Ensimmäinen vuosineljännes

Olen huomannut olevani liian laiska kirjoittaakseni joka kuukausi koosteen blogin tapahtumista ja kuukauden aikana lukemistani kirjoista. Koska kuitenkin on hyvä välillä vilkuilla taakseenkin, ajattelin siirtyä enemmän kvarttaaleihin. Niinpä tarjoilen täten Kirsin kirjanurkan ensimmäisen vuosineljänneksen 2013. Olkaa hyvät!

Vuoden alussa päätin liittää tuonne yläpalkin lisäsivulle kokoamaani luettujen listaan hieman lisätietoja kirjoista. Ideana on, että voin halutessani itse paremmin seurata, mitä luen ja mistä kirjat ovat luettavikseni päätyneet. Samalla koko blogin läpinäkyvyys toivoakseni lisääntyy myös lukijoiden suuntaan. Ei tarvitse kenenkään pähkäillä, kehunko vain arvostelukappaleina saamiani teoksia. Lisäksi merkitsen sinne näkyviin, milloin lukemani kirjat ovat ilmestyneet. On mukava tarkkailla, kuinka paljon tulee lukeneeksi uutta, kuinka paljon vanhempaa. Taannoin keskusteltiin kirjablogeissa myös siitä, kuinka paljon kirjabloggaajat kirjoittavat vain suurten kustantajien kirjoista. Mutuni oli, että ainakaan omalla kohdallani se ei pitäisi paikkaansa. Nyt senkin voi tarkistaa tuolta sivulta halutessaan.

Vuosi 2013 on lukuvuotena pyörähtänyt ihan mukavasti käyntiin, vaikka ainakin maaliskuu on ollut työ- ja perhe-elämässä hyvin kiireinen. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana olen lukenut tai kuunnellut yhteensä 33 kirjaa, keskimäärin siis 11 kirjaa kuukaudessa. Olen kahden aiemman kirjablogivuoden aikana lukenut hyvinkin tarkkaan 150 kirjaa vuosittain, joten tahti on pysynyt lähes samoissa.

33:sta lukemastani kirjasta olen kuunnellut viisi kappaletta äänikirjoina, joiksi lasken myös Tuntemattoman sotilaan kuunnelmaversion, jonka osti itselleni joululahjaksi. Mikael Karvajalan kuuntelin jo toiseen kertaan. Iloinen yllätys oli myös, että vuosi sitten lukemastani Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä oli ilmestynyt äänikirjaversio. Sen parissa oli mukava virkistää muistia ja nautiskella rauhassa kirjan taiten rakennetusta juonesta. Vieläkin parempi uutinen on, että Jääskeläisen kolmas romaani ilmestyy syksyllä!

Mistä sitten kirjat tulevat luettavikseni? Kirjastosta, kustantajilta pyydettyinä ja pyytämättöminä arvostelukappaleina, avustamani lehden toimituksesta ja omasta hyllystä eli alkuaan kirjakaupasta. Yhden lukemani kirjan olen saanut pyytämättömänä ennakkokappaleena ja yhtä kirjaa kustantaja-kääntäjä tarjosi luettavakseni. Kirjasto on ylivoimaisesti tärkein kirjalähde, sillä 16 lukemaani kirjaa, siis lähes puolet kaikista, olen lainannut kirjastosta.

Kustantamoittain luokittelu paljastaa, että olen kevättalven aikana lukenut kaikkiaan 15 eri kustantamon teoksia. Eniten kirjoja olen lukenut Otavan valikoimista, yhteensä kahdeksan, sitten Gummerukselta, Tammelta ja Teokselta kultakin kolme kappaletta ja WSOY:ltä, Atenalta, Karistolta ja Likeltä kultakin kaksi. Lopuilta eli Bazarilta, Blue Moonilta, Innolta, Mansardalta, Minervalta, Schildts&Söderströmsiltä ja Siltalalta olen lukenut kultakin yhden. Otavan johtoasema selittyy niillä seikoilla, että kolme lukemaani vanhaa dekkaria ovat kaikki Otavan kustantamia ja että avustamaani lehteen Otava toimittaa tällä hetkellä eniten kirjoja arvosteltavaksi ilman, että ne erikseen tilattaisiin.

Uutuudet painottuvat lukemisissani aika lailla, sillä tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja olen lukenut 12 kappaletta ja viimevuotisia 14 kappaletta. Yli vuotta vanhempia kirjoja olen siis lukenut vain seitsemän. Tästäkin osa selittyy sillä, että Jyrki Heinon Kellarin innoittamana päätin lukea uudelleen Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisten dekkarien sarjan, josta nyt olen lukenut kolme. Teokset on julkaistu parikymmentä vuotta sitten.

Miesten kirjoittamat teokset ovat johdossa, sillä kaikkiaan 18 lukemaani kirjaa on miesten kirjoittamia, kolmen on puoliksi kirjoittanut mies ja vain 12 on kokonaan naisten käsialaa. Mitä tästä sitten voi päätellä? Ei mitään, sillä valitsen luettavakseni mielenkiintoisia kirjoja. Kirjailija on kuitenkin viime kädessä sivuseikka, tai ainakin hänen sukupuolensa. Dekkarit jyräävät, sillä dekkareiksi voi lukemistani luokitella 14 kappaletta. Nuorten tai nuorten aikuisten kirjoja lukemistani on kolme.

Vuoden alussa lähdin mukaan Facebookin Koen 13 kotimaista kirjailjaa -haasteeseen, joka on edennyt hitaahkosti mutta kuitenkin. Samalla koetan pitää mielessä myös Morren KKK-haasteen, johon otin omin luvin vuoden lisää lukuaikaa.

Kolmen kuukauden lukemisiin sisältyy monenlaista mielenkiintoista ja hyvää. On aika vaikea nostaa mitään ylitse muiden. Tapani Heinosen Reunalla jäi mieleen vahvasti. Monen kirjailijan teoksen luettuani ajattelin ja ajattelen edelleen, että luen hänen seuraavankin kirjansa. Tällaisia olivat mm. Milja Kaunisto, Jenny Kangasvuo, Christian Rönnbacka ja Salla Simukka.

Usein paras viime aikoina luetuista kirjoista on ihan viimeisin varmaan siksi, että se on aina parhaiten mielessä. Niin nytkin, sillä edelleen olen vaikuttunut Mikael Niemen Veden viemää -kirjan tunnelmasta. Juuri lopettelemani Riikka Pelon runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen Ariadna-tyttärestään kertova romaani Jokapäiväinen elämämme on kuitenkin jotain aivan omaa luokkaansa. Kirja on kaikkea muuta kuin helppolukuinen mutta se todella palkitsee lukijansa. Suosittelen!

Kevään kirjasesongin kirjoista on vielä todella monta kiinnostavaa ja kiehtovaa kirjaa lukematta, mutta kustantajat julkaisevat jo syksyn katalogeja. Kamalan ihanaa!

