyky manipuloida ja valehdella, halu rikkoa sääntöjä sekä äkkipikaisuus.

Lisäksi Rebekka on jonkinlainen yhdistelmä Lisbet Salanderista ja Saga Norénista ylivertaisen kylmän loogisen älynsä ja monipuolisen fyysisen kyvykkyytensä puolesta. Näiltä osin siis mielihyvin allekirjoitan Johtolanka-raadin näkemyksen kiinnostavasta päähenkilöstä ja laadukkaasta henkilökuvauksesta.

En kuitenkaan onnistunut yhtään pitämään sen paremmin Rebekasta kuin Alexistakaan (enkä oikein Carlastakaan, jolla on omat epäterveet motiivinsa). Kun on vaikea toivoa kenellekään käyvän hyvin, jää jännite valitettavasti osittain puuttumaan.

Tatiana Elf: Huijari – Rebekka Nummi
Into 2025. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden esikoisdekkari -ehdokkaat

Tatiana Elf: Huijari (Into 2025)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea ja uudenlainen tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa mielenkiintoisia kysymyksiä.

Piia Helander: Helios (Karisto 2025)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja "ikuinen heppatyttö". Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto 2025)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen muusikko, joka työskentelee pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, yrittää ratkaista uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien ajattelua vääristäviin ennakkoluuloihin pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännittävää.

Anu Patrakka: Rui Santos -dekkarisarja

 

Sarjamuoto kuuluu olennaisesti dekkarigenreen. Itse suhtaudun nykyään ilmiöön kaksijakoisesti. Totta kai on minustakin hienoa, että hyvän dekkarin löydettyään voi luottaa siihen, että saa myöhemminkin tasaisin väliajoin uutta samanlaista luettavaa.

Toisaalta haluaisin lukea mahdollisimman monipuolisesti ja seurata dekkarikenttää laajasti. Silloin tasaiseen tahtiin kerran vuodessa (ja joskus jopa kahdesti!) tupsahtava tutun sarjan uusi osa voi alkaa tuntua uuvuttavalta. Lukujonot ja kirjapinot venyvät, ja pian huomaa pudonneensa jo vuosia sitten suosikkisarjansa kärryiltä.

Anu Patrakan dekkareiden kanssa kävi niin, että kyllä tiesin hänen kirjoittavan Portugalin Portoon sijoittuvaa dekkarisarjaa, mutta en jostain syystä ollut tullut tarttuneeksi aloitusosaan Huomenna sinä kuolet, vaikka olin siitä saanut kustantaja Myllylahdelta arvostelukappaleen.

Näin jälkikäteen katsottuna yksi selitys tähän ohittamiseen on epäonninen ajoitus. Huomenna sinä kuolet on ilmestynyt vuonna 2017. Olin juuri saanut päätökseen kaksivuotisen urakkani Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, jonka tehtäviin kuului lukea kunkin vuoden miltei kaikki kotimaiset uutuusdekkarit (luimme yhteensä n. 150 uutuusdekkaria kahdessa vuodessa). Vuoden 2017 aikana podin jonkinlaista dekkarikrapulaa, ja hyllyyn jäi moniakin kiinnostavia avauksia.

Lisäksi huomaan edelleen suhtautuvani dekkarisarjoihinkin niin, että ne pitäisi mieluusti lukea järjestyksessä, eli kesken kaiken kyytiin hyppääminen ei ole muka mahdollista. Niinpä sitten tulin jättäneeksi Patrakan Rui Santos -sarjan sivuun, odottelemaan jotain parempaa hetkeä.

Kun Patrakka aloitti uuden Portugaliin sijoittuvan Nelson Monteiro -sarjan, ilahduin. Nyt olisi tilaisuus päästä kyytiin alusta asti. Sain ilokseni vuonna 2023 ilmestyneestä Arvoton-dekkarista kustantamolta ennakkokappaleen, ja tykästyin kovasti Patrakan dekkarityyliin. Olen sittemmin lukenut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Nelson Monteirosta kertovaa dekkaria, ja seuraavaa osaa odottelen hyvillä mielin.

Olen toisessa yhteydessä avautunut kuunteluaikapalveluihin turhautumisestani. Sen seurauksena ryhdyin aiempaa systemaattisemmin selvittämään, mitä voisin ottaa kuunteluun maksuttomasta E-kirjasto-palvelusta. Ilahduin, kun huomasin äänikirjatarjonnan laajentuneen ja monipuolistuneen.

