Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Vuosi sitten olin varsin innoissani luettuani Kati Hiekkapellon esikoisdekkarin Kolibri. Tykästyin heti Hiekkapellon päähenkilöön, maahanmuuttajataustaiseen poliisiin Anna Feketeen. Kirjoittamani jutun kommentteihin sain varsin kirpakkaa palautetta, kun pidin Anna Feketeä raikkaana ja uudenlaisena hahmona suomalaisessa dekkarigenressä. Anna kuitenkin jatkaa työtään pohjoissuomalaisen kaupungin rikospoliisissa Hiekkapellon toisessa dekkarissa Suojattomat.

Hiekkapelto vain parantaa otettaan. Annan ja Eskon henkilöhahmot syvenevät entisestään. Kolibrin loppu oli heidän keskinäisten väliensä osalta ehkä hieman turhankin ruusuinen, mutta tässä seuraavan vuoden kevättalveen sijoittuvassa kirjassa on siinä suhteessa otettu monta askelta taaksepäin. Eskosta ei kuoriutunut kerta heitolla suvaitsevaa herrasmiestä, onneksi. Anna pohdiskelee henkistä kodittomuuttaan ja sitoutumispelkoaan edelleen. Tunteet nousevat pintaan, kun äidiltä tulee entisestä kotimaasta huonoja uutisia.

Suojattomat jatkaa siis osin samoja teemoja kuin Kolibrikin. Uusina teemoina ovat vahvasti mukana huumeet ja rikollisjengit. Paperiton, karkotuspäätöksen saatuaan kadulle paennut Afganistanin kristitty Sammy on ajautunut ahdingossaan pahaan Subutex-koukkuun. Kaverinsa kämpiltä annosta hakiessaan hän joutuu mukaan entistä pahempiin hankaluuksiin. Yläkerran asunnon vanhus tulee valittamaan kovaäänisestä musiikista, jolloin asunnon omistaja tulee käyttäneeksi liikaa voimaa. Seuraavana päivänä Anna joutuu hoitamaan nuoren unkarilaisen au pair -tytön kuulustelua. Gabriella on yöllä ajanut tiellä maanneen vanhan miehen kuoliaaksi.

Samaan aikaan ryyppäämään ratkennut Esko hoitaa KRP:n toimeksiannosta kimuranttia tehtävää. On selvitettävä nuoren maahanmuuttajapojan Rezan osuutta vaarallisen kansainvälisen katujengi Black Cobran yritykseen rantautua Suomeen. Reza vain tuntuu kadonneen kuin maan nielemänä. Etsinnöissään Esko tulee sohaisseeksi johonkin arvaamattomaan ja saa tappajat peräänsä. Kaiken lisäksi terveys tuntuu uhkaavasti murenevan, eikä elämänhalukaan ole kukkeimmillaan. Yllätyksekseen Esko huomaa miettivänsä lähtöä kansainvälisiin avustustehtäviin. Yllätys sen sijaan ei ole, että Annan ja Eskon tutkimat jutut alkavat kietoutua yhteen.

Kolibrissa riehui sarjamurhaaja, ja lievästi kritisoin loppuratkaisun epäuskottavuutta. Suojattomat on huomattavasti tukevammin kiinni realismissa, vaikka aika lailla odottamattomia yhteensattumia toki on. Fiktiosta kuitenkin on kyse, ei poliisin arjen pikkutarkasta dokumentoinnista (missä siinäkin lienee sattumilla osuutensa). Suojattomienkin heikoin kohta on rikosjuonen ratkaisu. Eskon juttu saadaan pakettiin astetta uskottavammin kuin Sammyn kaverin asuintalon kummalliset kuolemantapaukset. Murhaaja narahtaa lopulta varsin yksioikoisesti kaiken tutkinnan jälkeen. Annan henkilökohtaisen elämän osalta tarina jää kutkuttavasti kesken, joten jatkoa jään jälleen toiveikkaana odottelemaan.

Hiekkapelto ei saanut Kolibrilla Finlandia-ehdokkuutta eikä muitakaan kirjapalkintoja, vaikka sellaisia vuosi sitten juttuni kommenttikeskustelussa ennakoitiin. Lukevan yleisön suosioon hän on kiinnostavilla kirjoillaan kuitenkin päässyt. Suojattomat vain nosti Hiekkapellon pisteitä omassa taulukossani!

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Otava 2014. 298 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja

Äänikirjojen kuuntelun autuutta olen täällä blogissani hehkuttanut ties kuinka monesti. Kaiken muun hyvän ohella äänikirjoilla voi paikkailla kirjalliseen sivistykseensä syystä tai toisesta jääneitä aukkoja vähällä vaivalla. Näin päätin tälläkin kertaa toimia, kun poimin lähikirjaston lastenosaston äänikirjahyllystä Siri Kolun Me Rosvolat -äänikirjan. Teoksesta tiesin ennestään oikeastaan vain, että se joitakin vuosia sitten voitti Finlandia Junior -palkinnon. Koska omat lapset ovat jo isoja, en enää tule luontevasti lukeneeksi lastenkirjoja, joten tämä oli jäänyt kokonaan väliin. Ajattelin, että nyt voisin kirjan kuunnella, niin olisi sitten sekin ’hallussa’. Ihan niin helpolla en kuitenkaan päässyt! Jäin nimittäin koukkuun ja jouduin varaamaan loputkin osat kuunneltavakseni.

Kirja alkaa suoraan toimintakohtauksella. Kymmenvuotias Vilja Vainisto on vanhempiensa ja sisarensa Vanamon kanssa autossa, kun hänet ryöstetään. Maantierosvoperhe Rosvolat on päättänyt hankkia Kalle-pojalleen ystävän. Koska kaikki muukin tarvittava perheessä hankitaan maantierosvouksella, tehdään niin myös, kun tarvitaan ystävää. Vilja onnistuu nappaamaan mukaansa vain reppunsa, jossa ei oikeastaan muuta tarpeellista ole kuin vaaleanpunakantinen muistikirja. Siihen Vilja kesän aikana kirjoittaa muistiin rosvoelämästä oppimiaan asioita.

Aluksi Vilja koettaa kaikin keinoin pelastautua ja karata rosvojen kynsistä, mutta vähitellen hän alkaa sopeutua tilanteeseen ja sitten jopa viihtyä. Asiaa auttavat paitsi rosvoperheen mukavuus ja sen viettämän elämän kiehtovuus myös Viljan oman perheen tylsyys. Isä Jouni Vainisto on veronmaksajan eli VeMan perikuva (pahinta, mitä rosvoperhe tietää!): kunnollinen ja tunnollinen virkamies, joka haluaa tehdä aina kaiken oikein ja joka harrastaa sukututkimusta. Äidillä on aina kiire ja paljon töitä, joita tehdään kotonakin. Vanamo taas on oikea pississiskon painajaisversio! Oikeastaan on siis mukavampaa viettää kesälomalla hurjaa rosvoelämää kuin palata kotiin.