                                             
P.S. Pakko vielä lisätä tähän, että luetut kirjat usein myös lisäävät kuin varkain luettavien listaan yhä uusia kirjoja. Näin tälläkin kertaa, sillä Pelon kirjan luettuani kiinnostuin hänen esikoisteoksestaanTaivaankantaja. Kirja kuulostaa aivan huikealta. Pakko lukea vielä sekin, joskus.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (elokuvaesittely)

Syksyllä luin brittikirjailija Paul Tordayn esikoissuomennoksen Ventovieras ja siitä kirjoittaessani tulin hieman penkoneeksi tietoa itselleni tuntemattomasta tekijästä. Törmäsin Youtube-traileriin, jossa esitellään Tordayn vuonna 2006 ilmestyneestä esikoisteoksesta Salmon fishing in the Yemen tehtyä samannimistä elokuvaa. Ihastuin ja päätin laittaa elokuvan hankintalistalle. Sattumoisin elokuva olikin viime syksynä tulossa Suomeen, ja parhaillaan se on jo tallennemyynnissä.

Jos en olisi laittanut elokuvaa visusti mieleeni, en varmastikaan olisi sitä tullut marketin dvd-hyllystä napanneeksi. Elokuvan nimi on nimittäin suomeksi niinkin kökkö kuin Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Siis oikeasti! Mitä oikein markkinointipuolella touhutaan? Kansikuvakaan ei kauheasti houkuta.

Luokittelultaan elokuva on draamakomedia, mutta siinä on huumorin rinnalla aimo annos romantiikkaakin. Kenties perusvire on kuitenkin liian tumma romanttiseksi komediaksi? Mausteena on vielä ihan pieni liraus jännitystäkin.

Päähenkilö on kalatutkija ja intohimoinen perhokalastuksen harrastaja tohtori Alfred Jones, joka tutkijakarikatyyriin sopivasti on sosiaalisilta taidoiltaan lähes autistinen. Avioliitto rahoitusasiantuntijavaimon kanssa on ajautunut arkisen viileään tilaan. Yllättäen tohtori Jones saa upporikkaan jemeniläisen sheikki Muhammedin edustajalta Harriet Chetwode-Talbotilta tiedustelukirjeen, jossa pyydetään asiantuntija-apua sheikin hankkeeseen. Tarkoitus on tehdä Jemeniin sheikin maille lohijoki aitoon skottilaiseen malliin. Fred torjuu ajatuksen täysin naurettavana. Samaan aikaan kuitenkin pääministerin lehdistövastaava Bridget Maxwell kaipaa epätoivoisesti myönteistä uutista Lähi-idän alueelta katastrofaalisten Afganistanin tapahtumien vastapainoksi. Sattuman oikusta Maxwell saa vihiä sheikin lohijokihankkeesta ja saa puhallettua siihen lisävauhtia. Lisäkiemurana juonikuviossa on vielä Harrietin pikarakastuminen ja rakkaan katoaminen Afganistanissa.

Juoni on kaiken kaikkiaan ainakin romanttiselta osaltaan hyvin ennalta arvattava ja lohien osalta taas mutkat oikaistaan huoletta, muutenhan koko tarina uppoaisi oitis. Henkilöt ovat karikatyyrimaisia. Fred on hajamielisen professorin pikkuisen nykyaikaistettu versio, mutta yhtä kaikki sosiaalisesti kömpelö huvittavalla ja viattomalla tavalla. Poliittinen lehdistövastaava on kivenkova äänienkalastaja, joka toisella kädellä luotsaa perhettään ja puhuu samalla työpuhelua keittiössä, hyvä ettei tupakka roiku toisessa suupielessä silloinkin.

Elokuvan pelastaa ehdottomasti pikkuisen kuivakka brittihuumori. Vieläkin tärkeämpää on, että leffaan on saatu mukaan taitava näyttelijäkaarti. Britit kyllä osaavat tämän! Fred Jonesina pääroolissa on Ewan McGregor ja vastanäyttelijänä Harrietin roolissa kaunis ja taitava Emily Blunt, joka ainakin minulle on tuoreehko kasvo. Kristin Scott Thomas on mainio lehdistövastaava Maxwellina. Veistokselliset kasvot sheikille antaa egyptiläinen Amr Waked.

Mikään maailmoja mullistava mestariteos tämä elokuva ei ole, mutta se sopii mainiosti perjantai-iltana omalta sohvalta nautittavaksi.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Ohjaus Lasse Hällström. 2011, kesto 1 h 43 min.

Mikael Niemi: Veden viemää

Ruotsalainen toimittaja Martin Ezpeleta kirjoittaa Norrbottens Kuriren-lehden blogissaan 18.2.2009 artikkelisarjastaan, joka julkaistiin Ruotsissa vuonna 2007. Sarja käsitteli Ruotsin ja Norrbottenin surkealla tolalla ollutta patoturvallisuutta, jota voimalaitosyhtiöt itse valvoivat. Löytyi myös todisteita siitä, että yhtiöt eivät hoitaneet patoja niin huolella kuin väittivät. Ezpeleta kirjoitti kauhuskenaarion tapahtumaketjusta, joka seuraisi Suorvan padon murtumisesta Luulajanjoen yläjuoksulla.

Luulajanjoki on 460 km pitkä runsasvetinen joki, jonka varteen on rakennettu 15 voimalaitosta. Joen latvavesille rakennettiin jo 1900-luvun alussa Akkajauren tekoallas, jota patoaa Suorvan pato, joka säännöstelee vettä Porjuksen voimalaitokseen. Pato on kokonaisuudessaan 1530 metriä pitkä ja 67 m korkea. 1972 valmistuneen viimeisen laajennusvaiheen jälkeen padon kapasiteetti on 6000 miljoonaa kuutiometriä. Tämä vesimassa siis lähtisi vyörymään kohti Perämerta, jos pato murtuisi.

Ezpeleta aloitti omat tutkimuksensa etsimällä käsiinsä jokivarren kuntien ja kaupunkien laskelmat ja turvallisuusohjeet patoturman varalta. Tulos oli lohduton. Löytyi lähinnä vanhoja pölyttyneitä papereita laatikoiden pohjilta. Ezpeletan artikkeli Suorvan padon pettämisestä on hiuksia nostattava. Seuraukset olisivat katastrofaaliset: kaikki elämä huuhtoutuisi Luulajanjokilaaksosta hyökyaallon mukana, Luulajan kaupunki jäisi veden alle, Ruotsin sähköntuotanto saisi vuosikymmeneksi pahan iskun. Pelastusviranomaisilla oli valmiit suunnitelmat ihmisten evakuoimiseksi, mutta niistä ei ollut koskaan tiedotettu väestölle.

Aikaa evakuoimiselle ei olisi kovin paljon. Ezpeletan artikkelin mukaan Suorvan murtumisen jälkeen Porjuksen voimalan pato murtuisi kahdeksan tunnin kuluttua. Vesimassa kasvaisi jokaisen uuden padon myötä entistä suuremmaksi. Luulajaan vesimassa vyöryisi 30 tunnin kuluttua tapahtumien alkuhetkistä. Sähköjen katkeaminen Pohjois-Ruotsista hidastaisi evakuointia, samoin puhelinlinjojen nopea ylikuormittuminen. Hyvistä suunnitelmista huolimatta liikenne ajautuisi nopeasti kaaokseen ja monet onnettomuudet työllistäisivät ennestäänkin äärirajoilla työskentelevää pelastushenkilöstöä.