Tarjontaa selatessani huomasin, että Anu Patrakan Rui Santos -sarja on kokonaisuutena E-kirjaston valikoimissa äänikirjoina. Voisin siis aloittaa huoleti sarjan ensimmäisestä osasta ja luottaa siihen, että saisin aikanaan kuunneltavakseni kaikki osat järjestyksessä, mikäli vain haluaisin.

Ja halusinhan minä. Ihastuin miltei oikopäätä niin sympaattiseen Ruihin kuin karheanidylliseen Portoonkin. Dourojoen partaalle rakennetun kaupungin kukkulat portaineen ja joen yli kurkottavat komeat sillat olisi mahtavaa päästä joskus itse kokemaan. Lasi hyvää portviiniä ilta-auringossa kylpevällä terassilla…

Rikosetsivä Rui Santos vetää väkivaltarikosten tutkintaryhmää Porton poliisilaitoksella. Santos on pidetty ja arvostettu pomo. Hänen ryhmänsä ytimen muodostavat luotettava vanhempi konstaapeli Pedro Silva, joka on myös Ruin hyvä ystävä, sekä kaunis ja älykäs, työssään erinomainen nuorempi konstaapeli Rita Pereira. Myös piparminttupurukumia ahkerasti jauhavalla oikeuslääkäri Sandra Sardinhalla on oma tärkeä osuutensa rikosten selvittelyssä.

Rui Santos on sarjan alussa poikamies, jolla kyllä on yhden yön seikkailuja, mutta joka ei varsinaisesti kaipaa vakituista parisuhdetta. Osansa tässä lienee Ruin karuilla, traumaattisilla lapsuudenkokemuksilla. Hän on menettänyt äitinsä nuorena, eikä kuva avioliitosta ole vanhempien esikuvan perusteella mitenkään kannustava. Rui kasvoi aikuiseksi setänsä viinitilalla ja on nyt myös kyseisen tilan perijä. Ajatus viininviljelijäksi vetäytymisestä tuntuu kuitenkin olevan etäinen, miltei mahdoton. Verenperintö vilahtelee kuitenkin sen verran, että Rui keräilee antaumuksella portviinejä ja on niiden melkoinen asiantuntija.

Rui Santos -sarja on päähenkilöidensä eli Ruin ja hänen pienen tiiminsä yksityiselämien käänteiden osalta jatkuvajuoninen, joten jos haluaa seurata vaihe vaiheelta Ruin ja Rita Pereiran keskinäisten välien kehittymistä, kannattaa sarja lukea järjestyksessä. Rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä ja ratkeavat aina kunkin osan lopussa.

Sarjan jokaisessa osassa on mukana suomalaiskytkös. Vahvimmillaan se on ensimmäisessä osassa Huomenna sinä kuolet, jonka ensimmäinen uhri on kaunis suomalainen Johanna. Nainen on naimisissa portugalilaisen maatilan omistajan kanssa. Maatila sijaitsee pienessä maalaiskylässä Porton liepeillä. Tapahtumat käynnistyvät, kun Johanna löytyy surmattuna maatilaan kuuluvan maissipellon laidalla olevasta vesialtaasta.

Kuolet vain kahdesti -dekkarissa yksi keskeisistä epäillyistä on suomalainen kiinteistönvälittäjä. Suomalaisten osuus hiipuu vähitellen sivuun sarjan edetessä, mutta on kuitenkin mukana aina edes pienen silmäniskun verran.

Anu Patrakka on miettinyt Rui Santos -sarjan konseptin siis huolellisesti. Ensinnäkin päähenkilö on sympaattinen, hänessä on tiettyä rosoa, mutta häneen ei liity liiallista ongelmissa rypemistä tai rasittavia pakkomielteitä (Rui harrastaa pyöräilyä, mutta se asia lähinnä vain mainitaan eikä muistaakseni edes kaikissa kirjoissa). Itse asiassa Patrakka toteaakin Dekkaribrunssi-podcastissa itsekin kyllästyneensä Ruin kunnollisuuteen ja aloittaneensa siksi uuden sarjan uuden päähenkilön kera.