Maantierosvojen kesän kohokohta on kesätapahtuma, johon koko Suomen rosvoperheet kokoontuvat kisaamaan erikoisista rosvomestaruuksista. PiMassa eli pienoismallikisassa esimerkiksi kisataan siitä, kuka on koonnut hienoimman pienoismallin kokonaan rosvotuista materiaaleista. Arvissa taas arvioidaan ryöstösaaliita. Hurjimpiin lajeihin kuuluu naisille tarkoitettu Piirakka ja paini, jossa ensin syödään kilpailijoiden valmistamat piirakat ja sitten painitaan mahat täysinä. Rosvolat huomaavat pian, että Viljalla on kosolti taitoja ja älyä, joita rosvoelämässä ja kesäpäivien kilpailuissa voi hyödyntää.

Koukutuin siis täysin tähän Hannu-Pekka Bjökmanin vetävästi lukemaan vauhdikkaaseen ja jännittävään tarinaan. Minusta Kolun teksti asettuu hienosti taidesatuperinteen kehykseen. Mieleen tulevat esimerkiksi Astrid Lindgrenin Peppi ja Ronja, itsenäiset ja älykkäät tytöt, jotka pärjäävät aikuisille mennen tullen. Myös Thorbjørn Egnerin Kolmen iloisen rosvon humoristisuus ja rosvoilun hyväntahtoisuus väikkyivät jossakin ajatuksissani tätä kuunnellessani. Kolu on vielä lisännyt mukaan aimo annoksen lapsia (ja toisella taolla aikuisia) puhuttelevaa huumoria ja ennen kaikkea kunnon satsin jännitystä. Mielessäni näin jo, miten tämä toimisi elokuvana. Enpä paljoa erehtynytkään, sillä mikäli oikein ymmärsin, kirja on aikoinaan kirjoitettu sillä silmällä, että se voitaisiin myös filmata. Koekuvaukset taitavat olla parhaillaan menossa.

Me Rosvolat aloittaa sarjan, jonka tähänastiset neljä osaa olen nyt kuunnellut lähes putkeen. Viihdyin vallan mainiosti! Konnakaraokessa on kulunut vuosi Me Rosvoloista, ja talveksi kotiin ja kouluun palannut Vilja odottaa uutta ’ryöstöä’, josta on sovittu Rosvoloitten kanssa. Mutta samaa odottaa ja pelkää Viljan isäkin. Varotoimeksi Vilja on toimitettu koko kesän mittaiselle tarkoin vartioidulle musiikkileirille, jossa tarjotaan vain vihanneksia ja viulunsoittoa. Onneksi leiriohjaaja menee lankaan ja Viljan onnistuu lähettää hätäsanoma. Uusi seikkailukesä voi alkaa. Yllättäen kesäpäivien kilpailuihin on tullut hankalia sääntömuutoksia. Viljan nokkeluudelle on jälleen käyttöä.

Iso-Hemmin arkussa ja Vaakunaväijyssä juoni tihenee entisestään, ja muutkin rosvojoukot tulevat tutuiksi. Rosvoloilla ja Viljalla on sekä liittolaisia että verivihollisia muiden rosvoperheitten joukossa, ja kisa rosvovaltiaan arvonimestä sekä salaperäisestä vanhasta rosvo-oppaasta käy hermoja raastavan jännittäväksi. Viljan oma perhe sotkeutuu vaarallisiin tapahtumiin syvemmälle kuin kenties on terveellistä. Yllättäen myös isän sukututkimusharrastuksesta on hyötyä.

Kahdessa viimeisessä kirjassa on mukana myös muutama vedet kielelle nostattava leivonta- ja ruokaresepti, jotka mieluusti haluaisin talteen. Autossa kuunnellessa muistiin kirjoittaminen ei oikein suju, joten pitänee lainata kirjat vielä perinteisessäkin muodossa. Ainakin niitä mainioita huippukokouskeksejä olisi saatava joskus.

Jos minulla siis vielä olisi alle kymmenvuotiaita mutta yli neljävuotiaita lapsia, lukisimme heille Rosvoloita iltasaduiksi ja nauraisimme ja jännittäisimme yhdessä. Alakouluikäiset lapset lukevat näitä varmasti mielellään itsekin, ja koko perheen automatkoilla äänikirjaversiot lienevät aika yliveto viihdyke. Kirjoissa autoilla ja maanteillä on keskeinen rooli, joten jännityskerrointa tulee vielä lisää!

Hieman kuuntelusessioitani häiritsi, että neljän kirjan sarjan lukee kaikkiaan kolme eri lukijaa. Aloitusosassa lukija on siis Björkman, mutta kakkosen ja kolmosen lukee Elsa Saisio. Pidän Saision luennasta kovasti, ja kun sain ravisteltua päästäni mielleyhtymät Riikka Pulkkisesta, jonka kirjoja Saisio on lukenut, homma toimi vallan mainiosti. Sitten olikin hetki nieleskeltävä, kun neljättä osaa alkoi lukea Eija Ahvo. Loistava lukija on Ahvokin, ja alun yllättymisen jälkeen totuin taas nopeasti. Kuitenkin toivoisin, että sarjoja lukisivat samat henkilöt.

Siri Kolu: Me Rosvolat

Otavan äänikirja 2011. Lukija Hannu-Pekka Bjärkman. Kesto 5 h 4 min.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke

Otavan äänikirja 2012. Lukija Elsa Saisio. Kesto 9 h 17 min.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Otavan äänikirja 2012. Lukija Elsa Saisio. Kesto 5 h 49 min.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Otavan äänikirja 2013. Lukija Eija Ahvo. Kesto 5 h 22 min.

Lainattu kirjastosta. Kaikki äänikirjat voi myös ostaa ja ladata Elisa Kirjasta.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä

Kaikesta talouden epävarmuudesta ja kustannusmaailman uhkakuvista huolimatta uusia kustantamoja nousee kuin sieniä sateella. Ainakin siltä tuntuu, ja hyvä niin! Uusin tuttavuus minulle on uudenuutukainen espoolainen Books North -kustantamo, jonka pari viikkoa sitten julkaisema satukirja on herättänyt mukavasti huomiota eri medioissa ja erityisesti somessa, jota kustantamon edustajat tuntuvat taitavasti käyttelevän. Kirjabloggaajille on maistiaiskappaletta houkuttelevasta uutuudesta tarjottu ahkeraan, ja osuipa yksi minunkin kohdalleni.

Books North on rohkeasti avannut uuden Puiden tarinoita -nimisen satukirjasarjan Puusepällä. Tyylikkään opuksen tekijät ovat melkoista kaartia. Tekstistä vastaa Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttner ja kuvituksesta Ville Tietäväinen, jonka teos Vain pahaa unta voitti juuri hiljan Tulenkantaja-palkinnon. Tietäväinen on julkaissut teoksen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa, ja se oli syksyllä Finlandia Junior -ehdokkaana ja voitti Blogistanian Kuopuksen. Aiempi sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet voitti Sarjakuva-Finlandian. Eipä siis ihme, että Puuseppä on herättänyt huomiota kirjamaailmassa.