Yläjuoksun kunnissa evakuointia ei olisi ehditty tehdä. Kuolonuhreja tulisi tuhansia, ja aineelliset vahingot olisivat todella mittavat. Koko jokilaakson infrastruktuuri tuhoutuisi hetkessä.

Ezpeletan raflaavasti kirjoitettu artikkelisarja ei mennyt hukkaan. Norrländska socialdemokraten-lehdessä kirjoitetiin 11.8.2011, että Luulajan ja Bodenin kaupungit olivat laatineet uudet ohjeet patokatastrofin varalle. Strategiaa oli hiottu, jotta kaaokselta onnettomuuden sattuessa vältyttäisiin. Artikkelista käy ilmi, että evakuointia on tarkoitus hajauttaa eri suuntiin, jotta tiet eivät tukkeutuisi kaikkien pyrkiessä samaan suuntaan.

6.12.2012 Piteå-Tidningenissä kerrottiin, että joulukuussa oli jaettu Luulajan ja Bodenin yhteensä yli 53 000 talouteen kirjalliset pelastautumisohjeet pato-onnettomuuden varalta. Jos Suorvan pato murtuisi, vedenpinta alajuoksulla nousisi arviolta 8-9 metriä. Artikkelissa rauhoitellaan, että onnettomuus on äärimmäisen epätodennäköinen ja toivotaan, että ohjeet jäävät vain hyllyntäytteiksi koteihin.

Aihe ylitti uutiskynnyksen Suomessakin 3.1.2013, kun Yle kertoi tästä ohjekirjasen jakamisesta Luulajanjokilaakson koteihin. Tässä jutussa jo viitataan Mikael Niemen aiheesta kirjoittamaan romaaniin, joka ilmestyi suomeksi noin kuukautta uutisen jälkeen. Evakuointioppaani nimi on Jos pato murtuu. Siinä kuitenkin toisin kuin Niemen kirjassa väitetään, että veden nousu olisi maltillista eikä hylkyaaltoa muodostuisi. Jutussa on haastateltu Norrbottenin lääninhallituksen tiedottajaa, joka kiistää ajatuksen siitä, että Niemen romaanin ilmestyminen Ruotsissa vuonna 2012 olisi vaikuttanut kriisisuunnitelmien päivittämiseen. Yllä olevan tekstini perusteella tiedottaja puhuu totta. Viranomaiset heräsivät Ezpeletan artikkelin takia, luulisin. Siitä ja seuranneesta kirjoittelusta on Niemikin saattanut idean kirjaansa napata.

Mikael Niemen katastrofiromaani Veden viemää on mielestäni todella hyvä, kuten voi jo tästä maratonmittaisesta pohjustuksesta päätellä. Kirjan loppuun saatuani nimittäin vietin melkoisen tovin kartan ja Googlen parissa. Nykyaikana on niin vietävän helppoa hakea tietoa kiinnostavista asioista! Odotukset olivat jo varsin korkealla kirjaan tarttuessani, sillä Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä kuuluu ehdottomasti kymmenen parhaan ikinä lukemani kirjan joukkoon. Hieman epäröin kyllä raamatulliselta ja dystooppiselta kalskahtavaa aihetta, mutta turhaan. Niemen lyömätön tarinankertomistaito takaa, että ensimmäisen sivun luettuaan on koukussa ja siinä pysyy. Jouduin jakamaan lukemisen kolmeen päivään, mutta jos suinkin olisi ollut mahdollista, olisi tämä mennyt kevyesti kerrallakin. Välillä tuntui, ettei malta silmiään räpäyttää, koska silloin lukeminen harmillisesti katkeaa. Tunnustan myös, että jouduin pariin kertaan peruuttamaan aukeaman verran, koska katse riistäytyi silmäilymoodiin. Oli pakko saada nopeasti tietää, mitä seuraavaksi. Mutta sitten oli palattava kiduttaviin yksityiskohtiin, koska mitään ei halunnut menettääkään.

Heti ensimmäisessä luvussa vesimassa vyöryy kohti viatonta uhria Adolf Pavvalia, joka lähtee pakoon tsunamia erikoisvarustellulla Saabillaan. Mitään alkuhöpinöitä tai pohjustuksia ei ole, vaan mennään suoraan asiaan. Muutama muukin henkilö esitellään, kuten itsemurhalennolle helikopterillaan aikova Vincent Laurin, hänen raivostunut ex-vaimonsa Henny sekä pariskunnan raskaana olevat tytär Lovisa. Heidät kaikki tulva-aalto yllättää heti alkumetreillään. Myös padolla ollaan sen murtuessa. Onnettomuuden alkuhetkeä todistavat ainakin Barney Lundmark sekä pari onnetonta naistyöntekijää. Lisää henkilöitä tulee mukaan vielä myöhemminkin.

Veden viemää on rakennettu lyhyistä, cliffhangeriin päättyvistä luvuista, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin hyökyaallon tavoin, vauhdilla ja esteet tieltään raivaten. Mieleen tuli jo alkuvaiheissa, että Niemellä on ollut takaraivossaan elokuvamainen mielikuva tapahtumien vyörystä. On helppo kuvitella omassa mielessään tapahtumasarja valkokankaalle siirrettynä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä dramatiikkaa ainakin olisi kylliksi! Henkilöt Niemi onnistuu herättämään eloon lukijan mielessä niin, että sydän kurkussa jännittää, miten kunkin käy.

Kirjailija kirjoittaa fiktiota, ja Niemikin on ottanut tiettyjä vapauksia yllä esitettyihin arvioihin nähden. Veden vyöryminen toistuu kerta toisensa jälkeen vaikuttavana ja tyrmistyttävänä näkynä: ”Lena käänsi ihmeissään katseensa joenmutkaa kohti. Hän ällistyi nähdessään sen katoavan. Samalla hetkellä pari naista nousi jaloilleen, he huusivat, mutta kohina hukutti äänen alleen. Lena tunsi näkökenttänsä kapenevan putkeksi. Sydän alkoi takoa. Pois! Hänen allaan alkoi potkinta ja sätkintä, ne olivat hänen jalkansa. Puut, rantaviiva, jokainen piirre joka piti maailmaa koossa, nielaistiin olemattomiin. Jalat tärisivät kuin rummut, kurkku haukkoi henkeä, kova valkoinen tunneli. Nyt pimeys kohosi, se vyöryi heidän kaikkien ylle. Ehkä pelkkä eläminen ei riitä, Lena ehti ajatella. Ehkä tarvitaan jotain muutakin. Sitten kaikki hävisi pauhuun.”