Tapahtumapaikkana Portugalin Porto lähiympäristöineen on nappivalinta. Kartalta katsoen Portugali on niin kaukana Suomesta kuin Euroopassa on mahdollista, joten miljöö on lukijan kannalta eksoottinen ja kiehtova. Portugalissa asuva kirjailija tuntee kohteensa loistavasti ja avaa dekkareissa maan ihmisten elämäntapaa, kulttuuria ja maisemia mielenkiintoisesti. Kuten sanottu, matkakuume sarjan parissa kyllä pahenee!

Rui Santos -sarja ei ole varsinaista cozy crimea, vaikka väkivallalla ei mässäillä eikä iljettävyyksiä juuri kuvailla. Patrakka on antanut lupauksen, että hänen kirjoissaan eivät lapset tai eläimet joudu rikosten uhreiksi. Ilmankin saadaan mielenkiintoisia ja hankalia rikoksia ratkottavaksi.

Juonenpunonnassa Patrakka on myös taitava. Usein rikos näyttää ratkeavan alkuun hyvinkin suoraviivaisesti tai sitten poliisilla ei ole mitään, mihin tarttua. Vähitellen alkaa kuitenkin käydä selväksi, että taustalla on hyvinkin monimutkaisia kuvioita. Esimerkiksi sarjan kakkososan Kuolet vain kahdesti uhri on mitä ilmeisimmin murhattu kahteen kertaan, eli on selvitettävä kaksi rikosta, joilla on sama uhri. Verratonta!

Pidän myös siitä, että vaikka Rui Santos tiimeineen jahtaa usein häijyjäkin tappajia, jotka ovat syyllistyneet kauheisiin rikoksiin, hän tai hänen alaisensa eivät ole sotkeutuneina juonikuvioihin tai joudu vaaratilanteisiin epäammattimaisen sähellyksen seurauksena.

Olin siis lukenut Nelson Monteiro -sarjaa ennen Rui Santosiin tutustumista. Melko hitaiksi osoittautuivat omat hoksottimeni, sillä tajusin miesten työskentelevän saman poliisilaitoksen saman tiimin vetäjinä vasta Rui Santos -sarjan puolivälissä, kun paikalle hurautti Ruin tiimin uusi jäsen Ana Torres upealla urheiluautollaan. Sen jälkeen olikin mielenkiintoista seurata, miten kirjailija oli suunnitellut päähenkilövaihdoksen toteuttaa. Selvisi sekin sitten aikanaan.

Kun sarjaan tutustuminen oli minulla vasta alkupuoliskollaan, avauduin niistä jo kirjasomessa. Ihmettelin vähän ääneen, miten vaikeaa oikein voi olla niin sanottu läpi lyöminen kotimaisessa dekkarikentässä. Supertähti Satu Rämö singahti dekkaritaivaalle sellaisella ryskeellä, että alta pois. Sitä menoa on ollut upeaa seurata. Temppu on siis tehtävissä ja vieläpä kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kaikki ennätykset murskaten. Aivan mahtavaa!

Rämön Hildur-sarja ei kuitenkaan kylmän arvioinnin perusteella eroa juurikaan lukuisista muista vastaavista dekkarisarjoista (kurkkaa arvioni avausosa Hildurista täältä), ja esimerkiksi Anu Patrakan Rui Santos - ja Nelson Monteiro -sarjat pitävät sisällään lähestulkoon kaikki samat keskeiset osatekijät kuin Hildur-sarjakin. Niinpä totesin ja totean edelleenkin, että jos Hildurit on jo aikaa sitten luettu eikä samantyylistä tahdo löytyä, ota Huomenna sinä kuolet luettavaksi tai kuunneltavaksi. Tuskin ainakaan petyt.

Tätä juttua valmistellessani kuuntelin Suomen dekkariseuran Dekkaribrunssi-podcastin, jossa Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittaja Päivi Remes haastattelee kirjailija Anu Patrakkaa.

Rui Santos -sarja:

Huomenna sinä kuolet
Myllylahti 2017.

Kuolet vain kahdesti
Myllylahti 2018.

Syyllisyyden ranta
Into 2019.

Totuuden portaat
Into 2020.

Häpeän auki
Into 2021.

Katumuksen kallio
Into 2022.

 

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

 

Jäi vähän epäselväksi minulle, miten lukupiirimme tammikuun kokoontumisessa päädyttiin valitsemaan helmikuun kirjaksi Nick Caven Bunny Munron kuolema (tai jokin tai jotkut muut hänen teoksensa). Olin poissa kuuloetäisyydeltä juuri ratkaisevalla hetkellä, kun päätös sorvattiin.

