Kansi Elina Warsta. |
- Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet
ollut kotona ja tavallisesti.
- Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi
tyynesti.
Menossa oleva kirjakevät
tuntuu ainakin kotimaisen kirjallisuuden ystävän näkökulmasta olevan
harvinaisen korkeatasoinen. Kirjablogeissa ja muuallakin somessa on kuhinaa
herättänyt Anni Kytömäen muhkea
esikoisromaani Kultarinta. Se
odottelee minulla kesäloman rauhaisia lukuhetkiä. Helsingin Sanomien kriitikko
Antti Majander taas antautui varsinaiseen ylistykseen Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys
edessä. Majanderin mukaan sen kaltaisia huippuesikoisia ilmestyy ehkä muutama
kymmenessä vuodessa. Harvinaisen suopea kritiikki valtalehdessä aiheutti
ostoryntäyksen kirjakaupoissa, ja teoksen painos myytiin loppuun. Onnistuin
saamaan oman kappaleeni viime hetkellä kirjakaupan hyllystä. Ensimmäisen osan
romaanista luettuani voin jo sanoa, ettei Majandet tainnut väärässä olla.
Esikoisteos on myös Sari Pöyliön vallan mainio
novellikokoelma Pölynimurikauppias ja
muita äitien erehdyksiä. Jo nimi kertoo, mistä on kyse: äitien ja tyttärien
kipeänkauniista suhteesta, vihasta ja rakkaudesta. Nimestä myös paljastuu, että
kirjailija on käsitellyt tätä klassista aihetta varsin rankalla,
mustanpuhuvallakin huumorilla höystettynä. Äidit eivät ole pyhimyksiä, mutta
virheettömiä eivät ole sen paremmin tyttäretkään.
Lukumakuani vähänkin
tuntevat tietävät, että en ole kovin suuri novellien ystävä. Mitä paksumpi
romaani, sen parempi, on ollut jo vuosikymmeniä mottoni. Tietysti sillä
edellytyksellä, että kirjan osaset muuten ovat kohdillaan. Pelkkä mitta mitan
vuoksi ei minua lämmitä sekään. Olen kyllä tajunnut, että syy novellien
vieroksumiseeni on omassa lukutavassani. Koetan lukea novellikokoelmaa kuin
romaania eli yhteen menoon, kaikki novellit putkeen. Se ei tee teksteille
oikeutta. Novellit on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi yksittäin, vaikka ne
kokoelmaan olisikin valittu teemoittain.
Pölynimurikauppiaan kanssa päätin edetä toisin ja annoin itselleni luvan lukea vain yhden
novellin päivässä. Rinnalla kulki sitten pari muuta teosta, sillä näin luettuna
ohutkin kokoelma kesti viikon ja päivän verran. Olin kuitenkin tyytyväinen. Nyt
tekstit pääsivät oikeuksiinsa ja ehdin aina hieman sulatella edellistä ennen
seuraavan aloittamista. Tarinat pysyivät irrallaan toisistaan, itsenäisinä.
Harvat äidit ovat Pöyliön
novelleissa tavallisia. Aloitusnovellissa Matkalla
äidin kanssa äiti sairastaa kummallista aivosairautta, joka saa hänet
käyttäytymään arvaamattomasti. Näin ainakin tavallisen kunnolliset tytär ja
mies haluavat selittää äidin tilanteen. Äidin ja tyttären suhde on kääntynyt jo
varhain ylösalaiseksi: pedantti ja äärimmäisen suunnitelmahakuinen tytär joutuu
huolehtimaan impulsiivisesta äidistään. Vähän vastaava asetelma on monimerkityksisesti
nimetyssä novellissa Side: kolmen
sukupolven naiset matkustavat kesähuvilalle, ja ainoa käytännön asioista
ymmärtävä ja huolehtiva on murrosikäinen Maria. Äiti haluaa vain ottaa aurinkoa
ja isoäiti asentaa digiboksin. Maria aikuistuu konkreettisesti, mutta kolmikon
muista jäsenistä ei oikein aikuisen rooliin ole.
Itse pidin eniten täysin
överiksi vedetystä novellista Kellonkissaniitty.
Novellin alkutilanteessa Tainan ja Päivin, aikuisten sisarusten, äiti on
kuollut. Jo sairaalassa isälle ja Tainalle tulee riitaa siitä, haudataanko äiti
isän varaamaan yhteiseen hautapaikkaan vai äidin toiveiden mukaisesti
kotipitäjään kissankelloniitylle. Kumpikaan ei anna periksi, ja niin Taina
päättää toteuttaa äidin toiveen ilman isän lupaa. Hän varastaa äidin ruumiin
sairaalan ruumishuoneelta ja lähtee hurjalle pakomatkalle kohti Pohjanmaata.
Raskaana oleva maanpuolustuskurssille osallistunut Päivi rientää sisarensa
apuun…
Hauska ja hyvin toimiva idea
on myös viimeinen novelli Melkein ihminen,
jossa kaikkien muiden novellien äidit ovat koolla omituisessa laitoksessa
tekemässä kuolemaa. Kurssinvetäjä kertoo heille terveisiä ja kuulumisia
elämäänsä jatkaneilta tyttäriltä.
Pöyliön novellit siis veivät
sydämeni kerta kaikkiaan. Löysin monesta tarinasta itseni, kuten
ylihuolehtivasta äidistä kertovasta novellista Syvyyteen. Sitäkö minäkin pelkään, että talo tyhjenee liian pian ja
on pakko kohdata itsensä? Toivottavasti omat lapseni kuitenkin hieman hellemmin
irtautuvat takertuvasta äidistä kuin novellin Silja.
Toivottavasti saamme pian
lisää luettavaa Pöyliön kynästä. Minä tietysti toivon romaania, mutta ’tyydyn’
kyllä novelleihin, jos taso pysyy yhtä hyvänä!
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien
erehdyksiä
Atena 2014. 166 s.
Ostettu omaksi (PEKKin
kuukaudenkirja).
Tässä kirjassa riitti komiikkaa, kirja minun mieleeni ;)
VastaaPoistaHah, meillä oli tässä sama lemppari; minustakin Kellonkissanitty oli paras :-)
VastaaPoista