Dekkaripohdintaa sekä Loppu ja Lööppimurha

Olen lukenut vuosien mittaan melkoisen pinon dekkareita. Nyt kuitenkin pysähdyin miettimään, millaisista dekkareista oikein pidän. Vanha kunnon arvoitusdekkari haastaa harmaat aivosolut, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en koskaan osannut arvata saati tietää, kuka Agathan romaaneissa oli murhaaja. Syy ei kuitenkaan ihan täysin ole tyhmyydessäni, vaan Dame A. harvoin antaa sellaisia tietoja lukijalle, jotka oikeasti johtavat murhaajan jäljille.

Toimintaakin kunnon dekkarissa pitäisi olla, mutta silti henkilöitä ja paikkoja täytyy kuvailla niin, että ne tuntuvat oikeilta ja tutuilta. Syventää saa myös yhteiskunnalliselle puolelle, kunhan ei osoittele ja saarnaa. Ratkaisu ei saa olla yliluonnollinen. Minusta kunnon dekkarissa syyllinen paljastuu ahkeralla poliisityöllä. Huumoriakin sopii sekaan. Kovin raakoja dekkarien ei tarvitse olla. Suolenpätkiä ja veriroiskeita ei ole tarpeen kovin yksityiskohtaisesti kuvailla, vaan hienovarainen vihjailu riittää. Lukijallakin on mielikuvitusta! Jännityskään ei olisi pahitteeksi. Tosin alkaa käydä uskottavuuden päälle, jos samaa sankaria tai sankaritarta jahtaa sarjamurhaaja kerta toisensa jälkeen, kuten mm. Patricia Cornwellilla.

Agatha Christie siis on tietysti vanha suosikkini, samaten muut brittiläiset murharouvat Dorothy L. Sayers, Martha Grimes, P. D. James, Ruth Rendell. Hieman liian synkkiä ja raakoja ovat esim. Denise Minan kirjat, vaikka sijoittuvatkin Skotlantiin. Ympäristö siis myös on tärkeä, kuten Donna Leonin kirjoissa Venetsia. Ruotsalaisista Henning Mankell on suosikkini, koska pidän siitä, että kirja ei ihan heti lopu kesken. Silti pidän kovasti myös psykologisempaa suuntaa edustavista naisista, kuten Ingrid Frimanssonista ja Karin Fossumista, joka tosin on norjalainen. Pohjoismaiset dekkaristit ovat ehkä uskottavimpia suomalaisen lukijan kannalta. Arnaldur Indriđason, Anne Holt, Åsa Larsson ovat kaikki erinomaisia. Bonuksena tulee vielä eksoottisia paikkoja, kuten Reykjavik tai Kiiruna. Myös viihteellisemmät Anna Jansson, Mari Jungstedt, Camilla Läcberg ja Stieg Larsson ovat uponneet mainiosti.

Kotimaisista olen lähes alusta saakka seurannut, miten Maria Kallio etenee urallaan tai missä Jussi Vares milloinkin toilailee. Samaten reilut Seppo Jokisen poliisiromaanit ovat olleet vuosittain lukuohjelmassa. Joensuun Harjunpää on ehkä aavistuksen liian tummanpuhuvaa makuuni. Yhteenvetona: arvoituksellinen psykologinen toimintadekkari ilman julmuuksilla mässäilyä ja kunnollisen kuvauksen kera, kiitos! Bonuksena kiinnostavat henkilöt sekä huumori.