Mutta olipa ajankohtainen valinta. Romaaniin perustuva tv-sarja julkistettiin viime marraskuussa ja on tullut katsottavaksi myös Suomessa Skyshowtime-kanavalla. Sen suhteen joudun olemaan toisen käden tiedon varassa, sillä kyseinen kanava ei kuulu valikoimaamme. Mutta ainakin Helsingin Sanomien arvio sarjasta oli mairitteleva.

Olen aikaisemminkin myöntänyt, että tietämykseni musiikista on naurettavan vähäinen. Sen verran kuitenkin tiesin, että Nick Cave on tehnyt uraa nimenomaan muusikkona. Hänen muu kirjallinen tuotantonsa laululyriikoiden lisäksi tuli minulle yllätyksenä. Eikä sitä nyt vallan hirveästi ole ilmestynytkään, ainakaan musiikkiin verrattuna.

Romaaneja näyttäisi löytyvän kolme: Kun aasintamma näki Herran enkelin (Like, 1992), Bunny Munron kuolema (Like, 2009) ja Balladi pahasta olosta (Like, 2015). Teosten kirjastosaatavuus ei ole mitenkään ylettömän runsas, mutta kaikkia on kuitenkin saatavana. Päädyin lainaamaan Balladin pahasta olosta, jonka sai suoraan Lohjan pääkirjaston hyllystä, ja Bunny Munron kuoleman, joka lähetettiin Turusta asti ja joka on jo käytännössä luettu loppuun (sivut pysyvät koossa enää teipin varassa).

Myönnän, että mitenkään hirveästi nämä teokset eivät vetäneet puoleensa. Balladia pahasta olosta vähän selailin ja silmäilin. Teoksen alkukielinen nimi The Sig Bag Song avaa vähän enemmän sen ideaa kuin suomennoksen. Kirjan jokainen luku alkaa kuvalla lentokoneen oksennuspussin etu- ja takapuolesta, joihin kirjailija on kirjoittanut muistiinpanoja, luonnoksia, ideoita ja piirtänyt kuvia. Ihan mielenkiintoinen idea, ei siinä.

Päädyin sitten lukemaan Bunny Munron kuolemaa, ja on heti kärkeen sanottava, että en sitä olisi missään nimessä tullut ottaneeksi lukuun ilman lukupiiriä. Kiitos siis jälleen loistavalle lukupiirillemme siitä, että kirjallinen yleissivistykseni on täydentynyt ja olen tätäkin lukukokemusta rikkaampi. Lukiessani mietin moneen otteeseen, millaisia kommentteja Bunnyn tempaukset lukupiiriläisistämme kirvoittavatkaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat touko-kesäkuulle vuoteen 2003 Brightonin ja Hoven alueelle ja liepeille. Kaupparatsu Bunny Munro viettää päihteiden ja (prostituoidun ja oman käden avulla harjoitetun) seksin täyteistä yötä hotellissa Brightonin rantakadulla, ja vaimo Libby sekä yhdeksänvuotias Bunny Junior ovat kotona. Kun Bunny seuraavana päivänä saa lopulta hankkiuduttua kotiin ’työmatkaltaan’, hän löytää Libbyn, joka on hirttäytynyt pariskunnan makuuhuoneessa. Koska Bunny on käsittämätön ääliö, myös Bunny Junior näkee hirttäytyneen äitinsä.

Jo tässä vaiheessa lukijalle on selvää, että päähenkilö Bunny Munro ei ole seksiaddikti. Hän on jotain vielä paljon pahempaa, jonkinlainen maanikko, joka ei pysty olemaan hetkeäkään ajattelematta seksiä ja tekemättä käytännössä ihan mitä tahansa saadakseen sitä koko ajan ja paljon. Kuollutta vaimoaan katsoessaankaan hän ei voi olla samalla himokkaasti ihastelematta tämän upeita rintoja. Vaimon kuolemaa seuraavina päivinä tilanne alkaa olla kutakuinkin tämä:

”Näiden päivien aikana Bunny piipahti vessaan yhä useammin ja viipyi siellä yhä kauemmin, koska hän runkkasi määrätietoisen raivokkaasti, omilla mittapuillaan jopa kiihkeästi. Kun hän nyt istuu sohvalla iso lasi skottiviskiä edessään, hänen kalunsa tuntuu ja näyttää vakavan onnettomuuden uhrilta, ehkä pilakuvien nakkisämpylältä, joka ei ole onnistunut ylittämään vilkasta katua.”