Myös aikajännettä Niemi lyhentää draaman korostamiseksi. Bodenilaisilla ei ole aikaa kuin muutama tunti epäonniseen evakuoitumisyritykseensä. Tieto ei ota kulkeakseen. Jostain syystä matkapuhelimet alkavat yläjuoksulla mykistyä jo ennen padon murtumista. Viranomaiset pelkäävät paniikin lietsomista, joten kansalaiset eivät ota uskoakseen vaaran todellista suuruutta. Evakuointisuunnitelmista ei ole kuultukaan, hyvä, että joku tunnistaa yleisen hätämerkin.

Ihmisistä paljastuu alkukantaisia ja pimeitäkin voimia katastrofin edessä. Ihmisluonnon raadollisuuden Niemi paljastaa monellakin tavalla. Ihmiset pystyvät hämmästyttäviin tekoihin, niin hyviin kuin pahoihin, kun vain olosuhteet ovat sopivat.

Niemen teoksen vedenpaisumusta on verrattu puhdistavaan aikaan, joka lopulta pyyhkäisee kaiken turhan tieltään. Niemi itsekin vihjailee jotain tämän suuntaista tekstissään. Minusta vertauskuvallisuutta on turha koettaa ängetä sinne, missä sitä ei tarvita. Ihmisen itsensä aiheuttama katastrofi jo sellaisenaan on riittävä romaanin kantavaksi teemaksi. Niemi ei selittele, mistä ennätykselliset, lakkaamattomat sateet johtuvat. Se jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Tarina loppuu alun kaltaisesti vailla turhia loiventeluja. Osa henkilöiden kohtaloista on pääteltävä omin voimin vain pienten vihjeiden avulla. Mitä katastrofin jälkeen tapahtuu, ei enää kuulu tähän.

Vittulajänkän veroinen mestariteos Veden viemää ei ole, mutta se on genreltäänkin aivan erilainen, joten jälleen kerran vertaaminen ei ole oikeudenmukaista.

Veden voimasta saa pienen aavistuksen Trollhättanin voimalan koskinäytöksessä.
Vattenfallin alkulähteillä, muuten. Kuva viime kesältä.

Mikael Niemi: Veden viemää (Fallvatten)

Suom. Jaana Nikula. Like 2013. 298 s.            

Helsingin Sanomien haastattelu ja arvio.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (äänikirja)

Kuva on paperikirjasta, koska äänikirjan kuvaa ei löytynyt.
Kirjaston äänikirjan kansi peittyy ison tarran alle.

En väsy äänikirjamuodon ylistämiseen. Ilman sitä nimittäin olisi jälleen jäänyt suomalaisen nykykirjallisuuden merkkiteos lukematta. Olen näet aivan varma, että Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani olisi jäänyt kesken, jos olisin koettanut sitä lukea perinteisessä kirjamuodossa. Olin jo näin pitkään onnistunut välttelemään teokseen tarttumista. Sen nimi ei houkutellut. Myös siitä lukemani lähes haltioituneet arviot vakuuttivat minut siitä, että kyseessä ei todellakaan ole minun kirjani. Mutta kun kirja sitten möllötti cd-levynä kirjaston hyllyssä, antauduin. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Ymmärrän kyllä, miksi niin monet kriitikot ovat kirjaa ylistäneet. Siinä on kieltämäättä tietynlaista nerokkuutta. Idea on hyvin yksinkertainen eikä vallan tuore, mutta Rimminen saa kyllä tekstiinsä tuoreutta. Kolme kalliolaista kaverusta, Lihi, Henninen ja Marsalkka, viettävät helteistä kesäpäivää. Tavoitteena on päästä pelaamaan noppaa, mutta yksi arpakuutio puuttuu. Toinen tavoite on saada rakkautta. Ehkä. Miehet ovat nuoruuden jatkoajalla, kuten he itse sanovat. Nuoruutta voi jatkaa kolmikymppiseksi, mutta jos ei silloinkaan ryhdy mihinkään, on pummi. Nuorukaisille ei työ maita, vaikka likviditeetti onkin heikohko. Olutta ja tupakkaakin kun sentään tarvitaan.

Kyseessä on yhdenpäivänromaani, vaikkakin oikeastaan teos kattaa koko vuorokauden. Monenlaista ehtii kuitenkin tapahtua, ja vähistäkin tapahtumista tai jonkin tapahtumisen ajattelemisestakin Rimminen saa pitkät pätkät tekstiä aikaiseksi. Juuri tämä pikkutarkka jahkaamisen raportointi olisi hyydyttänyt minut paperikirjan äärellä. Tajunnanvirta ei nyt vain ole minun juttuni.

Rimmisen kieli on melkoista! Kerronta ja dialogi vaihtelevat eri rekisterien välillä täysin hallitsemattomasti, ainakin näennäisesti. Välillä puhutaan ylätyylisen juhlallisesti tai virkakieltä imitoiden sivistyssanoja viljellen, sitten taas lipsahdetaan hyvinkin arkiseen puhekieleen. Miehet myös maistelevat sanomisiaan ja irvailevat itseäänkin, jos huomaavat sortuneensa vaikkapa toistorakenteisiin. Huomasin useaan otteeseen naurahtelevani kirjan kielellisille oivalluksille. Suomen kielen sanasto vivahteineen on kirjailijalla hienosti näpeissä.

Kolmikko alkaa kirjan edetessä vaikuttaa yhä sympaattisemmalta. Kaverit ovat kaikesta huolimatta hyväsydämisiä ja lojaaleja toisilleen. Rikollisuuttakin yritellään, mutta tulokset ovat lähinnä surkuhupaisia. Naisasiat eivät etene sen paremmin.

Pussikaljaromaania on verrattu sellaisiin klassikoihin kuin Alastalon salissa ja Putkinotko, mutta minulle tuli kaverusten päämäärättömästä vaeltelusta olemattoman perässä mieleen pikemminkin Tulitikkuja lainaamassa.

Pitäisiköhän vielä Pussikaljaelokuvakin katsoa?

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Teos 2004. BTJ:n äänikirja. 8 cd-levyä. Kesto 9 h 55 min. Lukija Arttu Kurttila.

Kurttila on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta ääneltään miellyttävä ja lukutyyli sopi mainiosti kirjan maisemaan.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

Hattukaupan myyjätär Saimi Helainkari muuttuu iltaisin kohtalokkaan kauniiksi jazzlaulajatar Rougeksi kieltolain aikaisessa Helsingissä. Ajan ankeuden haluaa moni unohtaa edes hetkeksi tummaäänistä Rougea kuunnellen ja katsellen. Rouge on intohimoinen nainen viimeistä soluaan myöten, ja sen huomaa oitis myös karu poliisi Korpela. Sovinnaisuussäännöt saavat lentää nurkkaan sukkanauhojen solkien räpsähtäessä naisen reittä vasten ja kiihkeiden käsien vaeltaessa miehen vahvalla selällä.