Tarina itsessään nojaa vahvasti satuperinteeseen opetuksineen kaikkineen. Luonnon puolesta otetaan kantaa melko vahvastikin, ja tarinan yleissävy on jollain tapaa surumielisen kaunis. Tietäväisen persoonallinen kuvitustyyli on tunnistettavissa jo kannesta alkaen. Kuvien väritys on kauttaaltaan maanläheistä, ja ruskean eri sävyt hallitsevat teosta. Lehdenvihreät lukunauha ja esilehdet piristävät mukavasti ulkoasua. Yksityiskohtiin on panostettu myös kauniiden anfangien muodossa. Samaten tarinassa vilahtavat erikoiset luvut saavat selityksensä lopusta löytyvästä Fibonaccin lukusarjasta. Ihmettelinkin lukiessani tätä yksityiskohtaa, mutta sieltähän se selitys löytyi.

Kirjan ulkoasun viimeistelyyn on siis panostettu poikkeuksellisen paljon. Niinpä olisin toivonut, että tekstikin olisi vielä kerran oikoluettu ja hiottu ennen painoon lähettämistä. Mitään suuria kömmähdyksiä ei tekstiin ole livahtanut, onhan kirjoittaja ammattimies, mutta muutama pikkuseikka kuitenkin suppeassa tekstissä tökkäisi silmään. Esimerkiksi muutama pilkku on livahtanut väärään kohtaan, ja saarni-sanaa taivutetaan suomen kirjakielen vastaisesti. Parisataasivuisessa romaanissa nämä pienet kauneusvirheet olisivat varmasti seulani läpäisseet sen kummemmitta mutinoitta, mutta yhden sadun satukirjassa on vähemmän sijaa virheille, valitan.

Omat lapset ovat jo satuiän aikaa sitten ohittaneet, joten kirjaa lukiessani koetin miettiä sopivaa kohderyhmää. Küttnerin kieli ei ole liioitellun yksinkertaista, mutta aikuisen lukemana ja tarvittaessa selittämänäkin tarina varmasti uppoaa mukavasti nelivuotiaisiin ja siitä vanhempiin kuulijoihin. Jo itse lukea osaavat varmasti myös pitävät tästä, ja voisin ajatella tokaluokkalaisen lapsen hyvinkin tämän kirjan äärelle. Laadukas, kotimainen vaihtoehto Disney-tyyppiselle menolle.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä. Puiden tarinoita 1.

Books North 2014. 30 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Lisää Puusepästä vaikkapa Lumiomena-blogista.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Kansi Jussi Karjalainen.

Otavan vuonna  2012 järjestämän Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun sadosta on nyt julkaistu ainakin kolme teosta. Kilpailun voitti Tua Harno sukupolviromaanillaan Ne jotka jäävät. Toiseksi tullut Meri Kuusiston tragikoominen Amerikkalainen näki päivänvalon alkuvuodesta, ja nyt on painosta tupsahtanut kolmossijalle rankattu Petri Vartiaisen Isäasentoja. Kaikki ovat siis esikoisromaaneja. Kärkikolmikon perusteella ei ainakaan tarvitse olla huolissaan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuudesta.

Vartiaisen kirja pakenee määritelmiä. Kokonsa puolesta se voisi olla pienoisromaani. Sivuja sirossa ja väljätaittoisessa teoksessa on 159, eli se on siis ’yhden illan juttu’, kuten ystäväni erästä toista teosta käsissään pidellessään luonnehti. Kirjan lukeekin nopeasti, mutta hyvän kirjallisuuden tavoin pelkkä mitta ja koko eivät kerro kaikkea. Tiiviit, hiotut lauseet ovat paikoin kuin aforismeja tai säkeitä runosta. Ajateltavaa kirja tarjoaa huomattavasti enemmän kuin vaatimaton sivumäärä antaisi odottaa.

Kansiliepeessä hymyilee leveästi noin 35-vuotias mies, josta tekstissä kerrotaan, että hän opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta Kuusamossa. Kirjan minäkertoja on noin kolmikymppinen mies, josta ensimmäisen osan aikana tulee kolmilapsisen perheen isä. Mies käy töissä. Työ on äidinkielen opettajan työtä, se käy muutamasta vinkistä selväksi. Kuinka paljon sitten Vartiaisella ja kirjan minäkertojalla on yhteistä tai kuinka paljon he ovat yksi ja sama, on tietysti sivuseikka. Joka tapauksessa Isäasennoista hehkuu eletty ja koettu väkevänä.

Minusta kirjaa on hieman vaikea lukea romaanina. Lähinnä esteeksi, jos nyt sellaisesta voi puhua, asettuu kirjan muoto. Suurin osa tekstistä on kuin muistelmatilitystä. Kurkotetaan myös oman isyyden ulkopuolelle tarkastelemaan isyyttä omien sukulaisten, ennen kaikkea oman isän kautta. Lisäksi aika paljon Vartiainen pohdiskelee minäkertojansa kautta isän ja miehen rajankäyntiä. Missä roolit yhtenevät, milloin erkanevat? Mitä missäkin tilanteessa tekee isä, mitä siinä voisi tehdä mies? Mielenkiintoista on myös lähes kilpailuasetelma äidin ja isän roolien välillä perheessä. Isä tuntuu olevan aina altavastaajana, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Vain äiti voi olla raskaana ja siten ’oikeasti tietää’, millaista se on.

Omat lapset alkavat olla jo aikuisia, mutta silti kirja sai aikaan voimakkaita tunteita. Juuri tuollaistahan se oli! Huonosti nukkuneena koetti selvitä arjesta niin kotona kuin töissä. Lapset imivät kaiken energian ja voiman, mutta antoivat aivan käsittämättömän paljon. Mikä rakkauden määrä ja tunteen kaiken ylittävä hyöky! Kun äitiys on itsellä jo kaksikymmenvuotiasta, voi ainakin omasta mielestään tunnustaa, että aika moni asia taisi meilläkin mennä kuten kirjan perheellä. Parisuhde jää helposti vaippavuorten ja legopalikoiden taakse. Se on sieltä välillä raivattava ja ’puhuttava niin kauan, että varmasti puhutaan samaa kieltä’. Omaa aikaakin olisi jostain lohkaistava, edes pikkuisen, vaikka vain yhden kirjansivun mittaisen hetken verran.

Minua kirjassa puhuttelee ennen kaikkea rehellisyys, jolla siinä isäksi tulemista ja isänä olemista kuvataan. Aina ei ole helppoa, väsyttää ja pelottaa, mutta silti ei marista eikä paruta vaan eteenpäin mennään vastuuta kantaen. Vaikka ahdistaakin välillä, erityisesti vaimon kyltymätön lisääntymishalu. Arki on täynnä toimintaa, kun taloudessa on kolme lasta. Sattuu ja tapahtuu, pääasiassa mukavia juttuja. Kaikilla ei isyys ole sujunut yhtä hyvin, ja tummempia sävyjä tuleekin, kun kurkataan lähipiiristä hieman etäämmälle.

Kirjallisuusihmisenä pidin myös kovasti viittauksista (isä)kirjallisuuteen, joita Vartiainen on sirotellut sopivan määrän tekstiinsä. Lukeva isä lukee myös lapsilleen: ”Kun joku lapsista tyrkyttää kirjaansa minun kirjani päälle, istuvat kohta kaikki sylissä, ja luen ääneen. Makustelen lauserakenteita. Lastenkirjoissa on yksinkertainen, selkeän voimakas kieli.