Luen dekkareita viihtyäkseni ja rentoutuakseni. Siksi ne kuuluvat myös kesälukemistoon. Sopivaa kotimaista nollausosastoa edustavat mm. Outi Pakkanen (murhat hyvin pienessä sivuroolissa), Heleena Lönnroth (pientä yliluonnollisuutta mausteena), Tuula T. Matintupa tai Pirkko Arhippa. Eppu Nuotion Pii Marin -sarjakin on mielestäni edustanut juuri tätä osastoa. Sarjassa on kaikkiaan kuusi osaa, ja päätösosa Loppu ilmestyi tänä keväänä. Ahkera Nuotio on kirjoittanut sarjaa kirja per vuosi -tahdissa, joten aloitusosa Musta ilmestyi vuonna 2006. Hyppäsin kelkkaan alusta saakka, sillä olin jo aiemmin lukenut Nuotion Varkaus-sarjan. Pii Marin asuu sarjan aikana Turussa, mikä oli ainakin alussa minun kannaltani plussaa. Tosin kirjat voisivat ainakin viimeisten osien perusteella sijoittua mihin hyvänsä, niin vähän kaupungilla on mitään osuutta tapahtumissa. Turku on hieno kaupunki, ja sitä olisi voinut hyödyntää enemmänkin.

Vuonna 2006 Nuotion sankaritar oli suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa pieni sensaatio, sillä hän on musta: suomalaisen äidin ja afrikkalaisen isän aikaansaannos. Väristään huolimatta Pii on tv-toimittaja, mutta rasististen kommenttien takia hänet siirretään sarjan alussa Helsingistä Turkuun Ylen maakuntatoimitukseen. Siirto on Piille sokki, eikä hän oikein osaa kotiutua Turkuun. Sarjan mittaan työ Ylessä käy yhä hankalammaksi yhtiön jatkuvien säästökuurien ja ammattitaidottomien esimiesten takia. Yksityiselämässään Piillä on myös melkoista sotkua. Vähitellen hän tutustuu turkulaiseen poliisiin Juha Heinoon, mutta suhde etenee hitaasti ja varovasti. Syynä on lähinnä Piin jatkuva identiteettikriisi, jonka taustalla on biologisen isän kuolema. Äiti on tullut raskaaksi Englannissa, mutta isä on kuollut raskausaikana. Sen jälkeen äiti on muuttanut takaisin Suomeen ja myöhemmin avioitunut täällä suomalaisen miehen kanssa, josta on tullut Piille rakas isä. Pii kuitenkin haluaa selvittää omat juurensa.

Kaiken tämän ohella jokaisessa kuudessa kirjassa tapahtuu murha tai useampi, jotka tavalla tai toisella liittyvät Piihin tai hänen työhönsä ja jotka Juha Heino poliisina ratkaisee. Kirjat ovat siis tavallaan poliisiromaaneja, vaikka päähenkilö onkin toimittaja. Tämä ratkaisu toimii aika hyvin ja tuo kirjoihin uskottavuutta ja syvyyttäkin. Nuotio on valinnut kirjoihin usein ajankohtaisia aiheita, kuten tosi-tv:n tai tässä viimeisessä hometalot.

Loppu on sarjalle turhan vaisu lopetus. Pii ratkaisee tukun pitkään roikkuneita henkilökohtaisia asioitaan, kuten isän arvoituksen ja suhteensa Juhaan ja työhönsä, mutta mistään kunnon dekkarista tässä ei ole kyse. Samaan aikaan kun Pii käy läpi omia asioitaan, Juha työtovereineen etsii kahta samaan aikaan kadonnutta henkilöä. Toinen on kaupungissa miehensä kanssa lomaillut perheenäiti, toinen hämäräperäinen rakennusyrittäjä. Vaikuttaa siltä, että katoamiset liittyvät yhteen. Samaan aikaan seurataan nuoren perheen muuttoa unelmataloon, joka on ostettu samaiselta kadonneelta yrittäjältä. Pian talosta löytyy pahoja kosteusvaurioita ja hometta. Liiankin tuttu painajainen on totta. Isot velat painavat sairastuvaa perhettä, mutta tekijää ei saada vastuuseen.

Katoamisjuonet lötsähtävät kummallisesti, ja ruumiskin saadaan aikaan vasta ihan loppumetreillä. Tuntuukin, että joku oli pakko ottaa hengiltä, kun kerran dekkarisarjasta on kyse. Ihmissuhderomaanina Loppu on ihan kelvollinen, varsinkin kun henkilöt ja heidän taustansa ovat sarjan lukeneelle jo tuttuja, mutta dekkarina se on luvattoman vaisu. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee kirjailija itse. Siitä plussaa!