Nina Hurman esikoiskirjaa Yönpunainen höyhen voisi kenties määritellä historialliseksi eroottiseksi dekkariksi. Tapahtuma-aika on siis 20-luku, kansalaissodan jälkeinen itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosikymmen, johon löivät leimansa paitsi poliittinen levottomuus myös kieltolaki lieveilmiöineen. Sattumalta Timo Sandbergin vuoden alussa ilmestynyt Mustamäki sijoittuu samalle vuosikymmenelle vaikkakin Lahteen. Hurma kyllä jää toiseksi, mitä ajankuvan rakentamiseen tulee. Varsinkin kirjan alkuosa antaa vaisun kuvan Helsingin Kallion seudusta, jonne tapahtumat pääosin sijoittuvat. Väkisin nousi lukiessa mieleen myös todellinen historiallisen Helsingin mestarikuvaaja eli Kjell Westö. Missä kuljimme kerran kuvaa osin näitä samoja aikoja Helsingissä ja Helsingin kapakoissa jazzorkestereineen päivineen. Vertailu on kuitenkin epäoikeudenmukaista, sillä kyseessä on ovat eri genret.

Helsingin pirtukuningas Gustafsson avaa uuden ravintolan syntymäpäivänsä kunniaksi. Rouge saa juhlista keikan, vaikka veli Toivo, Gustafssonin epäsuosioon joutunut palkollinen, koettaa vastustella. Juhlailta saa ikävän käänteen, kun päivänsankari tapetaan kesken kaiken. Toivo on poliisien epäiltyjen listan kärjessä ja joutuu putkaan. Kukaan ei usko Rougea, joka näki vilahdukselta murhapaikalta poistuneen miehen. Pian Rouge alkaa saada verhottuja uhkauksia. Korpela astuu liian aroille varpaille ja joutuu törmäyskurssille pomonsa kanssa. Toivon ystävän Heikin kanssa Rouge koettaa saada selville, kuka murhapaikalta poistunut mies oli.

Murhaa selvitellään aluksi ainakin lukijan näkökulmasta melko vaisusti, mutta tapahtumat alkavat vyöryä viimeisessä kolmanneksessa melkoista vauhtia. Murhan motiivikin on varsin hyvin rakennettu ajan yhteiskunnallisten olojen perustalle, mistä kiitokset. Pinnan alla kyteneet jännitteet on loppuosassa kirjaa käytetty hyvin hyödyksi.

Rougen ja Korpelan välillä ei vain väreile, kuten kansiliepeessä siveästi asia ilmaistaan. Ilmassa on jotakin vallan muuta. On tunnustettava, että rohkeat ja suorastaan kuumat eroottiset kohtaukset sankaripariskunnan välillä hieman nostattivat rouvasihmisen kulmakarvoja. Muistaakseni syksyllä kriitikko jossakin lehdessä oli laskenut, että Reidar Palmgrenin uusimmassa kirjassa Sudenmarjassa on viiden sivun mittainen seksikohtaus. No, tässä on seitsensivuinen ja huomattavasti aistillisempi. Joissakin kohdissa tyyli lipsahtaa harmillisesti pornografian puolellekin suorasukaisuudessaan. En vastusta, mutta kieltämättä hieman yllätyin kirjan tästä osuudesta. Rohkeasti kirjoitettu! Mielenkiintoista nähdä ja kuulla, mitä mieltä muut dekkarifanit ovat.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen            

Gummerus 2013. 223 s.

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kustantaja Otava mainostaa esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon kirjan takakannessa, että ”rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt”. Tämänkaltaiset ylisanat saavat helposti niskakarvani pystyasentoon, mutta nyt on kyllä myönnettävä, että sanojen takana voi seistä ylpeänä. Kati Hiekkapellon Kolibri on romaani, jota olen jo pitkään odottanut Leena Lehtolaiselta.

Kolibri on toimiva ja koukuttavan jännittävä suomalainen poliisiromaani, ja se on ainakin kansiliepeen lupauksen mukaan myös sarjan aloitusosa. Lisää on siis luvassa, mainiota! Hiekkapellon sarjan päähenkilö on poikkeuksellinen poliisi, sillä hän on aito maahanmuuttaja ja lisäksi nuori nainen. Melkoinen paketti siis. Anna Fekete on tullut Suomeen Jugoslaviasta 1990-luvun alun sodan jaloista kymmenvuotiaana äitinsä ja isoveljensä kanssa. Etniseltä taustaltaan hän on Serbian unkarilainen, siis jo kotimaassaan vähemmistön edustaja.

Kolmikymppinen Anna muuttaa kirjan alussa takaisin kotikaupunkiinsa ja kotilähiöönsä saatuaan viran rikospoliisista. Kaupunkia ei missään vaiheessa nimetä, mutta oululaiset voinevat vahvistaa, että Oulussa ollaan. Alku ei voisi oikeastaan huonompi olla, sillä Anna saa työparikseen oikean poliisin ja suomalaisen miehen irvikuvan eli keski-ikäisen ja alkoholiongelmaisen Esko Niemen, joka ei peittele rasistisia mielipiteitään eikä inhoaan Annaa kohtaan. Esko on ehkä kirjan kliseisimpiä hahmoja, mutta samalla valitettavan todentuntuinen ja uskottava. Näitä öykkärimäisesti esiintyviä tyyppejäkin suomalaisilta työpaikoilta valitettavasti löytyy.

Annan ura rikospoliisina alkaa kahden jutun parissa. Lenkkipolulta löytyy nuori nainen, jonka pää on kirjaimellisesti ammuttu hartioilta lähietäisyydeltä metsästyshaulikolla. Järkevää selitystä tytön surmaamiselle ei tunnu löytyvän, mutta metsästystä harrastava poikaystävä on kadonnut jäljettömiin yhden haulikkonsa kanssa. Kun pian löytyy toinen lenkkeilijä lähes identtisesti surmattuna kaupungin toisen laidan pururadalta, on poliisi yhä enemmän ymmällään. Keskeisin johtolanka tuntuu vievän kaiken lisäksi Väli-Amerikkaan!

Toinen juttu tuntuu alkuun kuivuvan kokoon. 17-vuotias kurdityttö Dijari soittaa aamuyöllä hätäkeskukseen ja kertoo isän ja muiden suvun miesten uhkaavan hänen henkeään. Kuulusteluissa kaikki, tyttö mukaan lukien, kiistävät väitteen ja selittävät sen vain kostoksi ankaralle isälle. Anna ei kuitenkaan suostu nielemään selitystä vaan alkaa yksityisesti valvoa perhettä. Lukujen väleissä on kuitenkin tekstikatkelmia, jotka vähitellen hahmottuvat Dijarin tarinaksi.

Kotikaupunkiin palaaminen ja oman menneisyyden kohtaaminen sekä jutut, jotka pelottavat ja nostavat alitajunnasta pintaan epämiellyttäviä muistoja, alkavat Eskon lisäksi ahdistaa Annaa. Nukkuminen ei suju, tupakka alkaa maistua yhä paremmin ja lenkkeily entistä huonommin. Hiekkapelto kuvaa Annan hahmon niin taitavasti, että häneen alkaa kiintyä.