Bunny Munro on vahvasti liioiteltu karikatyyri ovelta ovelle kiertävästä lipeväpuheisesta kaupparatsusta, joka myy vaikka polkupyörän barrakudalle (tai vaikka kaksi!). Mies uskottelee itselleen olevansa naisten silmissä täysin vastustamaton ja saavansa puhuttua kenet tahansa kanssaan seksiaktiin missä ja milloin tahansa. Usko on vahva ja uho samaten. Mutta pikku hetkiksi suojukset pettävät ja totuus Bunnyn hurmaustaidoista pilkahtelee esiin surullisena ja ennen kaikkea vastenmielisenä.

Vaimon itsemurha suistaa Bunnyn lopullisesti raiteiltaan, ja hän aloittaa jonkinlaisen itsetuhoisen amokin ympäri kaupunkia karttanaan asiakasluettelo ja kartanlukijanaan yhdeksänvuotias Bunny Junior, joka rakastaa isäänsä suunnattomasti mutta joka hämmentyy tämän poukkoilevasta ja viinanhuuruisesta kaahotuksesta.

”Kun isä hassuttelee, hän on ehdottomasti repäisevän hauska – katsokaa vaikka nyt, kuinka hän loikkii housut nilkoissa alas tuon ränsistyneen talon portaita keskelle pihaa, joka on täynnä hajonneita jääkaappeja ja kylpyammeita ja rojua. Kenen muun isä pystyy tuollaiseen!”

Bunny Junior on kirjan toinen näkökulmahenkilö, joka tasapainottaa Bunnyn yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaa itsetuhoa. Bunny Junior on taitava säilömään muistinsa lokerikkoon monenkirjavia faktoja, joita hän lukee äidiltä lahjaksi saamastaan tietosanakirjasta. Aikuisten maailmaa on kuitenkin mahdotonta avata rakkaan tietosanakirjan avulla, eikä isästä saa irti mitään järkevää.

Caven tyyli tuo mieleen niin sanotun likaisen realismin, jossa ei kaihdeta ihmiselämän inhottavimpien ja vastenmielisimpien yksityiskohtien suoraviivaista kuvailua. Kohtaus, jossa Bunny ja Bunny Junior käyvät katsomassa keuhkosyöpään kuolemassa olevaa Bunny Senioria tämän kerrostaloyksiössä, on jonkinlainen likaisen realismin huipentuma. Samalla se antaa lukijalle jokseenkin suoraviivaisen vinkin, miksi Bunny on niin perustavanlaatuisesti vinksahtanut kuin on.  

Lisäksi Cave hyvän tarinankertojan elkein liioittelee ja kärjistää armottomasti, ja monet kohtaukset päättyvät absurdeihin, tragikoomisiin käänteisiin. Bunnyn vaivaannuttavan epätoivoinen ja itsetuhoinen säntäily on myös jostain kulmasta katsottuna huvittaa. Sitten lukija taas äkkiä muistaa, kuten Bunny itsekin aina silloin tällöin, että matkassa kulkee myös alaikäinen lapsi, joka on juuri traagisesti menettänyt äitinsä ja traumatisoitunut siitä pahasti. Ja hymy hyytyy.

Samaan aikaan Bunnyn ja pojan loppukiertueen kanssa Britanniaa piinaa outo sarvipäinen talikkosarjamurhaaja, joka tuntuu vääjäämättä lähestyvän Brightonia pohjoisesta. Sekä isä että poika aistivat eri tavoin edesmenneen Libbyn läheisyyden. Bunny Junior selvittääkin tietosanakirjastaan, mitä tarkoitetaan kuolemanrajakokemuksella. Ennen kuin ollaan romaanin lopussa, myös Bunny saa osansa sitä herkkua.

Bunny Munron kuolema on monella tavalla vastenmielinen romaani, mutta se veti silti syövereihinsä ja vaati lukemaan loppuun. Kustantamo on painanut takakanteen määritelmän ’kuolettavan hauska satiiri’. Kuolettavasta hauskuudesta en niinkään tiedä, mutta kuten sanottu, kyllä tässä huumoria on, vaikka aika mustaa sellaista.

Entä Bunny Munron kuolema? Se on melkoinen spektaakkeli!

 

Nick Cave: Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro)
Suom. Jukka Jääskeläinen
Like 2009. 238 s.

Lainattu kirjastosta.