Luin aikoinaan Juha
Itkosen esikoisromaanin Kaikkien
aikojen pyhiä (2003, Tammi) melko tuoreeltaan, koska meillä oli töissä
innokas joukko, joka päätti lukea kaikki silloiset Finlandia-ehdokaskirjat.
Itkosen kirjailijanuran alku oli siis loistokas: kerta rykäyksellä
F-ehdokkaaksi ja päälle vielä Kalevi Jäntin palkinto. Muistaakseni en olisi
itse tuolloin valinnut Itkosen kirjaa Finlandia-voittajaksi, vaan taisin
veikata peräti voittajaa eli Pirkko
Saision Punaista erokirjaa (2003,
WSOY).
Sittemmin olen kirjoittanut lehtiarvion kaikkiaan kolmesta
Itkosen romaanista eli teoksista Kohti (2007,
Otava), Hetken hohtava valo (2012,
Otava) ja Ajo (2014, Otava). Tästä
joukosta olen eniten pitänyt keskimmäisestä. Olen kirjoittanut siitä muun
muassa näin:
”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”
”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”
Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja
nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty
ajankuva.”
Itkosen uran alkupään suuri
menestysteos, jopa läpimurto, Anna minun
rakastaa enemmän on kuitenkin aikanaan jäänyt väliin. Sitä ovat monet
kirjanystävät kehuneet kovasti ja on jopa hieman kohotettu kulmia, kun on
käynyt ilmi, että juuri se Itkonen
on jäänyt minulta lukematta. Niin paljon asia on kuitenkin vuosien mittaan
edennyt, että kirjan pokkariversio on telakoitunut jossain vaiheessa
kirjahyllyyni.
Itkos-fanien suureksi
riemuksi kyseiseen kulttiteokseen on tänä keväänä tulossa jatkoa nimellä Palatkaa perhoset. Kustantajan
järjestämien tulossa olevien julkkareiden ohjelma on hulppea, ja harmittaa
todella, että en pääse paikan päälle kirjan ilmestymistä juhlistamaan. Olen
kuitenkin päättänyt kirjan lukea heti tuoreeltaan, joten nyt oli korkea aika
paikata jälleen yksi ammottava aukko reikäisessä sivistyksessäni. Anna minun rakastaa enemmän kuului siis
menneen talvilomani lukemistoon.
Lukiessani en voinut olla
miettimättä, kuinka paljon vaikutusta oli lukuajankohdalla ja sillä, millainen
lukija olen nyt verrattuna kymmenen vuoden takaiseen aikaan. AMRE on
aikalaisromaani, eli teoksen nykyhetki ulottuu miltei kirjan julkaisuhetkeen
2000-luvun alkuvuosiin ja menneisyyttä kelataan auki maltillisesti, ’vain’
jonnekin 1970-luvulle asti. 1990-luvun lama toimii yhtenä merkittävänä
vedenjakajana tarinassa aivan kuten Hetken
hohtavassa valossakin.
Myös Hämeenlinnalla on
keskeinen osuutensa tarinassa, vaikka merkittävä osa tapahtumista sijoittuukin
New Yorkiin. Sallan lukupäiväkirja -blogin
Salla pitää tätä piirrettä raikkaana tuulahduksena suomalaisessa
kirjallisuudessa, koska hän on lukenut teoksen tuoreeltaan. Nyt lukiessani en
tätä sen kummemmin noteerannut, koska on helppo suoralta kädeltä luetella
useitakin tuoreehkoja kotimaisia teoksia, jotka sijoittuvat New Yorkiin tai
vaikkapa Lontooseen.
AMREn päähenkilöt ja
minäkertojat ovat Leena Vaahtera ja Antti Salokoski. Heitä yhdistää Suvi,
Leenan ainoa lapsi ja Antin nuoruuden suuri rakkaus. Lahjakas ja kaunis Suvi on
toteuttanut sen, mistä miljoonat taitavat haaveilla: hänestä on tullut
supersuosittu lauluntekijä ja laulaja. Kyse ei ole mistään kotikutoisesta
iskelmätähteydestä vaan ihan oikeasta amerikkalaisesta unelmasta. Tarina
kuitenkin alkaa lehtileikkeellä, jossa kerrotaan Summer Maplen alias Suvi
Vaahteran mystisestä katoamisesta Afrikan-vierailullaan. Espoolaisessa lähiössä
kolmikymppinen Antti on huolesta sairaana vaimon valvovan silmän alla, ja
huolissaan on tietysti myös äiti Leena. Onko Suvi enää hengissä? Vai onko
kyseessä vain julkisuustemppu levymyynnin vauhdittamiseksi?
Kummankin näkökulmista
aletaan keriä tapahtumia auki alusta käsin. Alku on siis eri kohdissa: Leenalla
jossakin nuoruudessa, kun hän on aikoinaan kohdannut Suvin isän Riston,
rakastunut ja mennyt naimisiin, Antilla myöhäisteini-iässä, kun hän
varsinaisesti kohtasi Suvin. Kumpikin kertoo tarinaa Suvista ja tämän ällistyttävästä
urasta ja samalla omista vaiheistaan. Siinä sivussa Itkonen tulee analysoineeksi
pikkukaupunkilaisuutta ja suomalaisuutta sekä piirtäneeksi tarkkaa ajankuvaa,
kuten hänellä on ollut tapana kaikissa lukemissani teoksissaan.
Oma keskeinen osuutensa
romaanissa on musiikilla. Sitä kuunnellaan, sitä soitetaan, sitä sävelletään.