Kolibria lukiessaan on vaikea uskoa, että käsissä on esikoisdekkari. Oikeastaan ihan kaikki toimii: poliisin työ on kuvattu uskottavasti, samoin maahanmuuttajien ongelmat, juoni on taitavasti rakennettu, henkilöt todenmakuisia ja kiinnostavia. Maahanmuuttoon Hiekkapelto on saanut mukavasti eri näkökulmia. Anna on perin juurin suomalaistunut, mutta silti hän ajattelee myös Serbian unkarilaisten asuttamia osia kotinaan ja ikävöi lapsuutensa maisemiin, varsinkin, kun äiti on muuttanut sinne takaisin. Alituinen välissä oleminen tuntuu rassaavan Annaa. Mutta hän tietää, että läheskään kaikilla asiat eivät ole niin hyvin kuin hänellä ja ikävä kyllä maahanmuuttajien joukossa on myös Eskon kuvausten mukaisia yksilöitä valitettavan paljon. Hiekkapelto selvästikin tietää, mistä puhuu. Kustantajan sivuilta selviääkin, että kirjailija on asunut Serbian unkarilaisalueella ja työskennellyt maahanmuuttajien opettajana.

Juoni on Kolibrin vahvuuksia, ja Hiekkapelto on onnistunut välttämään dekkareitten vakio-ongelman eli keskikohdan pitkäveteisyyden. Ruumiita syntyy sopivaan tahtiin, eikä liian pitkiä suvantokohtia ole. Myös kahden rinnakkaisen jutun kuljetus sujuu mukavasti, ja lisämaustetta tulee tarinaan Annan yksityiselämästä ja menneisyydestä. Pääjuonen ratkaisu hipoo uskottavuuden rimaa, mutta ei pudota sitä, onneksi. Tämä on monesti hyvienkin dekkarien kompastuskivi: loistavasti kehitelty juoni lässähtää epäuskottavaan ratkaisuun. Pahimmassa tapauksessa mitään kunnon ratkaisua ei edes ole.

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Otava 2013. 381 s.

Kurkkaa myös, mitä Kuutar kirjasta tuumasi!

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (äänikirja)

Alkutalvesta luin kaksi historiallista romaania, jotka innoittivat minut palaamaan vanhan rakkauteni Mika Waltarin Mikael Karvajalan pariin. Milja Kauniston Olavi Maununpojasta kertova Synnintekijä oli näistä innoittajista ensimmäinen. Olavin vaiheissa on tiettyjä yhtymäkohtia Mikaelin tarinaan, kuten turkulaisuus ja opiskelu papiksi Pariisin yliopistossa keskiajalla. Toinen innoittaja oli paljon lähemmäs nykyaikaa mutta kuitenkin aika kauas historiaan sijoittuva Jyrki Heinon dekkari Kellari. Siinä minuun eniten vetosi mainio historiallisen Turun kuvaus. Nämä kaksi kirjaa luettuani päätin siis penkoa kaappini uumenista esiin Mikael Karvajalan äänikirjaversion, jonka olen kuunnellut pari vuotta sitten. Kirjan olen ensimmäisen kerran lukenut jo vuonna 1984, ja jossain vaiheessa sekä se että jatko-osa Mikael Hakim ovat päätyneet muhkeina paperiversioinakin hyllyäni koristamaan.

Mikael Karvajalka eli Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömästi kertomana on ilmestynyt vuonna 1948 eli kolme vuotta Sinuhen jälkeen. Jatko-osa Mikael Hakim ilmestyi vuotta myöhemmin, eli kirjat tai ainakin jälkimmäinen on kirjoitettu ilmeisesti verraten nopeasti. Tätä kaksikkoa ei pidetä Sinuhen veroisina teoksina, vaikka esimerkiksi historiallisten, poliittisten ja kirkollisten yksityiskohtien suhteen Waltari on tehnyt läkähdyttävän huolellista työtä. Tiettyjä samankaltaisuuksia kirjoissa on, kuten vaikkapa Mikaelin ja Sinuhen hahmojen yhtymäkohdat ja se, että kummallakin oppineella miehellä on parinaan tavallista kansaa ja maalaisjärkeä edustava palvelija tai ystävä, Sinuhella Kaptah ja Mikaelilla Antti. Myös Waltarin naiskuva on vakiintunut: naiset ovat petollisia ja ahneita mutta ah, niin ihania kuitenkin.

Mikael on syntynyt Turussa 1500-luvun alussa käsityöläisperheen tyttärelle aviottomana lapsena. Äiti on hukuttautunut Aurajokeen, koska ei ole kestänyt häpeää. Romaani alkaa, kun tanskalaiset hyökkäävät Turkuun ja Mikaelin kotiin tunkeutunut sotilas surmaa hänen isovanhempansa. Orpo Mikael lähtee harhailemaan Turun kaduille, kiipeää tuomiokirkon aidalle, putoaa ja lyö päänsä. Herätessään hän huomaa päässeensä kaupunkilaisten pelkäämän parantajan rouva Pirjon hoiviin. Kuin huomaamatta rouva Pirjo adoptoi pojan, kasvattaa ja kouluttaa tämän. Nuorukaisena Mikael törmää isoon ja vahvaan sepänkisälli Anttiin, joka on lähtenyt maaseudulta etsimään leveämpää leipää kaupungista. Pojat ystävystyvät ja ovat jonkin aikaa ruudintekijän ja tykkienvalajan opissakin, Mikael kirjurina, Antti seppänä. Monien ja kirjavien vaiheiden jälkeen miehet joutuvat pakenemaan Suomesta ja Mikael suuntaa opiskelemaan Pariisiin Antti matkassaan. Mikael palaa vielä hetkeksi kotimaahansa, mutta joutuu uudelleen pötkimään pakoon valittuaan väärin puolensa kruununtavoittelijoiden joukossa.

Kirjan vaikuttavin jakso sijoittuu Saksaan, jossa Mikael ryöstetään ja miltei lyödään hengiltä. Hänet pelastaa neito Barbara, joka parantaa hänet saadakseen itselleen kaivatun puolison. Mikael on täysin Barbaran lumoissa. Pahaksi onneksi kirkon inkvisitio on kiinnittänyt huomionsa Barbaraan, ja hänet vangitaan noituudesta syytettynä. Mikael joutuu kauhukseen todistamaan sekä vaimonsa että pienen koiransa kammottavaa kidutusta. Loppu on tiedossa jo kidutukseen ryhdyttäessä, ja Barbara mestataan ja ruumis poltetaan roviolla. Tähänkin mustaan jaksoon Waltari on kuitenkin onnistunut punomaan ironisen huumorin säikeen, sillä kirkon opit ovat armottomuudessaan vaarallisia myös niille, jotka niitä tarkimmin noudattavat. Kirkon into noitajahtiin selittyy Lutherin menestyksellä. Katolinen kirkko tuntee itsensä uhatuksi ja koettaa saada kunnioituksensa takaisin näyttävällä ja kansaan uppoavalla menetelmällä.