Isä lukee niin pitkään kuin tarvitaan.”

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Otava 2014. 159 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

26.2.2014 Helsingin Sanomissa julkaistu Antti Majanderin kritiikki räjäytti jonkinlaisen kirjamaailman pankin meikäläisittäin. Majander hehkuttaa avoimen lääpällään juuri ilmestynyttä Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys:  ”Neljäntienristeys on oivaltaen rakennettu, yksityiskohdissaan rikas ja ilmaisultaan herkkyydessään väkevä. Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon.”

Yhtäkkiä suhteellisen tuntemattomasta turkulaisesta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta tuli suhteellisen tunnettu kirjamaailman julkkis, jonka haastatteluja halutaan joka paikkaan ja jonka kirjan ensimmäinen painos myytiin vauhdilla loppuun kirjakaupoista. Minua onnisti, sillä sain napattua paikalliseen kirjakauppaan hankitun, todennäköisesti ainoan, kappaleen toisten kirjaa himonneitten nenien edestä. Varoin sen tarkemmin lukemasta Majanderin arviota, mutta sen yhteyteen liitetyn Kinnusen haastattelun luin kyllä. Mies vaikuttaa sympaattiselta, mutta ennen kaikkea kertomus kirjan synnystä viehätti. Lyhyen ajan sisään jo kolmannen kerran törmäsin siihen, että kirjailija on ensin luullut kustantajan yhteydenottoa pilapuheluksi.

Kaikesta huolimatta pääsin lukemaan romaania suhteellisen puhtaalta pöydältä. En tiennyt kovinkaan paljon siitä, mistä se kertoo. Sen tiesin, että tapahtumapaikka on Kuusamo ja aikajänne pitkä. Yksi keskeisistä henkilöistä on kätilö viime vuosisadan alussa. Siinäpä se. Lisäksi odotin laadukasta kerrontaa. En pettynyt hiukkaakaan. Tulin jopa yllätetyksi. Majanderin arvion allekirjoitan sataprosenttisesti. Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä, hiottu ja tasokas esikoisromaani. Se olisi sitä, vaikka olisi tekijänsä kolmas tai kymmeneskin. Tarina viihdytti ja kosketti. Henkilökuvaus on harvinaisen taitavaa. Teemat puhuttelevat. Rakenne on pohdittu ja taiten sommiteltu. Mitään ei ole liikaa. Lukijalle jää vain jano saada lisää.

Romaani jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on oma päähenkilönsä. Henkilöt nivoutuvat tiiviisti yhteen, sillä he ovat kaikki saman perheen jäseniä, vaikkakaan eivät kaikki keskenään aikalaisia. Näkökulmat ja kertomuksen palat risteävät paikoin, ja loppuun päästyään lukijalla on mielessään koko kuva erään perheen tarinasta. Tosin itse olen sen verran hidasjärkinen lukija, että hienon epilogin jälkeen minun oli palattava prologiin, joka vasta täysin avasi kuvion kaikki nyanssit. Ensi lukemalla en epilogista vielä paljoakaan tajunnut.

Kinnunen kertoo tuossa mainitsemassani Hesarin jutussa lähteneensä ensin kirjoittamaan novelleja, mutta kirjoittajakurssin vetäjä Kirsti Ellilä oli alkanut epäillä, että syntymässä onkin romaani. Novellimaisuus näkyykin Neljäntienristeyksessä mukavasti. Kunkin henkilön elämästä on poimittu joukko tapahtumia, lyhyitä välähdyksiä, jotka voi lukea taidokkaina novelleina halutessaan. Kinnusen tyylissä pidän paljon juuri selittelemättömyydestä, jonka Majanderkin nostaa esiin. Lukija joutuu tai saa itse päätellä, mitä kerrotusta seuraa tai mistä se johtuu.

Pidin myös siitä, miten sattumalta Neljäntienristeys nivoutuu yhteen monen viime vuosina lukemieni loistavien romaanien kanssa. Ensinnäkin perheen kantaäiti Maria on ammatiltaan kätilö, itsellinen ja rohkea nainen. Eipä ollut vaikea etsiä yhtymäkohtia Katja Ketun Kätilö-romaaniin, vaikka ne ovatkin todella vain aiheen tason samankaltaisuuksia. Kätilön ammatti on ollut ensimmäisiä naisille avautuneita uravaihtoehtoja. Hinta itsenäisyydestä on kova, ja sen Mariakin joutuu elämässään maksamaan. Yhteistä on myös pohjoisen Suomen karut oltavat. Marian uran huippu asettuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mutta eivät olot paljoakaan siitä olleet muuttuneet Ketun Kätilön aikaan verrattuna.

Myös uskonnolla ja lestadiolaisuudella on näissä kahdessa romaanissa samankaltainen osuus. Se ei ole pääroolissa eikä keskeinen, mutta se vaikuttaa voimakkaana pohjavirtauksena ihmisten ajatuksissa ja teoissa, erityisesti syyllisyysnäkemys nousee uskonnollisesta kehyksestä. Lestadiolaisuuttahan tulin tutkailleeksi viime vuoden puolella monenkin romaanin kautta. Mieleen palasi myös vuoden 2013 alkupuolen lukukohokohta Tapani Heinosen Reunalla.

Marian jälkeen ääneen pääsee tämän tytär Lahja. Äitinsä tavoin Lahja haluaa olla itsenäinen ja taistelee itselleen harvinaisen ammatin, jota hänen poikansa Johannes aikanaan jatkaa. Lahja ei kuitenkaan ole muuten luonteeltaan Marian kaltainen. Mariaa kunnioitettiin ja pelättiin, koska hän puolusti viimeiseen saakka äitejä, jotka nääntyivät toistuvien synnytysten piinaamina. Maria ei pelännyt puhua suoraan luimisteleville isännille ja paheksuville uskonveljille. Lahja haluaa saada hyväksyntää.

Kolmantena mukaan tulee Kaarina, Lahjan miniä. Lahjan ja Kaarinan välit eivät koskaan lämpene kunnolla, vaikka he asuvat samassa talossa neljäkymmentä vuotta. Vielä kuolinvuoteellaan Lahja ajattelee, ettei koskaan suostunut sinuttelemaan miniäänsä. Eikä kadu, sitä. Kaarina on muualta tullut. Johannes on hänet tuonut miniäksi kotitaloonsa. Kaarinan näkökulmasta kerrotuissa luvuissa myös Johannes tulee lukijaa lähimmäs. 

Viimeisenä kerrotaan Onnin tarina. Vasta tämä osa romaania avaa kunnolla sen, mikä meni Lahjan ja Onnin suhteessa ja avioliitossa niin korjaamattomasti pieleen. Lahjan katkeruus ja jopa viha saavat selityksensä. Sota muutti Onnin lopullisesti, mutta jotain muutakin oli. Rauhan aikainen rakentamisvimmakin saa selityksensä. Marian poltetun pitkän talon tilalle Onni rakentaa pitäjän korkeimman ja suurimman talon. Vähän harmittaa jäädä aikanaan kirkolle toiseksi. Onnin tarina ja sen vaikutus kaikkeen muuhun on minusta koko romaanin riipaisevin osuus.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014. 334 s.