Ollaan mukana bänditreeneissä ja isoilla keikoilla sekä studioissa.
Musiikkibisnestä valotetaan eri kulmista huolella ja perusteellisesti,
asiantuntevastikin. Tämä selittynee Itkosen omalla bänditaustalla sekä
pitkähköllä musiikkitoimittajauralla. Tämä myös jakanee lukijoita. Itse olen musiikin
suhteen kuin Antin vaimo Elisa, joka kuluttaa musiikkia kuin purukumia,
arkisena hyödykkeenä, johon ei sen kummempia intohimoja liity. Siksi kirjan
tiheät musiikkiviittaukset ja perusteelliset kuvaukset eivät minua oikein
jaksaneet puhutella. Musiikista paremmin perillä olevia ja siihen
intohimoisemmin suhtautuvia nämä osat teosta koskettavat varmasti aivan
toisella tavalla.
Yllä lainaamani sitaatti Hetken hohtavasta valosta sopisi motoksi
myös AMREen. Perheet ovat ihmissuhdeyksiköitä, joissa vuorovaikuttaminen on
selvästi aliarvostettua. Vanhempien ja lasten suhteet ovat vähintäänkin
kompleksisia, eivätkä aviopuolisot sen paremmin saa oikein mitään tärkeää
toisilleen sanottua. Maallisen kerääminen on tärkeämpää kuin läheisistään
huolehtiminen, vaikka tarkoitus olisikin perimmältään juuri huolehtia ja
osoittaa rakkauttaan haalimalla mammonaa. Elämä on yhtä jatkuvaa
väärinkäsitystä.
En siis mitenkään
mykistynyt ihastuksesta AMREn äärellä, kuten en ole ihan muidenkaan Itkosen teosten
äärellä mykäksi mennyt, vaikka niiden laadun tunnistan. Eniten pidin jälleen
hienosta ajankuvasta ja henkilöistä myös. Ylipäätään Itkonen kirjoittaa
kompastelematta, ja AMREssa myös juoni vetää keskimääräistä Itkosta
tehokkaammin, ja Itkonen onnistuu myös kohtalaisen hyvin jallittamaan lukijaa
melko pitkälle. Pidin myös teoksen rakenteesta. Sekaan harkiten sijoitetut
fiktiiviset lehtileikkeet toimivat hyvin ja avaavat tarinaan vielä mediankin
näkövinkkelin. ”Typerät reportterit,
lehtien apinat. Mieluummin ampuisin itseäni jalkaan kuin olisin toimittaja.”
Lienen valmis kohtaamaan
seuraavan Itkosen.
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Teos 2005. 398 s.
Ostettu.
Tämä kirja ei sopinut minulle, liian sekava ja koska jäin miettimään mitä tulikaan luettua, niin jotain päätelmiähän siitä pitää vetää. En tykännyt, enkä aio lukea jatkokirjaa.
VastaaPoistaTunnistan kyllä tuon tietyn sekavuuden. Lukea piti aika tarkkana, että pysyi matkassa mukana. Allekirjoitan myös Sallan purnauksen kertojanäänien samankaltaisuudesta, joka aiheutti omat ongelmansa. Onneksi sain luettua aika lailla putkeen tämän. Tauot lukemisessa olisivat voineet koitua kohtalokkaiksi :D
PoistaTuo teos johdatti minut kotimaisen kaunokirjallisuuden äärelle ilmestymisvuonnaan. Siihen asti olin lukenut lähes pelkästään käännöskirjallisuutta, mutta Anna minun rakastaa enemmän teki niin suuren vaikutuksen, että se avasi oven kotimaisen kaunokirjallisuuden maailmaan. Aion ehdottomasti lukea jatko-osan, mutta ensimmäistä luen tuskin koskaan uudestaan. Olin ilmestymisvuonna 25-vuotias ja se sopi silloiseen elämäntilanteeseeni ja maailmankatsomukseeni hyvin, mutta pelkään, että se ei välttämättä kolahtaisi täysin samalla tavalla enää nykyään.
VastaaPoistaAMRE on siis sinulle paljosta velkaa! Mahtavaa.
PoistaMinäkin mietin, mitä ihan oikeasti olisi vaikuttanut, jos olisi lukenut tämän vaikka 25-vuotiaana tämän nykyisen lukuikäni sijaan.
Sama täällä; Itkosen kirjat eivät ole minun kirjojani, vaikka tiedostan hänen olevan hyvä ja älykäs kirjailija. En pääse sisään siihen maailmaan, ehkä on sukupolvikysymys tai jotain muuta, en ole syvällisemmin miettinyt. Ehkä se musiikki-intohimo lukijalta puuttuu, ehkä jotain muuta. Itkosella on kuitenkin fanaattisia faneja, joten jotain tässä täytyy olla, ja sitä arvostan.
VastaaPoistaTaidan myös olla hitusen (!) liian vanha. En myöskään suoraan sanoen aina jaksa kaikkea vaikeiden ihmissuhteiden vatulointia... :D Mutta arvostan myös. Ja ymmärrän fanituksenkin.
PoistaItkosen ykkönen minulle on hänen esikoisteoksensa, jolla hän oli F-ehdokkaanakin. Tämän ja jonkin muunkin vielä luin, mutta sitten luovutin ja komppaan Arjaa. AMRE jäi vielä vahvasti plussan puolelle, vaikka vähän ehkä petyinkin.
VastaaPoistaAiotko lukea Palatkaa perhoset? On merkkejä ilmassa, että siitä kohkataan vielä melkoisesti.
PoistaTilasin tänään tämän ja aion kokeilla.
VastaaPoista