Barbaran kuollessa Mikael vannoo synkän valan paavin tuhoksi. Kauhukseen hän myöhemmin huomaa kirouksensa toteutuvan silmiensä edessä. Toivuttuaan masennuksestaan Mikael Antin kanssa lyöttäytyy kapinoivien talonpoikien armeijaan ja joutuu monien vaiheiden kautta Roomaan vuonna 1527 vain nähdäkseen kaupungin verisen ryöstelyn. Sitä ennen on tehty myös koukkaus Espanjaan tapaamaan keisaria. Tämän kohtaamisen seurauksena Mikael ja Antti ovat vähällä joutua mukaan Etelä-Amerikan valloitukseenkin.

Mikael kertoo tarinaansa lukijalle. Hän vihjailee matkan varrella itseään koskevista ikävistä huhuista, joilta hän haluaa rehellisellä kertomuksellaan katkaista siivet. Kirja loppuu kuin leikaten siihen, kun Mikael ja Antti päättävät muslimeja uhmaten koettaa päästä pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Viimeisissä lauseissa paljastuu, että Mikael on myöhemmin kääntynyt islamin uskoon ja että hän on saavuttanut korkean aseman uudessa elämässään. Mikael Hakim jatkaa suoraan tästä. Valitettavasti se on todella rönsyilevä kirja eikä pääty sen kummempaan loppuratkaisuun.

Romaaniparia suunnitellessaan Waltarilla lienee ollut mielessä kevyt historiallinen seikkailuromaani suomalaismaustein. Sellainen ainakin lopputulos on. Harmillista, että mestari ei ole kuitenkaan jaksanut paneutua kirjojen rakenteeseen, vaan Barbaran kuoleman jälkeen jo ensimmäinen romaani karkaa kirjoittajan käsistä. Mikael ja Antti harhailevat vailla suuntaa läpi kuohuvan Euroopan kohdaten monia historiallisia henkilöitä, kuten paavin, keisarin ja itsensä Lutherinkin. Idea on hieman sama kuin Forrest Gumpissa.

Mikael pitää itseään viisaana saatuaan säätyään enemmän kirjanoppia. Anttia hän jaksaa moittia tyhmäksi ja hidasjärkiseksi, vaikka Antti monesti pelastaa hänen henkensä, eikä läheskään aina pelkästään voimansa avulla. Esimerkiksi raha-asioissa Antti osoittaa melkoista oveluutta.

Teininä nautin vauhdikkaasta seikkailusta ja romantiikasta, mutta aikuisena tarinan takaa on näkevinään jotain muutakin. Kirkon harjoittama politiikka muistuttaa pelottavalla tavalla totalitarismin järjestelmää, jossa jokainen haluaa kiireesti paljastaa naapurinsa kerettiläiseksi, jotta ei itse joutuisi epäillyksi. Talonpoikien kapinassa on mukana sosialismin perussiemen: kaikki on yhteistä. Kun kapina kukistetaan, on voittajien kosto armoton. Historia totisesti toistaa itseään.

Tapahtuma-aika eli 1500-luvun alku on oivallisesti valittu. Eurooppa on monenlaisen mullistelun ja murroksen kourissa. Maallinen ja kirkollinen valta taistelevat keskenään, mutta kummallakin on omissa riveissään pahoja repeämiä. Ulkopuolelta uhkaavat muslimit. Amerikka on juuri löydetty. Mikään ei tunnu olevan enää vanhalla tolalla.

Äänikirjana Mikael Karvajalka on muhkea paketti: 30 cd-levyä, yhteensä lähes 34 ja ½ tuntia kuunneltavaa. Kuuntelusta tekee helppoa taitava lukija Veikko Honkanen. Siltikin täytyy sanoa, että lukea tuskin tätä enää jaksaisin. En myöskään aio kuunnella Mikael Hakimia, vaikka sekin minulla on äänikirjana. Kerta riittää!

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

WSOY:n äänikirja. 30 cd:tä, 34 h 24 min. Lukija Veikko Honkanen.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Olen lavean proosan ystävä, ja useimmat lempikirjani ovat paksuja tiiliskiviä, joita ei parane pudottaa jalalle. Kunnon tarina on maalattu pitkin, levein vedoin, ja ihmisten mukana voi mieluusti kulkea kokonaisen elämän, miksei useammankin sukupolven verran. Pienoisromaanit ja novellit eivät siis oikein ole minun juttuni, noin pääsääntöisesti. Toki arvostan tiivistämisen taitoa. Pieneen tilaan saa taitava kirjoittaja mahtumaan vaikka koko kosmoksen, ja taitavasti kirjoitetun novellin äärellä huokaan tyytyväisenä minäkin.

Kiinnostuin kirjallisuusihmisenä syksyllä alkaneesta Novelli palaa! -hankkeesta, jossa ovat mukana Nuoren Voiman liiton lisäksi mm. Lukukeskus, VR ja useat kustantajat. Hankkeeseen liittyy vuoden alussa julkaistu kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama novellikokoelma Taskunovellit. Ideana on ollut pyytää kirjailijoilta hyvin lyhyttä novellia nimensä mukaisesti taskuun mahtuvaan antologiaan. Kovakantisena julkaistu teos on tietysti hieman juhlavampi kuin pokkari olisi ollut, mutta jotenkin pehmeäkantisuus olisi vielä tätä näppärästi mukana kuljettamista tukenut.

Mukana on novelli yhdeltätoista suomalaiselta nykykirjailijalta. Kirjoittajia ovat Anu Holopainen, Ville Hytönen, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Laura Lindstedt, Rosa Meriläinen, Tiina Raevaara, Eino Santanen, Petri Tamminen, Taija Tuominen ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi. Useimmat ovat tunnettuja ja kiinnostavia nimiä, ja vain Ville Hytönen, Eino Santanen ja Tommi Musturi olivat minulle uusia tuttavuuksia. Netti onneksi valaisee tietämätöntä ja paljastaa, että Santanen on runoilija ja entinen Nuoren Voiman päätoimittaja. Hytönen on samaten runoilija ja Savukeitaan kustannustoimittaja. Nimekästä joukkoa siis kaikki tyynni.

Kiinnostavaa oli lukea Taija Tuomisen novelli, sillä en ole lukenut häneltä mitään kaunokirjallista vuosiin, sitten Tiikerihain. Samaten oli mukavaa lukea Sirpa Kähköseltä vaihteeksi novelli pitkän romaanisarjan jälkeen. Kähkösen Sorbettisydän on tarkkaa kuvausta sisältävä pieni kertomus särkyneestä nuoresta sydämestä. Riku Korhosen novelli Leipäjono voisi olla vaikka jonkin rikosnovellikokoelman teksti. Siinä on hyviä lauseita, kuten: ”Eilen minut ryöstettiin leipäjonossa.” Sillä olisi voinut vaikka aloittaa novellin. Petri Tammiselta on mukana mainio itseironinen novelli, joka koostuu Petri Tammiseen rakastuneen fanin päiväkirjaotteista eräältä kesältä. Nauratti. Laura Lindstedtillä on myös mukavia ideoita novellissaan.