Ostettu kirjakaupasta. 

Lukunäyte kustantajan sivuilta.

Erik Axl Sund: Varistyttö

”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla.” Näin kehaisee Gefle Dagblad Erik Axl Sundin trillerin Varistyttö suomennoksen takakansitekstissä. Ehkä niinkin, ainakin mitä suoraviivaiseen kerrontaan tulee. Varistytössä ei nimittäin ole Millennium-trilogian jaarittelevaa rönsyilyä ja sisustamis- ja vaatekauppakuvauksia, jotka toisella lukukerralla alkoivat paistaa silmään Larssonin teoksessa. Mutta se ei välttämättä ole pelkästään etu. Varistyttö on kolmiosaisen kirjan avausosa, ja siinä ei ollut huumorin häivettäkään. Synkkää ja pimeää kyllä senkin edestä.

Karl Axl Sund on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset lähinnä musiikkibisneksessä ennen romaanin julkaisemista vaikuttaneet kaverukset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Varistyttö-trilogia (tai Victoria Bergman -trilogia) voitti Ruotsin dekkariakatemian erikoispalkinnon vuonna 2012. Otava julkaisee sarjan suomeksi pikavauhdilla. Ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyy virallisesti tänään, kakkososa Unissakulkija kesäkuussa ja viimeinen Varjojen huone lokakuussa. Aloitusosa päättyy melkoiseen koukkuun, joten on ihan hyvä, ettei odotteluaika ole turhan pitkä.

”Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?” Tämä kysymys pitkälti kertoo, mistä Varistytössä on kysymys. Tukholmasta löytyy kummallisia nuorten poikien ruumiita, joilta on muun muassa siististi poistettu sukuelimet. Ruumiita on säilytetty jossakin vaihtelevia aikoja ennen kuin ne on tuotu esille löydettäviksi. Rikoskomisario Jeannette Kihlberg on ymmällään. Kukaan ei tunnu kaipaavan murhien uhreja, eikä heitä pystytä tunnistamaan. Jälkiä ei juuri ole seurattavaksi.

Poliisin ylempi johto suhtautuu murhien tutkintaan nuivasti, jopa selkeän kielteisesti. Jeannetten oma pomo on sovinisti, joka puhuu Jeannetten miespuolisille alaisille mieluummin kuin komisariolle. Alaisetkaan eivät ole täysin lojaaleja naispomolleen, jota kutsuvat vastoin tämän tahtoa Janneksi. Kotiasiat Jeannettella ovat aika kliseiseen poliisiromaanityyliin aivan retuperällä. Työhön uppoutuva äiti menettää otteen murrosikäisestä pojastaan, ja taiteilija-aviomies lähinnä raivostuttaa saamattomuudellaan. Ainoa iloa tuottava asia elämässä – työn lisäksi – on jalkapallo.

Rikostutkinnassa turvaudutaan pian psykoterapeutti Sofia Zetterlundin apuun. Sofialla on vaikeiden asiakkaidensa joukossa erityisen vaikea tapaus, nuori nainen nimeltä Victoria Bergman. Sofia ei tunnu saavan Victorian tarinasta otetta. Potilas askarruttaa hänen mieltään, ja hän kuuntelee nauhoittamiaan keskusteluja yötä myöten, mutta turhaan.

Samaan aikaan seurataan parinkymmenen vuoden takaisia tapahtumia Varistytöksi itseään kutsuvan pienen tytön elämässä. Isä käyttää tytärtään kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi, ja todellisuus vääristyy kauhistuttavasti lapsen mielessä. Isän tekojen seuraukset ovat kalliit monellakin tavalla ja hinnan joutuvat maksamaan sattumanvaraiset uhrit.

Aihepiireiltään kirja ei siis ole mitenkään viihdyttävä tai valoisa, kaikkea muuta. Dekkarina tai trillerinä se on kuitenkin toimiva ja jännittäväkin. Alku vaikuttaa sirpaleiselta ja henkilöitä on paljon, mutta vauhtiin päästyään tarina kyllä tempaa vastustamattomasti mukaansa. Loppua kohti tosin aloin ihmetellä, miten kummassa tarina voi jatkua vielä kahden kirjan verran. Varistytön henkilöys näyttää lukijan kannalta varsin ilmeiseltä (mutta poliisi ei näytä tajuavan sitä sitten millään!), samoin hänen osuutensa nykyhetken tapahtumiin. Tuntuu olevan vain tunneista kiinni, että syyllinen paljastuu ja pidätetään. Uusia murhia kuitenkin tapahtuu kiihtyvään tahtiin, ja tämä aloitusosa jää täysin kesken. Luvassa on siis pakostakin vielä melkoisia juonenkäänteitä ja lukijan harhautuksia, ennen kuin kaikki on siististi paketista. Ahdistavasta synkkyydestä huolimatta lienee pakko lukea loputkin. Onnistunut koukutus siis!

Erik Axl Sund: Varistyttö (Kråkflickan)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 415 s.

Ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Mietteitäni sarjan kahdesta seuraavasta osasta voi kurkata täältä.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kansi Elina Warsta.

- Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti.

- Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.

Menossa oleva kirjakevät tuntuu ainakin kotimaisen kirjallisuuden ystävän näkökulmasta olevan harvinaisen korkeatasoinen. Kirjablogeissa ja muuallakin somessa on kuhinaa herättänyt Anni Kytömäen muhkea esikoisromaani Kultarinta. Se odottelee minulla kesäloman rauhaisia lukuhetkiä. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander taas antautui varsinaiseen ylistykseen Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys edessä. Majanderin mukaan sen kaltaisia huippuesikoisia ilmestyy ehkä muutama kymmenessä vuodessa. Harvinaisen suopea kritiikki valtalehdessä aiheutti ostoryntäyksen kirjakaupoissa, ja teoksen painos myytiin loppuun. Onnistuin saamaan oman kappaleeni viime hetkellä kirjakaupan hyllystä. Ensimmäisen osan romaanista luettuani voin jo sanoa, ettei Majandet tainnut väärässä olla.

Esikoisteos on myös Sari Pöyliön vallan mainio novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Jo nimi kertoo, mistä on kyse: äitien ja tyttärien kipeänkauniista suhteesta, vihasta ja rakkaudesta. Nimestä myös paljastuu, että kirjailija on käsitellyt tätä klassista aihetta varsin rankalla, mustanpuhuvallakin huumorilla höystettynä. Äidit eivät ole pyhimyksiä, mutta virheettömiä eivät ole sen paremmin tyttäretkään.

Lukumakuani vähänkin tuntevat tietävät, että en ole kovin suuri novellien ystävä. Mitä paksumpi romaani, sen parempi, on ollut jo vuosikymmeniä mottoni. Tietysti sillä edellytyksellä, että kirjan osaset muuten ovat kohdillaan. Pelkkä mitta mitan vuoksi ei minua lämmitä sekään. Olen kyllä tajunnut, että syy novellien vieroksumiseeni on omassa lukutavassani. Koetan lukea novellikokoelmaa kuin romaania eli yhteen menoon, kaikki novellit putkeen. Se ei tee teksteille oikeutta. Novellit on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi yksittäin, vaikka ne kokoelmaan olisikin valittu teemoittain.