Eppu Nuotio: Loppu

Otava 2011.

Nuotion Lopun ovat lukeneet ainakin Mari, Järjellä ja tunteella, Hreathemus ja Norkku.

Kirjastoreissulla nappasin lomanaloituslukemiseksi toisenkin kotimaisen dekkarin, josta muistin hämärästi joskus jotakin lukeneeni. Kyseessä on Iltalehden rikostoimittaja Susanna Yliluoman kirjoittama Lööppimurha. Sanottakoon nyt heti, että tästä kirjasta en pitänyt yhtään ja ihmettelen oikeastaan kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, miksi luin kirjan loppuun (en vain osaa jättää kesken!), ja toiseksi, miksi kirja on julkaistu.

Lööppimurhassakin päähenkilö, minäkertoja on toimittaja, oikeammin tuore uutispäällikkö. Lilja Rossi työskentelee Iltaviesti-nimisessä lehdessä, jonka pahin kilpailija on Iltauutiset. Hohhoijaa. Yliluoma kuvailee toimitustyötä inhorealistisesti. Esimiehet ovat kusipäitä (anteeksi), ja raha tiukalla. Toimittajat kilpailevat verissä päin paikasta auringossa, mutta mieluiten mahdollisimman pienellä työpanoksella. Työnantaja piiskaa armottomasti, ja sairauspoissaolot lisääntyvät samaa tahtia kuin työntekijät palavat loppuun. Lilja on epämiellyttävä henkilö. Hänellä on pieni lapsi, mutta avioliitto on vauhdilla menossa karille. Päästäkseen tasoihin uskottoman aviomiehensä kanssa Lilja on aloittanut suhteen esimiehensä kanssa, vaikka tuntuu inhoavan tätä ja sitä, miten hänen suosikkiasemastaan töissä supistaan. Kun Lilja sitten lähtee Pohjanmaalle juttukeikalle, hän ensi töikseen paneskelee tutkintaa johtavan poliisin kanssa tämän työhuoneessa. Mies on sentään hänen entinen heilansa. Lisäksi Lilja epärealistisesti varastaa poliisilta takavarikoidun aseen, jolla on tietysti oma roolinsa loppukahinoissa.

Tutkittava rikos on vastenmielinen. Pohjanmaalla on murhattu nuori tyttö. Ruumis löytyy näkyvältä paikalta viikko tytön katoamisen jälkeen. Murhaaja on soittanut tytön äidille ja lähettänyt kartan tytön ruumiin löytöpaikasta. Kyseessä ei siis ole mikään tavallinen suomalaismurhaaja, vaan kieroutunut psykopaatti, joka raiskaa ja kiduttaa uhriaan pitkään. Lukijalle esitellään myös katkelmia Tikru-nimisen lapsen elämästä, mutta vain kirjan  alkupuolella. Mitään vinkkiä siitä, kuka Tikru on aikuisena, ei saada. Lisäksi Yliluoma on kuvannut toisen tapaukseen liittyvän murhan tekijän kannalta hyvin yksityiskohtaisesti ja vastenmielisesti.

Lilja törmäilee Pohjanmaalla, joka on hänen kotiseutuaan, ja osallistuu rikosten selvittelyyn. Hän tietysti joutuu myös vaaraan. Mukana on hyvin raaka raiskauskohtauskin, joka kuvataan uhrin näkökulmasta. Sen jälkeen uhri kuitenkin jatkaa toimintaansa lähes entiseen malliin…

Susanna Yliluoma: Lööppimurha

Minerva 2010. 275 s.

Lööppimurhan ovat lukeneet mm. Rachelle ja Magica De Spel.

P. S.
Blogger aiheutti taas aamulla harmaita hiuksia, kun ei suostunut julkaisemaan tekstejä Harmillisen usein on jotakin häikkää.

Kirjoitin tuonne välilehdelle listan kesäkuun kirjoistani ja hieman blogikuulumisia, käy ihmeessä kurkkaamassa!

Olisi myös kiva kuulla muiden dekkariharrastajien mieltymyksistä!