Kirjan heikkous on yhteisen teeman puute. Novellit jäävät leijumaan ilmaan, kun niitä ei sido yhteen muu kuin kannet. Harmi, sillä yksittäisinä suurin osa teksteistä on oikein hyviä. Äidinkielen opettaja minussa kiinnostui tästä teoksesta siksi, että se antaa pieniä maistiaisia niin monelta kirjoittajalta, ja voisin hyvin kuvitella tätä käytettävän myös kouluopetuksessa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Karisto 2013. 137 s.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Nappasin tämän ohkaisen kirjan mukaani kirjaston uutuushyllystä, koska muistin sen pärjänneen mainiosti kirjabloggaajien Globalia 2012 -kisassa. Kolmas sijahan näytti tulleen, onnittelut siitä. Jollei kirjan nimi olisi ollut tästä yhteydestä tuttu, tuskin olisin siihen tullut tarttuneeksi, koska ulkonäkö on niin mitäänsanomaton, suorastaan tylsä. Kun tarkasti katsoo, kuvassa on ilmassa leijuvia voikukansiemeniä. Vertauskuvallista ja taiteellista, toki. Mutta ei järin luokseen kutsuvaa.

Kirjasta on julkaistu kymmeniä blogikirjoituksia ja aimo tukku lehtiarvioita, joista useimmat lienevät kiittäviä, jopa ylistäviä. Susa ei voinut kuin ”huokailla ja ihastella, miten taidokas tarina mahtuukaan vain 157:n sivuun!”. Hannan mielestä kirja ”oli niin vetävä, että mietin lukiessani, että kumpa tämä ei vielä päättyisi”. Leena Lumi taas hehkuttaa kirjailijan ääntä: ” Mies joka kirjoittaa näin hienonhellästi, viljelee sarkasmia, mutta ei sorru kyynisyyteen, on temperamenttinen, mutta aidosti välittävä, hetkittäin hieman tuittuileva, hän saa minut lukemaan kaikki mitä ikinä on keksinyt kirjoittaa!” Katja suorastaan vyöryttää ihastusta: ” Teos on suorastaan ihmeellinen. Se on ihmeellinen, koska se on niin pieni ja siihen mahtuu silti yhden ihmisen (melkein) koko maailma. Se on ihmeellinen, koska se on niin arkinen, niin voikukanhahtuvan harmaa koko tunnelmaltaan ja silti se käsittelee suuria teemoja: kuolemaa, kohtaamisia ja eroja, sukupolvien välistä kuilua. Se on melankolisen, miltei alistuneen, lempeä ja kuitenkin se nostaa esiin ihmisen julmia puolia.”” Mikä pikkuinen helmi! Mikä lukijaa piinaava jännitystarina! Miten kaunis ja todenmukainen (tai ehkä ei) nuoruuden kuvaus, miten hauska ja sympaattinen kertoja!” huudahtelee Minna. Ja niin edelleen.

Pakko sanoa, että tässä tuntee itsensä hieman yksinkertaiseksi sekä nuivaksi. Minä en nimittäin huokaillut enkä värissyt ihastuksesta lukiessani brittiläisen Julian Barnesin pienoisromaania Kuin jokin päättyisi. Kirja ei ollut huonokaan, mutta en vain oikein syttynyt. Jotain kertoo sekin, että luin kirjaa kolme iltaa, vaikka siinä tosiaan on vain 157 sivua. Varsinaisesti tarina ei ns. tökkinyt, mutta.

Minäkertoja Anthony Webster kertoo tarinaansa lukijalle tehden monia itseironisia huomautuksia matkan varrella. Tony, kuten häntä kutsutaan, kuvailee itseään keskinkertaisuudeksi, jolla muiden keskinkertaisten tavoin on suuria luuloja itsestään. Kouluaikana kolme kaverusta luki kaunokirjallisuutta korostaakseen älyllisyyttään. Kirjoja myös hankittiin kirjahyllyyn antamaan todellisuutta lukeneempi vaikutelma. Sitten kouluun tulee uusi poika Adrian, joka oikeasti on älykkö. Tai niin ainakin opettajat ja oppilaat tuntuvat ajattelevan. Eniten Tony pitää historian ja kirjallisuuden tunneista, ja niistä on muutamia muistumia kirjan ensimmäisessä osassa, jossa Tony kuvaa elämäänsä nopeasti aina eläkevuosiin asti. Adrianin lisäksi toinen merkittävä henkilö Tonyn nuoruudessa on ensirakkaus Veronica. Näiden kahden rinnalla Tony tuntuu kärsivän jatkuvaa alemmuutta.

Toinen osa alkaa tiedolla, että Tony on saanut yllättäen pienen perinnön Veronican äidiltä, jonka hän on aikoinaan tavannut vain kerran ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävänsä kotona. Vierailu ei sujunut kovin hyvin, mutta Tony piti Veronican äidistä Sarahista. Saadakseen itselleen kuuluvan perinnön käsiinsä Tony joutuu ottamaan uudelleen yhteyttä Veronicaan yli neljänkymmenen vuoden jälkeen. Nuoruuden tapahtumat, jotka ovat Tonyn muistoissa siistissä järjestyksessä, alkavat näyttäytyä aivan uudessa valossa. Tony joutuu ikäväkseen tunnustamaan, ettei ole aina välttämättä toiminutkaan niin korrektisti kuin on itselleen uskotellut. Veronica syyttää Tonya siitä, ettei tämä milloinkaan ole tajunnut mitään mistään, tarkoittaen ihmissuhteita. Loppuratkaisun viimeisen sivun käänteen jälkeen myötätuntoni on kyllä Tonyn puolella. Eihän hän ollut mitenkään voinut tietää, miten siis tajuta?

Loppu romaanista on tosiaan kuin arvoitusdekkarin ratkaisemista. Mitä oikein tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten? Kummallisista vihjeistä Tony-paran pitäisi rakentaa ehjä kuva tapahtumista. Pidin tätä ratkaisua jotenkin teennäisenä, raflaavuutta tavoittelevana.

Pidin kirjoittajan verkkaisesta tyylistä, jolla hän kuvaa tuiki tavallisen, keskiluokkaisen pikkuvirkamiehen tapahtumaköyhää elämää. Myös pohdinnat historian olemuksesta, kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta ja muistamisesta ja muistoista viehättivät. Tonyn ajaminen tarpeettomiin itsesyytöksiin kuitenkin harmitti, samaten se, että hän jatkuvasti tunsi alemmuutta Veronican perheen edessä. Tämä lienee seikka, jota on muiden kuin brittien vaikea täysin ymmärtää, koska luokkajako Englannissa on hienovireinen mutta sitkeä, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Hieman harmittivat myös luvattoman monet kirjaan jääneet paino- tai oikolukuvirheet. Kirja sentään kuuluu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjaan, jonka pitäisi edustaa parhaimmistoa.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending)

Suom. Kersti Juva. WSOY 2012. 157 s.