Pölynimurikauppiaan kanssa päätin edetä toisin ja annoin itselleni luvan lukea vain yhden novellin päivässä. Rinnalla kulki sitten pari muuta teosta, sillä näin luettuna ohutkin kokoelma kesti viikon ja päivän verran. Olin kuitenkin tyytyväinen. Nyt tekstit pääsivät oikeuksiinsa ja ehdin aina hieman sulatella edellistä ennen seuraavan aloittamista. Tarinat pysyivät irrallaan toisistaan, itsenäisinä.

Harvat äidit ovat Pöyliön novelleissa tavallisia. Aloitusnovellissa Matkalla äidin kanssa äiti sairastaa kummallista aivosairautta, joka saa hänet käyttäytymään arvaamattomasti. Näin ainakin tavallisen kunnolliset tytär ja mies haluavat selittää äidin tilanteen. Äidin ja tyttären suhde on kääntynyt jo varhain ylösalaiseksi: pedantti ja äärimmäisen suunnitelmahakuinen tytär joutuu huolehtimaan impulsiivisesta äidistään. Vähän vastaava asetelma on monimerkityksisesti nimetyssä novellissa Side: kolmen sukupolven naiset matkustavat kesähuvilalle, ja ainoa käytännön asioista ymmärtävä ja huolehtiva on murrosikäinen Maria. Äiti haluaa vain ottaa aurinkoa ja isoäiti asentaa digiboksin. Maria aikuistuu konkreettisesti, mutta kolmikon muista jäsenistä ei oikein aikuisen rooliin ole.

Itse pidin eniten täysin överiksi vedetystä novellista Kellonkissaniitty. Novellin alkutilanteessa Tainan ja Päivin, aikuisten sisarusten, äiti on kuollut. Jo sairaalassa isälle ja Tainalle tulee riitaa siitä, haudataanko äiti isän varaamaan yhteiseen hautapaikkaan vai äidin toiveiden mukaisesti kotipitäjään kissankelloniitylle. Kumpikaan ei anna periksi, ja niin Taina päättää toteuttaa äidin toiveen ilman isän lupaa. Hän varastaa äidin ruumiin sairaalan ruumishuoneelta ja lähtee hurjalle pakomatkalle kohti Pohjanmaata. Raskaana oleva maanpuolustuskurssille osallistunut Päivi rientää sisarensa apuun…

Hauska ja hyvin toimiva idea on myös viimeinen novelli Melkein ihminen, jossa kaikkien muiden novellien äidit ovat koolla omituisessa laitoksessa tekemässä kuolemaa. Kurssinvetäjä kertoo heille terveisiä ja kuulumisia elämäänsä jatkaneilta tyttäriltä.

Pöyliön novellit siis veivät sydämeni kerta kaikkiaan. Löysin monesta tarinasta itseni, kuten ylihuolehtivasta äidistä kertovasta novellista Syvyyteen. Sitäkö minäkin pelkään, että talo tyhjenee liian pian ja on pakko kohdata itsensä? Toivottavasti omat lapseni kuitenkin hieman hellemmin irtautuvat takertuvasta äidistä kuin novellin Silja.

Toivottavasti saamme pian lisää luettavaa Pöyliön kynästä. Minä tietysti toivon romaania, mutta ’tyydyn’ kyllä novelleihin, jos taso pysyy yhtä hyvänä!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena 2014. 166 s.

Ostettu omaksi (PEKKin kuukaudenkirja).

Elina Halttunen: Syysvieraita

Kansi Jenni Saari.

Kuukausi sitten ihastuin Elina Halttusen äänikirjana kuuntelemaani esikoisromaaniin Saaressa kaikki hyvin. Kirjan kuunneltuani ja siitä kirjoittaessani löysin tiedon, että Halttunen on kirjoittanut esikoiseensa myös jatkoa. Vuonna 2012 on ilmestynyt romaani Syysvieraita. Esikoisesta muistan aikanaan kuulleeni ja lukeneenikin jonkin verran arvioita, mutta Syysvieraita on mennyt kokonaan minulta ohi.

Päätin lukea jatko-osan aika pian, koska aavistelin, että runsas henkilögalleria ja mutkikkaat ihmissuhdekuviot saattaisivat nopeasti haihtua mielestä. Siispä toimeen. Ilahduin huomatessani, että ensimmäisessä romaanissa sivuosassa ollut Aili Plyhm, Oskari Falkin rakastajatar, on tässä toisessa teoksessa keskeisessä osassa. Ääneen pääsevät myös Maria sekä Suomeen palaava Hannu. Myös vanha Julius sekä Marian jo aikuinen tytär Emma ovat hetken tarinan näkökulmina. On vaikea arvioida, millaiselta teos olisi tuntunut, jos en olisi aiempaa osaa lukenut. Minulle tämä kakkososa toimi paljolti jonkinlaisena aukkojen paikkailuna.

Aili Plyhm on pitkälti yli kahdeksankymppinen ja päättää lopultakin, että on aika avata Oskarin pankkiin tallettama kirje vuodelta 1965. Salaisuuksien on aika viimein tulla julki. Samoihin aikoihin Hannu palaa traagisten kokemustensa jälkeen Suomeen ja äitinsä entiseen asuntoon. Hän löytää äidin laatikoista Marian isän Heikin rintamalta kirjoittamia kirjeitä, jotka johdattavat myös hänet Ailin hallussa olevan salaisuuden jäljille.

Syysvieraissa avataan Marian pojan Markin syntymään liittyviä vaiheita ja salaisuuksia. Mark on kasvanut jo aikuiseksi ilman, että on koskaan tiennyt mitään isästään. Ensin äiti ei halunnut kertoa, sitten Mark ei enää halunnut kuulla. Myös Marian tyttärellä Emmalla on omat salaisuutensa.

Saaressa kaikki hyvin -kirjassa hienosti toiminut lapsen näkökulma puuttuu tästä teoksesta, ja sen tilalle on noussut vanhan, jo hapertuvan mielen kuvaus. Muistot ovat teräviä, mutta aikaperspektiivi tuntuu vääristyvän. Muisti katkeilee. Ystävät ja rakkaat toinen toisensa jälkeen kuolevat ympäriltä. Aili ja rakas ystävätär Edith kuitenkin koettavat sitkeästi nauttia elämästä. Myös Julius osoittautuu tervaskannoksi, jonka 90-vuotissyntymäpäiviä jäljellä olevat sukulaiset kokoontuvat Månvikiin juhlimaan omenapuiden alle syysleimuilla koristeltuun pöytään.

Tunnelmat luetun romaanin äärellä ovat kaksijakoiset. Toisaalta viihdyin tämän sujuvan luku- ja sukuromaanin äärellä oikein hyvin (vain muutama pieni juonen sisäinen ajoitusvirhe häiritsi pikkuisen). Oli oikein rattoisaa paikkailla aiemman teoksen jättämiä aukkoja ja ratkoa uusia salaisuuksia tuttujen henkilöiden kanssa. Toisaalta mietityttää, miksi Halttunen on tämän teoksen kirjoittanut. Juuri tietty aukkoisuus tuossa esikoisromaanissa ainakin minua viehätti. Ihan kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki. On hyvä jättää jotain lukijan mielikuvituksenkin varaan. Lisäksi Syysvieraita lukiessani ajattelin, että Halttunen tekee hallaa idealleen lastaamalla saman suvun niskoille liian paljon traagisia tapahtumia, pimeitä salaisuuksia ja uskomattomia yhteensattumia. Vähempikin draama olisi riittänyt.

Elina Halttunen: Syysvieraita

Teos 2012. 287 s.

Lainattu kirjastosta.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kansi: Tuomo Parikka.

Milja Kauniston toinen historiallinen romaani Kalmantanssi on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Synnintekijälle. Olen esikoisromaania ruotinut varsin perusteellisesti mutta kuitenkin pahimpia juonipaljastuksia vältellen täällä. Varoitan nyt, että alla olevassa tekstissä on Synnintekijään liittyviä juonipaljastuksia, koska oletan tämän tekstin lukijoiden jo lukeneen sarjan aloitusosan. Jos et kuitenkaan ole Synnintekijää vielä lukenut ja aiot niin tehdä, lue eteenpäin vain omalla vastuullasi! 

Kalmantanssi on siis suoraa jatkoa Synnintekijään, jossa päähenkilö Olavi Maununpoika saapui sydän murtuneena Pariisista Turkuun. Kalmantanssissa on samanlainen rakenne kuin edellisessäkin osassa: kehyskertomuksessa Olavi tekee kuolemaa Turussa vuonna 1460 ja muistelee värikästä elämäänsä. Pitkässä prologijaksossa palataan tarinassa varsin kauas taaksepäin seuraamaan toisen tärkeän henkilön Miracle de Serviéresin vanhempien ja erityisesti äidin vaiheita. Loput kirjasta onkin sitten Olavin minäkerrontaa.

Omaa tekstiäni Synnintekijästä lukiessani huomaan olleeni varsin kriittinen kirjan äärellä. Toisen osan luettuani olen aika lailla suopeammissa tunnelmissa. Viihdyin kirjan parissa varsin hyvin. Jotenkin olin saanut karistettua mielestäni kapinoinnin sitä vastaan, että Olavi Maununpoika on oikea historiallinen henkilö. Tässä toisessa osassa merkittävä osa tapahtumista on sellaisia, että ainakin minä uskon niiden olevan pitkälti kirjailijan luovan mielikuvituksen tuotetta. Mahdollista ehkä lienee, että Olavi Maununpoika oleskeli Pariisissa samaan aikaan kun Jeanne d’Arc poltettiin roviolla. Ristesivätkö heidän polkunsa ihan oikeasti, on sitten jo toinen asia. Näillä seikoilla ei kuitenkaan enää tuntunut olevan merkitystä, vaan annoin hyvin luistavan tarinan ja taiten rakennetun ajankuvan viedä mennessään ja nautin kirjailijan mielikuvituksen voimasta.

Kauniston tyylikin on jo tuttua, eivätkä suorasukainen ja roisihkokaan kielenkäyttö tai (inho)realistinen kuvaus enää nostattaneet kulmakarvoja kuten esikoisen äärellä. Nyt näitä tehokeinoja osasi jo odottaa. Pariisi löyhkää, samoin sen asukkaat.

Olavi siis joutui edellisen osan lopussa palaamaan kotikaupunkiinsa kasvatusisänsä piispa Maunun suojiin sydän murtuneena onnettomasti päättyneen rakkauden tähden. Tilanne oli varsin ongelmallinen, olihan Olavi itsekin papillista säätyä. Sydämen ja lihan kanssa hän joutuu ongelmiin myös kotimaassa varsin nopeasti. Itse Paholainen houkuttelee häntä turmioon nuoren pormestarinnan hahmossa, kun hän on hoitamassa kirkkoherranvirkaansa. Ainoaksi keinoksi selviytyä pinteestä osoittautuu nopea paluu jatkamaan keskeytyneitä opintoja.

Pariisi ei ole entisellään. Ranskassa käydään pitkällistä sotaa ja vallanperimyskin on hataralla tolalla. Valtataistelussa ei keinoja totisesti kaihdeta. Lisähuolta aiheuttaa maassa raivoava rutto, joka ei säästä sen paremmin ylhäisiä kuin köyhimpiä. Olavia kalvaa hirmuinen huoli: onko Miracle enää edes hengissä? Yhteyden saaminen rakastettuun on hankalaa, ellei mahdotonta. Sitten hän saa yllättävän kutsun pahimmalta viholliseltaan, piispa Cauchonilta. Olavin tehtäväksi annetaan kuulustella vangittua kapinallista, Lorrainen neitoa. Tarkoitus olisi saada nuori nainen tunnustamaan noituutensa. Vastalahjaksi piispa lupaa säästää Miraclen oikeudenkäynniltä. Olaville miehen pukuun pukeutunut palavakatseinen neito tuo liiankin elävästi mieleen erään toisen hoikkavartaloisen ja rohkean hahmon.

Synnintekijän luettuani olin sitä mieltä, että tarinaa oli pitkitetty turhaan ja että yksikin romaani Olavi Maununpojasta olisi ollut kyllin. Nyt olen muuttanut mieleni. Kalmantanssikin on kriittisesti tarkasteltuna varsin pitkä ja perusteellinen, hieman rönsyileväkin, mutta se ei haitannut. Tarina jää myös varsin kiehtovasti kesken, ja oletan, että lisää on vielä ainakin yhden kirjan verran tulossa. Luen mieluusti tätä vielä lisääkin!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Gummerus 2014. 399 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Olavi Maununpoika -sarjan muut osat:
Synnintekijä (Gummerus, 2013)

Piispansormus (Gummerus, 2015)

Sami Lopakka: Marras

Tammikuussa alkoi kirjablogiympyröissä kuulua ihastunutta huokailua ja naurunkiherrystä. Sentenced-yhtyeestä tuttu Sami Lopakka oli julkaissut romaanin Marras. Kirja oli kuulemma todella hauska, joskin loppua kohden vakavoituva ja surullinenkin. Kyseessä oli joka tapauksessa heviyhtyeen Euroopan-kiertuekuvaus. Olin lievästi kiinnostunut, mutta ajattelin, ettei kirja ole sellainen, johon itse tarttuisin. Minulla ei ole mitään rankempaakaan soitantaa vastaan, mutta Sentenced oli minulle täysin tuntematon nimi, samaten Lopakka. Äijäily tienpäällä ei oikein jaksanut sytyttää.

Sitten ostin uuden Grantan. Granta 2 eli Outo pitää edeltäjänsä tavoin sisällään sekä koti- että ulkomaisten tekijöiden tekstejä. Luin ensin yhteen menoon kaikki kotimaisten kirjoittajien novellit. Ihastuin Sami Lopakka -nimisen kirjoittajan tarinaan Uudet lasit. Se oli juuri sellaisella oikealla tavalla nyrjähtäneen hauska, josta itse pidän. Sitten tajusin, että tämä Lopakkahan on juuri se sama Lopakka, josta olin jo kuullutkin. Olisi sittenkin luettava Marras.

Uudet lasit -novellissa muhoslainen Putaala-niminen miekkonen on menettänyt perheensä toiselle miehelle ja sitä menoa myös itsehillintänsä. Muun materian lisäksi hermojen menetys on tuntunut silmälaseissa, jotka ovat nyt päreinä. Putaala on elvyttänyt lasit kuminauhaviritelmän avulla jotenkuten, mutta saa nyt maksaa siitä kuittailuna. Jopa spurgut uskaltavat kutsua Ritsaksi ja Pilotiksi. Putaala päättää lähteä ostamaan uudet lasit Oulusta. Junamatkat eivät suju välikohtauksitta, ja uudet lasitkin ovat hieman erikoiset.

Onnistuin saamaan Martaan pikalainahyllystä kirjastosta, joten se kiilasi heti lukujononi kärkeen. Suoraan asiaan menee myös Lopakka tekstissään. Kirja alkaa Oulun lentokentältä, missä viisihenkinen suomalainen hevibändi odottaa pääsyä Tukholman-lennolle. Tukholmassa odottaa Euroopan-kiertueelle lämppäriksi tuleva ruotsalaisyhtye sekä hieman erikoisen saksalaiskuljettajan ohjastama keikkabussi. On alkamassa miesten ensimmäinen iso kiertue varsinaisena pääesiintyjänä. Kiertuevuosia on takana jo kymmenkunta, eikä tunnelma ole kovin korkealla, oikeastaan päinvastoin.

Minäkertoja kitaristi Hautamaan tunnelmat ainakaan eivät ole kovin kaksiset. Kotiin jää viimeisillään raskaana oleva vaimo, ja alkava kiertue lähinnä pelottaa. Hautamaa ei pidä esiintymisestä eikä uusista ihmisistä, joten ei ihme, että miestä ahdistaa. Kuolema ja itsemurha nousevatkin tämän tästä mieleen matkan kuluessa. Joukko vaeltaa marraskuun aikana ympäri Eurooppaa nopeaan tahtiin, ja paikkakunnat alkavat vilistä lukijankin silmissä.

Lopakka kuvaa menon miesten keikkabussissa juuri niin infernaaliseksi kuin sen vain voi kuvitella. On ahdasta ja epämukavaa kaikin tavoin. Ruotsalaisten kanssa tullaan toimeen, mutta heidän reipas elämänmyönteisyytensä ärsyttää suomalaisia väliin mahdottomasti, ja lyöminen on lähellä. Kielitaidoton bussikuski huvittaa mutta toisaalta myös ärsyttää. Ärsytyskynnys on kaikilla todella matalalla, eikä tilannetta suinkaan helpota hillitön ryyppääminen, jolla koetetaan taittaa koti-ikävää, pitkästymistä ja esiintymisjännitystä sekä sitä, että toisten naamat alkavat todella käydä hermoille. Lisäksi ryyppääminen tuntuu kuuluvan rokkareitten imagoon, kuten huumeetkin, joita myös mukana pyörii. Harmi vain, että kaikkien mielenterveys ei kestä tällaista viinamäärää, ei ainakaan Hautamaan.

Äijäporukan huumori on räävitöntä. Mieleen tulee yläastepoikajoukko, joka saa vapaasti läträtä viinaksilla ja touhuta keskenään ilman vanhempien komentoa. Ruotsalaiset haastetaan kansainväliseen viinanjuontikilpailuun ynnä muuta mukavaa. Suurta hupia on myös arvostella paikalla olevia ihmisiä isoon ääneen suomeksi, muut kun eivät suomea ymmärrä eivätkä voi tietää, mitä heistä puhutaan. Yllättävän moni tuntuu kuitenkin Euroopassa suomea osaavan. Eivät kuitenkaan ruotsalaiset kiertuekaverit, joiden homoudesta ynnä muusta ’vitsaillaan’ alituiseen. Lopakka kuvaa myös ällöttävän inhorealistisesti vaikkapa Hautamaan kammottavaa ripulitautia ja sen aiheuttamaa sotkua linja-auton wc:ssä, jossa ei ole pesumahdollisuuksia. Lopputulos episodista on eritepussi perässä ajaneen henkilöauton tuulilasissa…

Suhtautumiseni kuulostaa nyt nuivalta kukkahattutäteilyltä. On vaikea kuvata selkeästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. En nauranut kertaakaan ääneen, vaikka hymyilytti kyllä. Toisaalta harvanpa kirjan äärellä ääneen naurankaan, eikä se ole lukemisen tavoite eikä ainakaan mikään hyvän kirjallisuuden mittari. Lopakalla on kuitenkin mainio tilannetaju, ja monessa kohdassa hauskuus syntyy oivaltavasta replikoinnista. Monet humoristiset ja varmasti monia naurattaneet jutut ovat minusta samalla traagisia tai ainakin surullisia. Koko kirjan läpi kulkee suruvoittoisuus niin selvästi, että ei pahemmin naurattanut.

Juuri tässä onkin minusta Lopakan vahvuus: ristiriitojen vankassa käytössä. Huumorin ja räikeän äijäilyn vastapainona on miesten salattu herkkyys. Hautamaa ikävöi vaimoaan niin, että tuntee fyysistä kipua. Ajatukset ovat alinomaa kotona vaimon ja syntymässä olevan lapsen luona. Kiertue alkaa tuntua yhä enemmän virheeltä, mitä pitemmälle se etenee. Alkaa myös muotoutua päätös lopettamisesta. Imbesillin koheltamisen ja ryyppäämisen vastapainona vilahtaa usein vankka ajankohtainen yleistieto ja sivistyneisyys, junttimaisuus kohtaa maailmankansalaisen samassa ihmisessä. Hautamaa pohdiskelee historiaa ja nykypäivää kiertuepaikkakuntien herättämien mielleyhtymien innoittamana.

Meno yltyy kiertueen edetessä hengenvaaralliseksi, kun Hautamaa sairastuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Yhtenä palasena kuitenkin tullaan lopulta kotiin, tosin ei ihan yhtenä joukkona. Tarina päättyy Oulun lentokentälle ja kenties yhteen kauneimmista lopetuslauseista, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kun valittelin, etten mitään ole Lopakan jo lopettaneesta bändistä koskaan kuullutkaan, sain bloggaajaystävältäni linkkivinkin. Levyn aloituskappaleeseen viitataan kirjassakin, siinähän kurjet pellolta nousevat. Oikeastaan tässä ollaan nyt jo levyn hankintaakin harkitsemassa. Parempi kai myöhään kuin ei koskaan? Lopakka on näillä kirjallisilla näytöillään varannut paikan tarkasti seurattavien kirjailijoiden listallani, joten lisää kirjoja odottelen!

Sami Lopakka: Marras

Like 2014. 345 s.

Lainattu kirjastosta. Granta 2 Outo ostettu itselle.